Vaikeinta vanhemmuudessa on yksinäisyys

Vaikeinta vanhemmuudessa on jaksaa yksinäisyys. Se henkinen yksinäisyys, jota miljoonat vanhemmat kantavat taakkanaan arjessa mukana. En olisi koskaan osannut kuvitella, että vanhempana oleminen voisi hetkittäin olla näin yksinäistä hommaa.

Yksinäisyys on myös sitä, että aika ja paikka ei kohtaa

Mitä yksinäisyys voi olla? Tarkoittaako se aina sitä, ettei ole ystäviä tai läheisiä? Ei tarkoita tietenkään. Yksinäisyys on sitä, että pimeällä hetkellä ei ole ketään kenen kanssa lähteä ”parantamaan maailmaa”, koska arjen vilskeessä unohti pitää yhteyttä. Se on sitä, että toinen ei ehdi kuunnella, koska sillä toisella on kotona lähes yhtä kaaottinen tilanne lasten kanssa kuin sinulla. Yksinäisyys on treffejä, joita ei saa sovitettua yhteen ja vatsatauti, joka iskee koko perheeseen juuri äidin vapaailtana.

Äitirooli on erilainen kuin rooli ennen lapsia

Äitiys on aivan uudenlainen rooli, johon nainen yleensä astuu jossain vaiheessa elämää. Se äitiyden maailma muuttaa ihmistä monella tapaa, vaikka kuinka vannoisi pysyvänsä samanlaisena. Muutos on luonnollista, koska tuleehan mukana valtava vastuu ja huoli ihmisen taimesta, jonka kasvun sekä kehityksen peruspilari äiti on. (Samoin isä!) Kaveripiireissä jotkut alkavat äideiksi aiemmin kuin toiset ja se valitettavasti tuntuu olevan aina isoin syy välien kylmenemiseen. Siinä missä toinen haluaa juosta spontaanisti ja käydä ehkä ryypiskelemässä, toinen saattaa vaatia aikataulutusta arkeen sekä arvostaa lounaita lähikahvilassa. Kahden maailman yhteensovitus voi tuntua haastavalta esteeltä ja hiljalleen suhde hiipuu sekä nähdään harvemmin. Mutta minkäs sille teet, kun toisen päivän puheenaihe on pojat tai opiskelu ja toinen miettii lähinnä miten monta kakkavaippaa sitä tuli vaihdettua tänään. Esimerkki on kärjistetty.

Äitiintyminenkin on ihan okei

On myös onneksi niitä äitisuhteita, joista voi löytää muitakin kakkavaippojen pohtijoita tai mikä nyt ikinä ihmisiä yhdistääkään. Toiset äidit ottaa äitiyden pilkun tarkasti ja toiset taas vähän rennommin ottein. Ei äitiyskään tarkoita kotiin koteloitumista, suttunutturaa ja pieruverkkareita, mutta toisaalta joillain kyllä eikä siinä ole mitään hävettävää. Äitiintyminen on termi, jota joissain yhteyksissä tunnutaan halveksuvan liikaa, vaikka esimerkiksi itse olen niitä äitiintyjiä, jotka nauttii asiasta. On yllättävän vaikea löytää edes äitikavereista sitä samanhenkistä tyyppiä, joka ei kummaksu, arvostele tai ole samaa mieltä tavoistasi tai jonka kanssa aikataulut natsaa. Yllättävän usein lounastreffit kaatuu siihen, että joku niistä monista lapsista on kipeänä eikä uusia jakseta sitten ihan heti sopia. Joskus myös kasvatuserot nostattaa tunteita pintaan, vaikka näin ei tarvitsisi olla.

Tarpeiden täyttäjänä väsyy täyttämään omat tarpeensa

Vanhemmuus väsyttää. Ainakin itseäni. Olen reipas, teen lasten kanssa paljon ja valmistan ruoankin itse. Se ei silti sulje pois sitä valtavaa väsymystä, joka saa vähän liiankin usein käpertymään kotiin, luovuttamaan treffien suhteen tai tiuskimaan omalle kumppanille. Se on sitä, kun on kolmen tarpeenvaatijan ristitulessa aamusta iltaan. Yhtäkkiä ei illalla enää kiinnostakaan se oma tarpeenääni, joka sisältä huutelee. Sen lähinnä hukuttaa suklaalla, sipsipussilla ja lasillisella limua. Väsymys, huono ruokavalio ja paikalleen jämähtäminen vie kierteeseen, jossa epätyytyväisyys elämään on vahvasti läsnä. Se fiilis omaa arkea kohtaan näkyy ainakin itselläni vetäytymisenä, tiuskimisena ja sulkeutumisena.

Yksinäisyys on toisen läsnäoloa kykenemättä tarttumaan kädestä

Yksinäisyys on myös sitä, että ei ole enää olkapäätä mihin painaa päänsä, vaikka arki jaettaisiinkin yhdessä. Ei ole sitä kultaista narua kahden ihmisen välillä, jota kautta ajatukset vaihtaa omistajaa joskus ilman sanojakin. Yksinäisyys on toisen läsnäoloa kykenemättä kuitenkaan tarttumaan kädestä tai avaamaan suutaan sanoakseen, että olen yksinäinen ja mulla on ikävä sua.

Arki ei ole vain onnen keveitä kosketuksia

Arki on joskus vaikeaa. Se ei ole vain onnen keveitä kosketuksia, vaan vuoristorata, joka kouraisee joskus vatsasta sillä ikävälläkin tavalla. Arki on paikka, jossa ei pitäisi tuntea oloaan yksinäiseksi, koska muuten siihen hukkuu. Hukkuu ahdistukseen, pelkoon ja pimeisiin tunteisiin. Väitän, että jopa introvertein ihminen tarvitsee lähelleen edes sen olkapään ja maailman parantajan. Ei elämän suruja tai iloja pitäisi joutua kulkemaan yksin.

Sylillinen myötätuntoa sinne ruudun toiselle puolelle

Lähetän sylillisen myötätuntoa jokaiselle yksinäisyyttä tuntevalle. Olen itse tuntenut elämässäni yksinäisyyden tunnetta todella usein. Omalla kohdalle se johtuu kyvyttömyydestä luonnollisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Olen huono ylläpitämään kaverisuhteita tai rakentamaan sosiaalisia verkostoja, joista sitten ammentaa voimaa. Ennemmin tai myöhemmin huomaan lipuvani pois ja hyvin alkanut juttu päätyy siihen, että sitä ei enää ole. On vaikea löytää ihmisiä, jotka kestää sen katoilun, hiljaiset jaksot ja huonon ylläpidon. Ihan ymmärrettävää! Tässä onkin asia, jolle voisin tehdä itse jotain, mutta muistan asian vasta sitten kuin huomaan olevani yksinäinen. Kovasti iloisia ajatuksia jokaiselle viikonloppuun!

Kommentit

10 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos kommentista ♡ Ja voimia arkeen ♡

Avatar

Oi, millaisesta aiheesta osasitkin kirjoittaa ja miten sanoitit sen uskaliaasti, avoimesti ja myötätunnolla kanssasisaria kohtaan! Sylillinen jaksamista, voimaa ja kevätauringon säteitä.
Viiden pienen lapsen äitinä tunsin lämpöä sisälläni lukiessani tätä, sillä tunnistin itseni kaipuustasi löytää jonkun joka ymmärtäisi hiljaiselosi. Painin itse samankaltaisessa tilanteessa, sillä olen puolestani aina ollut tosi sosiaalinen ja ympärillä ollut paljon ihmisiä, vaan johonkin he ovat jääneet oman arkeni jalkoihin. Sellaisia ystäviä on vaikea löytää, joiden kanssa voisi aina ajan päästä palata siihen mikä jäi kesken tai löytää yhteistä myös hiljaisuudesta kun ei jaksa puhua. Lasten sairastelut, hektisesti aikataulutettu arki ja oma fyysinen väsymys iltahämärässä vain ovat tehneet yhteydenpidon haastavaksi ja siksi itsekin herkästi vetäydyn. Yksinäisyys, se tunne joka kavalasti hiipii sillä hetkellä kun haluaisi päästää ilmoille ajatuksen tietäen, että ystävän arki ei kohtaa ajallisesti oman kanssa vuosiin.
Iloa, naurua, lempeyttä itseä kohtaan ja keväistä tuulevirettä päiviisi.❤️

Anette - Operaatio Äiti.

