epätoivoinen vai nirso

Teksti Reetta Ek

Kirjoitin tuossa pari iltaa sitten Instagramiin sunnuntai-illan masennuksesta. Siitä, joka iskee silloin tällöin. Apeudesta, jonka iltojen yksinäisyys saa joskus aikaiseksi.

Sohaisin muurahaispesään. Kanssasisaret ja veljet alkoivat nyökyttelemään päätään ja sain vertaistukea. Paljon. Tai me kaikki saimme.
Kukaan ei ollutkaan yksin säälittävä, jota termiä siellä täällä viljeltiin.

Osalla on lapset, osalla kissa tai koira, tai pupu, en tuomitse. Ystävät, perhe, kollegat. Tekemistä riittää ja seuraa toki on. Mutta silti. Pariutumaton ihminen kokee silloin tällöin masista, jopa surua siitä, että menee yksin nukkumaan. Kaipaisi vierelleen kumppania, joka hengittää tasaisesti niskaan nukahtaessa. Sanoisi hyvää yötä rakas ja alkaisi kuorsaamaan.
Sitä katselee pariutuneiden ystävien kuvia, kuuntelee tarinoita lapsellisen kateellisena, ja tahtoo uskoa, että kyllä mäkin vielä…

Mutta hyvät ihmiset. Älkää sekoittako tätä toisen ihmisen ikävää epätoivoon!!
Olen kuullut sitä silloin tällöin. Että onkohan toi Reetta hieman epätoivoinen nainen.

Joo. En ole.

Kukin toki tarkastelee minua omasta viitekehyksestään. Ja voi olla, että joku joskus haluaisi mun olevan epätoivoinen.
Epätoivo on kuitenkin uskon puutetta. Se on eräänlainen tila, jossa pelkää, ettei parempaa tahi muuta ole tulossa. Epätoivoinen ihminen tekee siis ratkaisuja ja tekoja siltä pohjalta, ettei pysty saavuttamaan mitään muutakaan.

Ei. En huoli ketä vaan. Eikä se silti tee minusta nirsoa. Joskus muistaakseni kirjoitinkin tästä mustavalkoisesta ajatusmaailmasta. Ääripäiden välille kun mahtuu monta muutakin asiaa.
En ole epätoivoinen, enkä ylimielisen nirso. Ja yksinäisyyttäni tai jopa tyhjyyttä, jota joskus tunnen, en aio täyttää kellä vaan, millä vaan.

Itseasiassa en osaisi edes rakastua kehen vaan. Ja rakkaus on juuri se mitä kaipaan silloin kun se iltamasis iskee.

Seksi. Oishan sekin kivaa. Ja sitä toki saa, jos on valmis antamaan. Mutta seksi ei olekaan se, joka sen tyhjyyden täyttäisi. Se ei ole se juttu, joka sunnuntai-illan yksinäisyysmasiksen parantaa.

Itse lääkitsen sitä tyhjyyttä tällä blogilla, joka ei kuitenkaan ole hei mikään seuranhakuilmoitus… ja punaviinilasillisella ja ehkä leffalla. Tai sitten päädyn soittamaan parin punaviinilasillisen jälkeen ihastukselleni ja nolaamaan itseni. Joskus myös watsapp viesti on tehokas pommi. Tällä tavalla iltamasiksen saa usein kivasti käännettyä seuraavan päivän nolotukseen. Osaa se nelkytkolmevuotiaskin.

Epätoivoinen nainen tai mies on heittänyt sen kirveensä kaivoon. Tavallaan luovuttanut. Menettänyt jotakin itsetunnostaan. Useimmiten lopputuloksena on taas yksi epäonnistunut parisuhde, tai vannoutuminen ikisinkkuuteen.
Omalla kohdallani voin sanoa, että ikisinkuksi musta ei ole. Mutta epäonnistuneet parisuhteet ovat toivottavasti menneisyydessä. Ehkä olen oppinut itsestäni jo sen verran, että maltan odottaa sitä oikeaa. Täydellistä mulle.

Korostettakoon myös, ennen kuin ehditte kommentoida. En missään nimessä ruusunpunaisesti odota, että parisuhde sen minulle täydellisen kanssa olisi täydellistä. Ei suhteet ikinä ole. Mutta tahdon rakastaa täydellisesti. Sitä epätaydellisyyttä.

Ja siksi. Juuri siksi en ole epätoivoinen.
Etkä ole sinäkään.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä