En ole irtosuhdetyyppiä

Mietin aina joskus, että olenko joissain asioissa outo verrattuna siihen, mitä ympärillä näkyy. Tämä koskee esimerkiksi ihmissuhteita ja sitä, miten käsittelen niitä omassa elämässäni. Voiko tällaisessa asiassa määritellä mikä on normaalia ja mikä ei?

Kouluaikana ei kiinnostanut seurustella

Muistan jo nuoruudessani sen, kun ystävät puhuivat pojista. Yhtä ala-asteella tapahtunutta ihastusta lukuunottamatta en osannut pyöriä poikien kanssa ”siinä mielessä”. Tuo alaluokilla tapahtunut ihastuskin oli lähinnä rakkauskirjeitä ja ruokalassa laulettua ihastuslaulua. (Voi poika raukka!) Yläasteella kaverit puhuivat jo seksistä, koskettelusta ja ensipusuista. Minä keskityin futikseen, lukemiseen ja leikkimiseen. Muistan kyllä, että sain jo siinä iässä pyyntejä treffeille, mutta kieltäydyin aina. En nähnyt itseäni deittailemassa tuntemattomien kanssa ja se jaksoi siihen aikaan kummastuttaa ystäviäni.

Rakkaus löytyy etsimättäkin

Olen jollain tapaa aina uskonut siihen, että rakkaus kävelee vastaan ihan etsimättäkin. Näin sanoin äidillenikin ja vakaasti tähän uskoin. Aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vasta 19-vuotiaana ja tämäkin suhde alkoi siitä, että satuin istumaan bussissa koulukaverini viereen. Se suhde toi elämässäni eteen yhden lapsen, epäonnistuneen avioliiton ja repullisen opetuksia. Se, että uskoo rakkauden olevan ainutlaatuista on naiivia ja johti itseni etenemään suhteessa, vaikka se suhde olisi pitänyt hyvällä hengellä viheltää katki. Näin jälkiviisaana ei auta kuin todeta, että kai se kaikki on opittava tässä elämässä kantapään kautta.

Epäonnistunut suhde sai tuntemaan likaiseksi

Rakastuin elämässäni oikeastaan ekan kerran palavasti vasta ollessani 24-vuotias. Hermostuin silloin itselleni, että en ollut luottanut omaan lauseeseeni, vaan syöksynyt suoraan suhteeseen nuorempana, jolla ei ollut mitään toivetta edes onnistua. Tunsin, että olen mennyt sisältä jotenkin pilalle ja likaiseksi. Olen lapsesta asti uskonut elämänpituiseen rakkauteen ja tiedän ainakin osan naureskelevan siellä tälle ajatukselle. Ajatus oli kuitenkin jotenkin tosi pyhä itselleni aina ja lopulta kuitenkin epäonnistuin siinä. Olen tällä hetkellä siinä suhteessa, jossa haluan pysyä ja kadun hirveästi sitä, ettei tämä suhde ole se ainut.

Satsaan suhteisiin, jotka kestää ja siksi olen yksinäinen

En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka kykenee irtosuhteisiin. En halua luoda katkeavaa seksisuhdetta kehenkään enkä myöskään merkityksetöntä hetken kaverisuhdetta. Olen monesti saanut lukea palstoilta kommentteja, joissa sanotaan, että olen yksinäinen. Olen yksinäinen kyllä ja se johtuu vain siitä, että odotan kauan satsatakseni vain sellaisiin suhteisiin, jotka pysyy loppuun asti. En jaksa hetken kestäviä ystävyyssuhteita, vaikka sellaisiakin luonnollisesti joskus tulee elämässä vastaan. Tuntuu, että haluaisin vierelleni vain ihmisiä, jotka pysyvät alusta loppuun asti. Siksi olen yksinäinen ja saan rakennettua huonosti suhteita ihmisiin. Pelaan niin sanotusti liian varmasti.

Tunnistaako kukaan tätä tällaista toimintatapaa itsestään? Tunnen itseni usein luonnonoikuksi, vaikka en edes tiedä onko maailmassa olemassa määritettä ”normaali”.