Olipa kaunis ihana ymmärtäväinen kommentti. Tuli ihan super iloinen olo ja samalla pieni kyynel ♡ Kiitos ♡

Avatar

Tunnistan itsessäni tuon pois vetäytymisen ja ystävyyden ylläpitämisen vaikeuden johtuen omista syistäni. Niin on ollut jo lapsuudesta lähtien ja sen takia minulla ei ole koskaan ollutkaan ”parasta ystävää” tai rakasta muutaman ihmisen ystäväpiiriä, joihin voisin ottaa yhteyttä esim. hätätapauksessa.

Töihin paluu on helpottanut yksinäisyydessä jonkin verran, sillä sieltä ei pystykään vetäytymään kesken kaiken pois, vaan samoja naamoja on kestettävä päivästä/vuodesta toiseen. Illalla on sitten niin väsynyt, ettei jaksa miettiä omaa yksinäisyyttään ainakaan nyt, kun lapset ovat vielä pieniä.

Siinä mielessä olen onnekas, että elämässäni on pari naista, joiden kanssa saattaa mennä vuosikausiakin ettei nähdä ja sitten, kun nähdään, tuntuu ettei olla oltu päivääkään erossa. Ehkä se on kuitenkin ystävyyttä. Itse vaan kaipaisin sellaista ihmistä, jolle voi lörpötellä pienellä kynnyksellä mitä vaan, mutta sellaiseen suhteeseen en kuitenkaan ole valmis jostakin syystä.

Anette - Operaatio Äiti.

Töissä käyminen muuten täyttää sitä yksinäisyyden tunnetta itsellä ainakin, kun työkavereiden kanssa tulee aina juteltua kaikkea 🙂

Avatar

Oot kyllä todella lahjakas kirjoittaja! Tuntuu, että osaat sanoittaa juuri ne tunteet, joita itsekin äitinä koen, joita en kuitenkaan osaisi itse selittää, etenkään sellaiselle saman ikäiselle, joka elää täysin erilaisessa elämänvaiheessa, ilman lapsia. Äitikaverit ovat rikkaus, mutta tosiaan tuntuu, että liian usein tapaamiset kaatuvat lapsiperheiden arjen haasteisiin. Vaikka äitiys antaa paljon, niin varsinkin Suomessa äitiys, tai ylipäätänsä vanhemmuus voi olla todella yksinäistä. Tuntuu kuitenkin, että useammin äidit, kuin isät kokevat yksinäisyyttä lasten saamisen jälkeen ja miesten kaverisuhteet eivät niin kärsi lasten saamisesta.

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos kommentista ja kiitos, kehuit tosi kauniisti ♡

Avatar

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut (paitsi etten osaa luoda sitä sanoiksi). Tällä hetkellä yksinäisyys tuntuu ylitsepääsemättömältä. On tuttavia ympärillä, lapsia viisi ja kuudes matkassa silti puuttuu se ystävä jonka kanssa voisi oikeasti jakaa ilot ja surut. Oli ystäviä joita luulin sydänystäviksi, mutta olipa kiva huomata että, kyseiset ystävät juorusivat asiani eteen päin. Edelleenkin näen silloin tällöin kyseisiä ”ystäviä” mutta ei tunnu mukavalta. Monesti olenkin miettinyt miksi edes vaivaudun, kun ei suitä tule kuin paska olo itelleen. Niin kauan kuin minulta tulee jotain juorun aihetta niin niin kauan pidetään yhteyttä. Jos kerron iloisen asian niin vastaus on ok. Enää kun en kerro asioistani niin mitään ei kuulu, ylläri…
Sitä kaipais niin samanhenkistä ystävää mutta ei sellaista tunnu olevan. Oon törmännyt vain sellaisiin naisystäviin jotka eivät todellakaan ajattele ystävän parasta vaan sitä omaa egon nostatusta juoruiluilla.
Minäkään en aina kerkeä, enkä jaksa small talkia ihmisten kanssa, mut joskus olisi vain kiva että, olisi ystävä jolle laittaa viestiä kun yksinäisyys kouraisee syvältä.

Kiitos siis kirjoituksestasi, osui ja upposi.

Avatar

Minusta lähtökohtaisesti suhteen ei tulisi olla yksinäistä, eikä vanhemmuuden. Tiedän itse kolmen lapsen äitinä että toki niitä yksinäisiä jaksoja on ollut, mutta sitä voimaa on saanut kumppanista.

Anette - Operaatio Äiti.

On se yksinäistä silloin kun toisen kadottaa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä