Se ”karvainen apina”

Teini-ikäisenä se alkoi. Koin olevani enemmän karvainen kuin kukaan muu ja se aiheutti itselleni hirveät paineet. Eihän nainen voi olla karvainen…

Karvainen nainen

Nopeasti kasvavat hiukset (.. ja muut karvat)

Olen koko ikäni nauttinut (sekä kärsinyt) siitä, että hiukseni kasvavat ennätystahtia. On upeaa, kun voi leikata tukkaa ja tietää sen kasvavan hetkessä takaisin. Kärsimyspuoli tulee siitä seikasta, että sivuoireena myös muut elimistön haituvat villiintyvät nopeasti. Joskus nuorena itkin sitä, että on raskasta olla nainen, kun saa koko ajan olla ajamassa karvojaan sääristä, naamasta ja käsistä. Häpesin itseäni. Kenelläkään muulla ei ollut samanlaista partaa kuin itselläni.

”Karvainen nainen on inhottava”

Jostain syystä ympäristöstä leviää sellainen ajatus, että itsestään huolehtiva nainen EI pidä jaloissaan talviturkkia tai jätä partaansa ajamatta. KYLLÄ – olen nainen ja leuassani kasvaa partaa muistuttava hahtuvakerros.. Sanotaan, että karvainen nainen on inhottava sekä vastenmielinen. Tätä leimaa ei heitä ilmoille ainoastaan miehet, vaan myös toiset naiset. Oman kokemuksen mukaan ne naiset ovat tässä asiassa jopa pahempia.

Mitä naiseus lopulta edes on? Mikä on se tavoittelemisen arvoinen maali naiseudessa? Miten määritellään naisena oleminen? Voiko karvaisuus olla yksi sen määrittävä tekijä?

Ymmärrän, että moni nainen haluaa ajaa karvansa pois ja tuntee sitten olonsa siistimmäksi niin. Tykkään itsekin siitä tuoreesta sileästä ihon pinnasta. Karvojen ajaminen ei ole mitenkään kiellettyä, mutta ei pitäisi olla ajamatta jättäminenkään. Aina ei vain jaksa, halua tai ehdi. Ja vaikka joku toinen ehtisikin sen tehdä tilanteessa kuin tilanteessa, voin sanoa, että minä en ainakaan ehdi. Käyn usein lasten kanssa yhdessä suihkussa ja jollain tapaa en koe luonnolliseksi alkaa suhimaan siinä lasten päälle irtokarvoja.

Melkein sinut itsensä kanssa

Tämä sama asia nousee välillä mieleeni ja vaikka olen nykyään saavuttanut tietynlaisen sisäisen rauhan itseni kanssa, koen silti joskus heikkoja epävarmuuden hetkiä. Kehtaanko lähteä uimaan perheen kanssa, koska säärissä kasvaa puolen metrin villa? Sitten mietin, että miksi annan noin pienen asian vaikuttaa koko meidän perheen tekemiseen niin paljon. Kolmas ajatus seuraa perässä ja syy tähän on tosiaan muissa ihmisissä sekä heidän uskomuksessaan olla oikeutettuja arvostelemaan toisia ihmisiä.

”Hahha katsokaa ton karvaista persettä.”

Jokunen vuosi sitten olin pukkarissa ja puin itselleni vaatteita, kun kuulin takana olevien nuorten naisten alkujen kuiskivan toisilleen. ”Hyi, en ikinä vois antaa karvojen kasvaa noin pitkiksi ja tulla tänne uimaan tollasena.” Paksusta nahasta huolimatta tuo oli niitä hetkiä, kun pala jotain saavutettua itsetuntoa romahti sisällä ja kovaa. Miksi ihminen ei voi rauhassa olla oma itsensä itsevarmana, vaan jonkun toisen täytyy tulla käytännössä potkaisemaan ilmat pihalle?

Väliotsikko on tarkoituksella provoava, koska halusin ilmaista sillä tunnetilaani. Samalta tuntui vuosia sitten, kun kuulin ystäväni haukkuneen reisikarvojani ympäri kyliä.

Nykyään karvat normalisoidaan paremmin

Nykyään vallitsee paremmin ajatus siitä, että karvat ovat naisellakin ihan okei. Some täyttyy kuvista, joissa vilautetaan söpöjä kainalokarvoja tai pientä säärihahtua ihon pinnassa huutaen samaan aikaan, että karvainen nainen ei saa olla tabu. Tosiasiahan on, että itse en lukeudu näihin söpöilijöihin, vaan kasvatan sitä turkkia naamaa ja mahaa myöten. Sillein, että varmasti näkyy kilometrinkin päähän.

Tänään uimassa ollessani menin kopeille, joista ei näy muut ihmiset. Kuljin seiniä myöten ja välttelin muita. En taida sittenkään olla vielä sinut sen kanssa, että en jaksa ajella karvojani. Pelkään nimittäin joka sekunti sitä liian pitkää katsetta.

Nolottaa olla karvainen

Tämä asia on iso juttu, jota olen lapsuudesta asti kantanut mukana. En ole koskaan ollut selfie-ihmisiä, koska olen pelännyt partahaituvieni näkyvän, ujostelen pukeutumista pitkien käsikarvojen takia ja toisaalta en vain jaksa JOKA ilta olla siloittelemassa ihoani. Niin usein se pitää tehdä, kun on tällainen kuin minä. Oli todella iso askel puhua tästä aiheesta ääneen pari vuotta sitten somessa ja tietyllä tapaa hävetti julkaista tämä postaus. (Julkaistu ensimmäisen kerran 2018) Toisaalta tiedän, että piiloittelemalla itsevarmuus ei koskaan eheydy ja lyömällä faktat tiskiin on helpompaa astua tielle, jolla opetellaan hyväksymään itsensä.

Mitä ajatuksia teissä tämä aihe herättää? Kysehän ei nyt ole siitä miten itse toimii karvojensa kanssa, mutta pitääkö jokaisen toisen naisen olla täysin karvaton? Terveisin liian monesti leimattu, pilkattu ja asiaan turhautunut nainen, joka kaikesta huolimatta on päättänyt yrittää rakastaa itseään juuri tällaisena.

Karvainen

 

SEURAA MYÖS INSTAGRAM  @operaatioaiti

Kommentit

6 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Multa kysytty usein onko mulla kanssa tuo 😊 Ja joo mulla samat karvapaikat eikä mitään hahtuvaa, vaan sitä tummaa.

Avatar

Epäilen, että harva nainen on edes nähnyt kainalokarvojaan. Siis sellaisina luonnollisina, täydessä mitassaan. Meidät on niin opetettu ajelemaan, ettemme edes huomaa kyseenalaistaa.
Meille on myös opetettu ne kymmenet syyt, miksi pitäisi karvansa ajaa. Vaikka emem olisi koskaan pitkiä kainalokarvoja omistaneet, osaamme kuitenkin sanoa, että hyi, ne tunhuukin ihan hirveiltä.

Anette - Operaatio Äiti.

Totta 😊

Avatar

Täällä toinen karvakasa! Itselläni on PCOS ja se tekee karvankasvusta mahdotonta. Mustia partakarvoja tulee (vaaleaa ”partaa” on myös, mutta siitä en niinkään välitä), viiksiä saa nyppiä ja ajaa (paksuimmat mieluummin nypin kuten partakarvatkin), jalka- ja käsikarvoja olen ajanut teini-iästä lähtien. Ja kyllä, persuksissakin kasvaa karvaa. On nämä hormonihäiriöt ihania… Joskus bongasin kuvan, jossa joku julkkis oli jättänyt jalkakarvat ajamatta ja mennyt ottamaan aurinkoa, ylpeili rohkeudellaan. Ehkä 5 mm hentoa vaaleaa haiventa siellä täällä. Omat 5 mm jalkakarvat olisi mallia hobitti ja tummahkoina erottuisivat todella hyvin. Että se karvaisuus on näemmä itse kullakin hyvin vaihteleva käsite. Jaa niin, nännipihoillakin kasvaa mustia karvoja ja mies joskus sheivailee mun selästä tummat pois. Parisuhteen laatuaikaa, ihanaa 😛 Toki mulla myös hiukset kasvaa kiitettävästi, se sentään vähän lohduttaa tässä runsaasti kuluvien sheivausterien keskellä. Ja muutenkin suhtaudun karvoihini yleensä aika neutraalisti. Niitä tulee ja niistä pääsee myös eroon. Eipähän testosteroni ole liian vähissä 😀

Avatar

Karvattomuudesta on tullu joku naiseuden mitta. Niin samoja fiiliksiä ku sulla. Mulla ei naama kasva haituvaa mutta muu kroppa kyllä. Mun mies on auttanu hyväksyy mun karvat paremmin, hän aina joka ikinen kerta kun sheivaan kysyy miksi teen sen, ei hänen takiaan tarvi. Luulen että tässäkin asiassa toiset naiset on pahimmat viholliset.

Anette - Operaatio Äiti.

Mun mies on samanlainen 😁❤auttaa paljon!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä