new years eve

Teksti

Tässä se nyt on. Vuoden viimeinen päivä.

En ole tehnyt, enkä aio tehdä uuden vuoden lupauksia. En aio luvata kenellekään mitään. En edes itselleni.
Sen sijaan asetan tavotteita. Yhtä lailla ensi vuodelle kuin tulevillekin.

Oon valmis jättämään vuoden taakseni. Ja toivottamaan seuraavan tervetulleeksi. Mä tunnen sisälläni nyt jotain sellaista, joka siellä on tovin ollut hautautuneena. Siitä mitä se on, en ole vielä ihan varma. Mutta se tuntuu ihan hyvältä.

Mä olen kulkenut usean vuoden polkua, jolle on aseteltu huolella kiviä ja kuoppia. Toisiin olen kompuroinut… ja kaatunutkin.
Joskus on jatkettu matkaa pää kumarassa, mutta aina matkaa on jatkettu.
Joitakin kiviä kannan yhä selässäni.

Vuosien saatossa kannoin huolta yritykseni tilasta ja koin konkurssin taakan. Yhdeksän vuotinen taival tuli kuluvana vuonna eräänlaiseen päätökseensä. Itkin kun sain sähköpostiini mailin, joka kertoi tästä. Huomasin kuinka jotain todella painavaa poistui harteiltani. Painoa, jota olin jo niin tottunut kantamaan, etten enää edes tajunnut sen kumartavan selkääni.

Konkurssi ja yrittäjyyden viiden vuoden pysähtymätön työnteko (tai no, pysähtyi se kerran, auto-onnettomuuden takia, jolloin niska kahdesta kohtaa murtuneena jouduin pitäkähköön työkieltoon),  johti pienimuotoiseen burnoutiin, jolloin todella jouduin miettimään kuka olen ja mitä haluan elämälläni tehdä. Sain apua ja nousin jaloilleni.

Joskus nää matkat on mutkia täynnä. Mutta sitten sitä yhtäkkiä huomaa olevansa pisteessä, johon halusikin. Tie sinne ei vain ollut sellainen, millaiseksi sen etukäteen kuvitteli. Nyt teen työtä, josta nautin. Ainakin tällä hetkellä.

Elämääni on onnekseni aina mahtanut paljon muutakin kuin työnteko. Lapset, perhe, oma aika.
Niin hyvinä kuin niinä huonompinakin hetkinä.

Miltei koko ikäni, kyllä lapsuudesta saakka, olen kantanut huolta isästäni. Alkoholisoituneesta isästäni. Huolehtinut ja hakenut rakkautta. Pettynyt ja vihannut. Silti aina rakastanut. Onhan tuo ainoa isä joka mulla on.
Pari vuotta sitten tapahtui asioita, jolloin isäni kävi pohjalla. Tuffa, isäni isä kuoli. Tällöin isä asui mummulassa ja hoiti taloa, jotta mummu sai hoitaa tuffaa. Sen sijaan, että hautajaisten jälkeen isä ja mummu olisivat tukeutuneet toisiinsa, tapahtui asioita, joiden takia mummu hääti isän kotoa kadulle. Vuosien huoleni kärjistyi tilanteeseen, jolloin kannattelin isäni tilanteesta, jossa hän ensimmäistä kertaa elämässään pyysi apua. Suku on pahin, eikö. Iskä pärjäilee nyt. Mummulle en pystynyt antamaan anteeksi. En taida olla niin iso ihminen.

Tämä ei ole kuitenkaan nyyhkytarina. Ei todellakaan. En minä sitä siksi kirjoittanut.

Olen kantanut huolta, syyllisyyttä, turhautumista ja surua, muutamia tunteita mainitakseni, tyttäreni vuoksi, joka muunmuassa koulukiusaamisen takia on syvästi masentuneena kulkenut pohjan kautta. Tämän, kohta loppuvan vuoden aikana kävimme pisteessä, jolloin tyttäreni otti lääkkeiden yliannostuksen. Tähän astisen elämäni vaikein ja pahin aamu.
Tytär selvisi ja nousimme siitä suosta yhdessä. Hän teki työn ja minun tehtäväni oli tukea. Sen tein. Ja teen yhä edelleen. Edessä oleva matka on pitkä. Kuljemme sitä yhdessä.
Vaikka tämä vuosi toi tämän pohjakosketuksen, se myös näytti, että sieltä pääsee nousemaan. Siksi huoleni on pienempi ja hymyni leveämpi.

Avioero ja epäonnistunut laastarisuhde tuntuivat vaan jotenkin jatkumolta kaikelle. Yksin on ihan hyvä olla. Parisuhde ois kiva, mutta voin oikein hyvin omillanikin. Olen ihastunut ja tykästynyt, olen deittaillut ja tapaillut. Annan itselleni mahdollisuuden, jossa haluan tarvita vierelleni miehen.

Viime kevät ja kesä, syksykin olivat aikaa, jolloin kaikki tämä alkoi fyysisesti näkyä mussa. Laihduin. Minun kokoiseen ihmiseen nähden paljon. Liian paljon. Ja nyt urakoin ahtamalla itseeni ruokaa, ehkä se joskus taas näkyy kyljissä. Ja hiukset, perkele, ohenivat ja kuivuivat, täytyi leikata lyhyeksi. Nyt ruokin niitä kookoöljyllä ja biotiinillä. En menetä uskoani tässäkään asiassa.

Jonkinlaisena kirsikkana kakun päällä kävin taannoin läpi ikäkriiseilyä. Joka itseasiassa ei varsinaisesti johtunut sitten kuitenkaan iästä. Enemmänkin ympärilläni olleista asioista, ja sairaudesta, joka minulla todettiin. Se ei ole sairaus, joka olisi kuolemaksi tai edes vaikuttaisi arkiseen olemiseeni. Se kuitenkin vaikutti, vaikuttaa fyysiseen minääni ja sen hyväksyminen on ollut oma taakkansa.

Jep. Uskoisin, että tässä on tullut rakenneltua suojamuureja. Todennäköisesti myös sellaisia, joista en itsekään tiedä.

Tämä ei ole kuitenkaan nyyhkytarina. Ei todellakaan. En minä sitä siksi kirjoittanut.
Se on vain matka, jota minä olen kulkenut. Jokaisella meillä on omamme. Hetkeäkään en kadu ja mikään ei ole minua katkeroittanut.
Jokaisesta kokemuksesta on kasvanut jotain uutta.
Sisältä olen vahvempi kuin koskaan. Olen onnellinen.

Mä kuulin perjantai iltana, joskin taisi olla enemmän yön puolella, biisin, jota en ollut ennen kuullut. Se kosketti mua. Kyyneliin asti. Ja näin ei ole käynyt pitkään pitkään aikaan.
Jokin muuri ilmeisesti rikkoutui. Sillä hetkellä olin paikassa, jossa tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksi. Se oli juuri oikea hetki sen muurin hajota.

 

Kivistä ja kuopista huolimatta, en ole ikinä menettänyt vahvuuttani enkä asennettani. Sitä positiivista, joka synkkinäkin hetkinä on vienyt mut huomiseen.

Ja jokaisessa huomisessa on ollut hyvää.

Tiedän, että olen valmis rikkomaan lisää muureja.

Tervetuloa vuosi 2018.

Räjäytän muutaman glitteripommin illalla.
Koska joka tyttö tarvii vähän glitteriä elämäänsä. Eikö. 😉

theawkwardyeti. Instagram.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä