Tarina musta ja susta

Kun vuosia sitten mä istuin siinä jo niin arkisessa kassatuolissa, mä en tiennyt sun veitikkamaisen hymyn olevan ensimmäinen merkki paremmasta huomisesta. Kun mä liian iso takki päällä laitoin tavaroita pakkaseen ja tunsin pienen vauvan alun potkivan mun vatsaa, en tiennyt tulevaisuudessa kantavani sun lihaa ja verta.

Olin tyhjä ihminen. Olin tyhjä kuori. Olin ihminen täynnä pelkoa ja hylkäyksiä. Sitten sä tarjosit mulle pensasmustikoita. Toisella kertaa laskiaispullaa. Sä odotit raskaan oven takana sitä, että olisin valmis kulkemaan yhdessä bussipysäkille. Aivan vastakkaiseen suuntaan kuljit kuin missä sun kotisi sijaitsi.

Kymmenet kerrat samaa tietä pitkin. Kymmenet kerrat bussipysäkin varjossa mä värjöttelin ja nautin susta lähtevästä lämmöstä. Se oli lämpöä, joka huokui yli kaiken kylmän, pahan ja pelottavan. Jossain vaiheessa pysäkki vaihtui sun auton etupenkkiin. Muu maailma myrskysi, mutta sä otit mut sisään sun turvalliseen tyhjiöön. Ystävyys on parhaimmillaan just sitä.

Eräänä syksynä mun maailma hajosi

Eräänä syksynä mun maailma hajosi tuhanneksi sirpaleeksi. Siinä ei hajonnut pala rakkautta, kun me lähdettiin eri suuntiin sen toisen kanssa. Siinä hajosi pala tyhmyyttä. Typeränä kävelin alttarille ja synnytin pojan, mutta silti saamatta kertaakaan sitä varmuutta onnellisesta lopusta. Sä olit mun tuttu ja lopulta ystävä. Ensimmäisien aikojen alussa sä annoit mulle enemmän hyvää kuin mä sain viiden ja puolen vuoden aikana.

Kun sä suutelit mua yllättäen valkoisia lakanoita vasten, mä näin tulevaisuuden kuin hidastettuna ja ensimmäisen kerran painauduin sun lämmintä kehoa vasten. Maailma oli hiljaa ja mulla oli vaan sut. Sulla oli vaan mut. Me yhdessä siinä kuplassa hengittäen toinen toisiamme vasten. Kukapa olisi tiennyt, että ystävyys voi kehittyä joksikin paljon syvemmäksi.

Rakkaus on vahva tunne, joka kaataa kovimmankin sotilaan. Se on tunne, jonka pitäisi kantaa, mutta se sitäkin helpommin tuhoaa. Ei pitäisi ystävyyttä muuttaa rakkaudeksi, koska rakkaus satuttaa ystävyyttä. Kun ystävyyteen sattuu, rakkaus katoaa. On yllättävän vaikeaa yhdistää ystävyys ja rakkaus, koska kumpaakaan niistä ei halua menettää.

Ensin katosi lämmin iho

Elämä antoi taskullisen kiviä ja askel tuntui raskaalta. Ensin katosi lämmin iho. Halaus unohtui päivästä. Sitten katosi lämmin suudelma, tilalle tuli yksi pusu päivässä. Joskus taisi sekin jäädä ja yhtäkkiä nukuttiin eri sängyissä. Ei ollut lämmintä ihoa, ei kantavaa syleilyä eikä ollut sitä, joka sanoi rakastavansa. Omat huuleni unohtivat, miten muodostaa pala rakkautta sanoiksi. Monta yötä valvoin vuodesta toiseen ja itkin sitä, että menetin sen mitä olin nähnyt ensimmäisen suudelman aikana.

Kevät sarasti ikkunan takana. Istuin sun vieressä ja katsoin sua. Olin ylpeä susta. Susta tuli se mitä aina näin sua katsoessa. Se ylpeys, se isyys ja se ihmisyyden arvo, joka susta aina loistaa. Mä mietin, että tossa istuu ihminen, jonka mä haluisin omakseni. Haluisin tulla valituksi, rakastetuksi ja haluisin olla sulle se. Mutta mä olen lopulta kuplan ulkopuolella. Mä tein virheeni ja tulee yksi aamun sarastus. Sä avaat silmät ja tajuat, että mua ei kannata rakastaa. Joka aamu mä pelkäsin herätä. Joka ilta mä pelkäsin mennä nukkumaan, koska se aamu voi tulla. Tuntuu, että en voinut hengittää, kun pelotti sun tuleva lähtö.

Miten koskaan saan purkitettua sun tuoksua tarpeeks?

Tyhjä purkki kädessä mä seisoin siinä ja mietin, että elämä purkitetun tuoksun kanssa olisi tyhjää. Sä seisoit siinä ja mietit.. mietit jotain, mitä en koskaan osaa sanoa. Toisen pään sisälle on vaikea päästä, joten siksi paras neuvo kenelle tahansa on avata suunsa. Suu täytyy myös opetella sulkemaan sillä hetkellä, kun sieltä ei tule mitään järkevää ulos.

Sä sanoit mulle sanoja, mä sanoin sulle sanoja. Vihan keskellä me itkettiin ja halattiin. Joskus täytyy feikata siihen asti, että maailma muuttuu todeksi. Kylmä hali muuttui pehmeäksi ihoksi, jonka lämpö lopulta pelasti jäätymiseltä. Halia seurasi uudestaan intohimo, salaiset pusut kaupan hyllyvälissä ja pitkittyneet katseet toisen suuntaan. Hekuma ei voi kestää ikuisesti, mutta sen voi aina herättää uudelleen. Joskus elämä on liian menevää ja silloin pitää käpertyä sinne tyhjiöön.

Älkää unohtako toisianne. Se on kuluttavaa elää toisen rinnalla ja toivoa edes sitä yhtä katsetta. Pienistä teoista se lähtee. Ne pienet teot pelasti meidän kompastumisen.