Kun tunnearvokas kihlasormus katosi

Onko hävittäminen, kadottaminen ja asioista ”tahtomattaan” luopuminen tuttua hommaa? Katoaako auto parkkihallissa tai avaimet kotona? Oletko ihminen, jolla on kaikki hukassa vai ihminen, joka ei juuri koskaan kadota mitään?

Tarkkaavaisuus saa laittamaan asiat paikalleen

Itse olen sellainen tarkka tyyppi, että laitan asiat heti paikalleen. En jätä juttuja lojumaan, koska en jaksa tunnetta, missä etsin hiukset irtoillen hukkaanmennyttä tavaraa. Avaimille on paikkansa, sormuksen riisun lasirasiaan ja vaatteet vien niille tarkoitetulle penkille. Joskus lasten kanssa paukatessa sisälle osa tavaroista sinkoilee eri suuntiin, mutta pyrin palauttamaan järjestyksen heti kuin se on mahdollista. Olen jotenkin aina ollut tarkkaavainen ihminen ja huomaan kaiken ylimääräisen ympärillä, joten ärsyynnyn sekasorrosta.

Kumppani kadottaa kaiken 

Oma kumppanini on taas sellainen tosielämän häslä, joka unohtelee ja kadottelee asioita tasaiseen tahtiin. Hän on itse tottunut jo tähän ominaisuuteen ja minä myös näin useamman vuoden jälkeen. Asia menee itseasiassa yleensä niin, että jonkun ollessa hukassa, minä tiedän missä se on, koska olen sen siellä ohimennen bongannut. Siinä missä oma kumppani ottaa asian rennosti ja ymmärtää omaa persoonaansa, minä taas lähes hyperventiloin jonkun kadotessa itseltäni.

Uutta saa, mutta kelpaako se?

Onhan se totta, että kyllähän niitä asioita saa uusia. Jos auto katoaa parkkihalliin, autokauppa on täynnä uusia. Vitsivitsi. Tarkoitan, että kadonneet lippikset, hukkunut kännykkä tai mikä tahansa muu on tavallaan kuitenkin aina korvattavissa. On korvattavissa, jos ei ole kuten minä ja rakenna tunnesidettä esineisiin. Jotenkin en osaa tottua toiseen samanlaiseen tavaraan, koska se ei ole alkuperäinen ja se, joka on aidosti kulkenut matkassa mukana eri paikoissa. Uskon siihen, että muistojen henki jotenkin elää esineissä. Tulee mieleen joku lapsi, jolle ei kelpaa lempipehmolelun kopio.

Sormus, joka katosi ja lopulta löytyi

En ole elämäni aikana hävittänyt mitään kovin tärkeää. Tänään kuitenkin koin suuria tuskan hetkiä, kun eilen mökin pöydälle jättämäni kihlasormus ei ollutkaan enää pöydällä. Tiesin, että se ei voinut olla missään muuallakaan, koska muistan tarkasti minne aina tavarat laitan. Tiesin myös, että lapset leikkivät aamulla ja sormus varmasti sitten päätyi lasten leikkeihin siitä mökin pöydältä. Silloin iski epätoivo, koska lasten käsistä se sormus olisi voinut päätyä ihan mihin vain. Etsin sormusta joka paikasta ja lopulta monen tunnin jälkeen luovutin. Mies lohdutti, että tottakai ostetaan uusi samanlainen, mutta enhän tietenkään halua uutta, koska ei se mitenkään voi olla sama. Ei siinä ole niitä hetkiä mukana, yhdessä kuljettuja polkuja eikä sitä muistoa, jossa sormus laitettiin sormeen sitoutumisen merkiksi. Hetken tuntui siltä, että elämä menee vielä pilalle näinkin turhan asian takia. Lopulta sekin sitten löytyi lasten vaatekassista tunteja myöhemmin.

Liian kiinni esineissä?

Tämän päiväisen perusteella mietin, että miksi kiinnyn niin vahvasti esineisiin? Onko se ihan normaalia? Päivä tuntui maailmanlopulta ja siltä, että en pääsisi tuosta esineen menetyksestä millään yli. Onhan sormus yksi niistä asioista, joita kannan joka paikassa mukana. Se myös symboloi rakkauden yhtä askelmaa. Jos en joskus meinaa päästä yli kadonneesta lippiksestä, voitte kuvitella kuinka vaikeaa oli hävittää sormus! Pahinta esineen katoamisessa on myös tietynlainen kontrollin menetys ja se, että joskus ei saa koskaan tietää mitä sille tapahtui.

Onko teillä kadonnut joskus tärkeitä isoja asioita? Miltä kadottaminen tuntuu? Onko alkuperäinen korvattavissa?

Kommentit

2 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Ihana tarina ♡

Avatar

Katsotuin sisareni antaman zirkoneilla korostetun sydämen lomamatkalla. Tilasin mielestäni samanlaisen netistä, mutta se osoittautui paljon pienemmäksi. Teetin siitä ja perintösormuksesta uuden kaulakorun, johon nyt punoutuvat tarinat sekä omasta että mieheni suvusta. Hyvä näin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä