operaatio äiti - Banneri

Tämä kertomus on tytöstä, joka oli luonteeltaan melko rauhallinen ja väistyvä, mutta myös äärimmäisen kiltti muita ihmisiä kohtaan. Tyttö oli ulkomuodoltaan hoikka, vaaleahiuksinen ja hiusten lomasta tuikki kaksi kirkkaan sinistä silmää. Noiden silmien välkähdellessä saattoi ulkopuolinen päätellä, että tätä pientä tyttöä ei pysäyttäisi mikään. Tuo ilo ja into tulisi jatkumaan sekä viemään elämässä vielä pitkälle. Kuinka väärässä he olivatkaan.

Ekaluokkalainen ja ensimmäinen koulupäivä

Oli ensimmäinen koulupäivä. Tyttö seisoi jännittyneenä kotiovensa edessä ja puristi käsissään ihan uutta reppuansa. Reppu oli reunoilta metsänvihreä, joka kuvasti tytön kiinnostusta luontoa kohtaan. Kuviointi vihreiden reunojen välissä oli silkkinen ilmestys täynnä vaaleanpunaisia ruusuja. Se kertoi kiinnostuksesta kaikkeen esteettiseen ja kauniiseen, kuten kirjoituspöydän laatikossa oleviin pieniin aarteisiin. Tyttö havahtui pikkusiskonsa ääneen takana, joka kimitti suloisesti taas omiaan ja siihen, että olisi aika lähteä kohti koulua. Vatsassa vaikutti liitelevän kourallinen perhosia, mutta se kipristely tuntui ainoastaan hyvältä. Tämä oli sitä hyvää jännitystä – hän oli nyt ekaluokkalainen.

Koulun pihalle oli kerääntynyt iso joukkio erilaisia lapsia ja heidän vanhempiaan. Yksi raitapaitainen poika hyppelehti jalalta toiselle aivan kuin tuhat muurahaista olisi juossut hänen lahkeitaan pitkin. Hän oli myös ekaluokkalainen. Pojan toisella puolen oli tummahiuksinen oppilas, joka näytti siltä kuin voisi purskahtaa hetkellä minä hyvänsä kyyneliin. Tyttö seisoi vaaleat hiukset letitettyinä äitinsä vieressä ja koetti kurkottaa varpaidensa avulla ihmisten pään yli kuullakseen, mitä puhujalla oli asiaa. Tyttö oli saapunut ensimmäiseen koulupäiväänsä äitinsä kanssa, koska hänen isänsä oli lähtenyt pois jo vuosia aiemmin.

Itku tuli, kun ei tullutkaan läksyjä

Ensimmäisen päivän muistikuvat ovat hieman hämärät, mutta päällimmäisenä ajatuksena tytölle jäi kuitenkin mieleen se into uuden taipaleen alkamisesta. Mielessä oikein myrskysi tietoisuus siitä, että kohta hän pääsisi sammuttamaan loputonta tiedonjanoaan koulunpenkille. Tytön into oli niin massiivinen, että koulupäivän lopuksi pääsi jopa itku, koska opettaja ei ollutkaan antanut läksyjä. Voi, että niitä läksyjä olikin odotettu ja mikä pettymys, kun sellaisia ei heti ensimmäisenä päivänä saatukaan.

Tyttö oli tunnollista sorttia. Sitä tyyppiä, joka opiskelee mielellään, tekee läksyt reippaasti eikä häiritse muita tunnilla. Koulunkäynti oli hänelle mieleistä ja hyvin hartaudella odotettua. Hyvin alkanut kouluvuosi näytti lupaavalta, kunnes kaikki alkoi mennä kamalalla tavalla pieleen. Tiedätkö sen tunteen, kun istut keskellä luokkaa ja tiedät poikkeavasi kaikista muista?  Tuntuu kuin otsaan olisi isketty leima, jossa lukee isolla ”ERILAINEN”. Erilaisuus tuntuu joskus olevan maailmalle käsite, jota on vaikea sietää ja sitä joutuu helposti maalitauluksi. Näin kävi myös meidän vaaleatukkaiselle tytölle.

Pelkkä häpeä ei riittänyt

Ensin se alkoi miljoonista kyselyistä. Miksi kannat tuollaista mukanasi? Miksi olet poissa koulusta niin usein? Mitä tuo laite mittaa? Mistä tuo koru kädessäsi varoittaa? Kun uteliaisuus alkaa olla tyydytetty ja uudesta ihmeellisestä asiasta tulee tylsä, on helppo siirtyä siihen vaiheeseen, jossa osoitellaan sormella ja tirskutaan. Voit varmasti uskoa minkälainen henkinen taakka oli ekaluokkalaisen tytön kannettavana, kun jokainen päivä kouluun astuessa sai hävetä jotain, mitä ei itsessään voinut millään muuttaa. Pahinta on se, että pelkkä häpeä ei jossain vaiheessa riittänyt, vaan sen ohelle tuli henkinen kipu, pelko ja fyysinen kipu.

Tämä meidän tyttö oli reipas mieleltään, mutta vahvinkin mieli sortuu siinä vaiheessa, kun hartioille kasataan liikaa lastia. Tie tuhoon oli monivaiheinen tapahtuma, joka alkoi sillä, että erilainen eristettiin muista. Eräänäkin päivänä retkelle lähtiessä tyttö käveli parijonon luokse, mutta jokainen käänsi vain selkänsä eikä paikkaa jonosta tahtonut löytyä. Ilkkuvalla katseella jonon kärjestä saapui tyttö, joka ilmoitti voivansa ottaa parikseen, jos tyttö riisuisi pois turvarannekkeensa. Sen ainoan turvan, joka suojeli tyttöä niillä hetkillä, kun sairaus kaataisi ojaan ja löytäjän pitäisi tietää. Lopulta pyynnöstä tuli totuttu tapa ja tyttö oppi riisumaan rannekkeensa pois jo koulun porteilla välttääkseen ikävät tilanteet.

Saastunut tyttö

Mikä riittäisi ihmiselle, joka haluaa ottaa toisen silmätikuksi? Ei mikään ja sen sai tyttökin todistaa syvästi. Ei mennyt aikaakaan, kun kukaan ei halunnut koskea häneen eikä hengittää samaa ilmaa, koska tyttö oli kuuleman mukaan saastunut. Tuo siihen aikaan liian usein sokeritautina tituuleerattu tauti aiheutti tekaistua kauhua tytön ystävissä, jotka saivat levitettyä koko kouluun huhun siitä, että tauti olisi tarttuva. Jos elät koulussa, jossa sinua pidetään kaiken riskeeraavana, voit uskoa joutuvasi aikamoiseen myllyyn. Hänestä oli tullut ekaluokkalainen, joka oli kaikkien silmätikku.

Oli ties kuinka mones koulupäivä – jossain vaiheessa on mahdoton enää muistaa tarkkaa lukua. Tyttö seisoi jännittyneenä kotiovensa edessä ja puristi käsissään vähän jo kärsinyttä reppuansa. Reppu oli reunoilta hieman likainen, joka kuvasti luokkatovereiden kunnioituksen puutetta tytön omaisuutta kohtaan. Kuviointi vihreiden reunojen välissä oli hieman jo revennyt. Se kertoi ystävien tavasta viskoa reppua mielensä mukaan. Tyttö havahtui pikkusiskonsa ääneen takana, joka ei jaksanut enää aiheuttaa minkäänlaista tunnereaktiota tytön sisällä. Kaikki oli vain kumisevaa tyhjyyttä. Olisi taas aika lähteä kohti koulua. Vatsassa vaikutti pyörivän kourallinen takiaisia ja se kipristely ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Tämä ei ollut sitä hyvää jännitystä – hän ei halunnut enää olla ekaluokkalainen.

Kuinka sitä voisi kertoa kaikesta siitä häpeästä

Kotiovi sulkeutui tytön takana ja jätti taakseen äidin, joka huolesta lyötynä mietti, että mistä kaikki tämä saattoi johtua. Mikä oli syy valtavaan muutokseen tuossa reippaassa tytössä, joka nyt laahusti pää kumarassa kohti koulua. Jokainen päivä tyttö saapui kotiin ja äiti yritti kysellä, mutta tyttö pysyi vaiti. Jokainen ilta tämä itki, että ei haluaisi kouluun, mutta ei suostunut kertomaan miksi. Ei tiennyt äiti, että juuri eilen olivat samanikäset pojat repineet tytön päältä housut nilkkoihin ja ilkkuneet. Kuinka tyttö voisi muka kertoa äidilleen, että oli joutunut kompuroimaan pylly paljaana lähimpään vessaan? Se oli ollut niin nöyryyttävää, että sitä ei kehdannut pukea edes sanoiksi. Kuinka tyttö voisi kertoa äidilleen, että hänet oli hakattu keppien avulla ovea vasten, koska ei ollut taaskaan onnistunut juoksemaan karkuun? Miten tällaisista asioista puhutaan? Kukaan ei koskaan ollut varoittanut ja olihan hän vain vasta ekaluokkalainen.

Ei enää välkähdellyt siniset silmät. Ei enää lepattanut vatsassa perhoset. Niiden tilalle oli tullut pysyvä kauhu ja pelko kaikesta, jota koulunkäynti aiheutti. Sitä kiusaaminen aiheuttaa. Se sammuttaa jotain suurta, joka kasvaa toisen ihmisen sisällä. Satuttamalla henkisesti tai fyysisesti varastamme palan toisen ihmisen hyvää oloa, kunnes sitä ei ole enää jäljellä ja edessämme laahustaa vain ihmisraunio. Niin kävi tällekin tytölle ja se tyttö olin minä.

Mutta siitä selvittiin. Ehkä se otti aikaa enemmän, mutta nyt olen tässä kolmen lapsen äitinä, tyytyväisenä elämään ja vierellä ihana ihminen. Kaikesta voi selvitä, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Voimia kaikille kiusatuille!

ekaluokkalainen

SEURAA MYÖS   :  INSTAGRAM  @operaatioaiti

Kommentit (22)

Oma poika sairastui ekaluokalla myös. Tätä lukiessa tuli itku ❤
En tiedä, että hän olisi kokenut kiusaamista ja toivon sydämestäni että ei kokenut. Ainakakaan hän ei ole koskaan kertonut.

Itku tuli! 😭 Aivan kamalaa, että olet joutunut kestämään tuollaista. 😔

Jos olet nyt n.30v ja koulusi aloittanut about 1997. Kirjoitat, että lähes 2000 luvulla on diabetes ollut kiusauksen aihe, ihan käsittämätöntä 😳.
Missä on kasvanut noin typerää kansaa, ihan järkyttävää !!

Sairastuin diabetekseen 1997 ja se oli siihen aikaan hyvin huonosti ymmärretty juttu. Mulla on itseäni 14 vuotta nuorempi sairastunut lähipiirissä, joka koki edelleen kouluiässä samaa.

Täällä kolmannelta luokalta aina koko yläasteen läpi kiusatuksi joutunut. Kiusaamisen syynä terveydelliset asiat. Opettajia ei kiinnostanut, joten opin selviämään yksin. Vanhemmat sai tietää vasta kahdeksannella luokalla. Kiusaaminen söi itseluottamuksen, ja ajattelin ettei minusta voisi koskaan tulla mitään koska vuosien ajan sitä eri ihmiset olivat toistaneet. Jossain vaiheessq peruskoulun jälkeen todettiin vaikea-asteinen masennus.

Nyt vuosia myöhemmin, kun pääsin sisälle yliopistoon jonne ei ole mikään läpihuutojuttu päästä, tuntuu että voi katsoa katsoq kiusaajia vähän alaspäin. Aiempien opintojen kautta jotka sisälsi mm psykologiaa, oppi ehkä ymmärtämään eri tavalla sen, että kiusaaminen oli vaan niiden tapa purkaa pahaa oloaan. Anteeksi en voisi ikinä antaa, mutta olen antanut itselleni luvan arvottaa sellaiset ihmiset siihen kastiin, josta en välitä tippaakaan.

Se on hyvä, että pystynyt ymmärtämään ja anteeksi ei tarvitsekaan antaa, jos ei halua. Onnea saavutuksista!

Voi pientä.
Minun pikku ekaluokkalaiseni sairastui, kun koulua oli pari viikkoa käyty😢😢
Eka luokka opeteltiinkin säilymään hengissä tämän hankalan diabeteksen kanssa.
Ja eikös luokan priimus open silmissä aloittanut kiusaaminen.
Kaikki tilanteet päättyi lauseseen: senkin diabeetikko😢😢

No
Nyt tämä silloin ekaluokkalainen on reipas juuri 18 v täyttänyt autoileva nuori❤️

Tuli omat koulukiusatut ajat mieleen, ehkä nöyryyttävintä oli se, että myöhemmin ammattiopistossa piti olla näiden entisten kiusaajien kanssa hyvin läheisissä tekemisissä ja tulla toimeen, eikä he edes käsittäneet miten ne ajat olivat itseeni vaikuttaneet. Kaikki piti ikään kuin lakaista maton alle ja pistää se brave face päälle ja yrittää olla raivostumatta siitä heidän välinpitämättömyydestään omien tekojen vaikutuksesta koulukisattuihin.

Oletko koskaan arvellut jaksavasi jakaa tarinaasi kouluilla? Sille olisi tarvetta. Älä kuitenkaan syyllisty, jos et jaksa. Vaali rauhassa sitä hyvää, mikä elämässäsi nyt on. Kiitos tästä kirjoituksesta, se oli kipeää luettavaa, mutta loppu oli kaunis. Onneksi, mutta on muistettava, ettei se kaikkien kohdalla mene niin. Miten me aikuiset voitaisiin opettaa, tukea, opastaa. Kiusaajia ja kiusattuja. Että joskus olisi se päivä, kun tilaa riittäisi kaikkien olla, tieto olisi että Sydämen sivistys tärkeintä, kaikkien kaveri ei voi olla, mutta yhdessä pitää pystyä asiallisesti toimimaan, ja kunnioitus toisia kohtaan on tärkein osa ihmisyyttä. Inhimillisiä kouluvuosina toivon yli kaiken kaikille.

En ole koskaan oikeastaan pohtinut 😊

Itkin. En edes tiedä mitä sanoisin. ❤

Koronan varjossa tullut etäkoulu ovat loistojuttu kaikille kiusatuille. Se on ollut helpotus myös yllättävän monelle teinille, joka joi rauhassa keskittyä opetukseen sen sijaan, että pitäisi jakaa keskittymisensä ollakseen cool luokassa tai koulun käytävillä. Voit olla rauhassa lauantaina kotona, kun kotona pitää olla muidenkin. Ei siis pelkoa siitä, kelpaatko mukaan, kutsuuko kukaan.

Itku tuli, syvältä. Kamalaa. Oon niin pahoillani.

Järkyttävä mitä olet joutunut kokemaa😭💔
Oi miksi oi miksi maailmaan mahtuu kiusaamista ja vielä aikuistenkin maailmaan!
Ihana kun kerroit kokemuksesi❤️❤️

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X