Kiireestä kantapäähän

Teksti

Viimeistä kahta viikkoa on leimannut kiire. Se perkele kun tulee joskus kylään. Kaikille.

Kaoottinen oli sana, jota käytin töissä pariin kertaan. Ei se sitä kuitenkaan ollut. Sitten lopun viimein. Kaoottista nimittäin. Mutta tuntui hyvältä panikoida hetken aikaa. Helpotti rynnätä töissä takahuoneeseen, repiä hieman hiuksia päästään ja päästää stressihöyryt pihalle.

Oon opetellut sitä. Luopumaan stressistä. Sanomaan itselleni, että kiire on vain yksi tekosyy olla tekemättä asioita. Välillä kovalevy päässä vyöryy yli kaikkea, mitä pitäisi pitäisi pitäisi tehdä, eikä osaa enää muuta kuin pyöriä panikoiden ympyrää. Sahata edestakas, saamatta mitään aikaiseksi. Ja silloin se onkin sitä kaoottista.

Keskisormi kiireelle.

Vuosia ja taas vuosia mä olin se, joka sanoi aina kaikille, että mä en osaa stressata. En sitten yhtään. Ja kuitenkin, kävi ilmi, että osasin mä. Olin vaan hiton hyvä pakkaamaan ne stressifiilikset itseeni ja suorittamaan. Koska oli pakko. Mukamas. Mun mielestä mun vahvuuksiani oli olla lehmänhermo, sellainen johon ei ulkopuoliset tekijät vaikuta sitten yhtään millään tavalla. Itse asiassa mua varmaan jotenkin jopa hävetti myöntää, että nyt ois sitten vähän ressiä. Ja kyllä, tunnustan, että tuon asian häpeäminen lähti yksinomaan ja ainoastaan musta itsestäni. Kuten myös se, että kieroutuneesti nautin siitä, kuinka kanssaihmiset katsoi vierestä ja sanoi, että oot sä sisukas sissi.

Kuten aiemmin oon kertonut. Sissi paloi loppuun.

Hetkittäin tämän keväisen kaoottisuuden keskellä olen säikähtänyt, että taasko sitä mennään.

Ei menty. Hyvä niin. Jo pelkkä pysähtyminen miettimään sitä asiaa auttoi. Koska hei, kiireen keskellä paras toimenpide jonka voi tehdä edesauttakseen asioiden etenemistä, on pysähtyä. Toki suosittelen, että vain hetkeksi. Vetää sitä happea. Sulkea silmät ja muistaa mikä on oikeasti tärkeää. Laskea vaikka kymmeneen. Ja sitten taas kymmeneen, jos yksi kerta ei auttanut.

Kerran laskin sataan. Istuin tuolissa silmät kiinni, stressi puristi rintaa. En sulkenut korviani, en kaivannut korvanapeista musiikkia. Kuuntelin mitä ympärilläni tapahtui. Fokusoiduin kuuntelemaan kaikkia ääniä, mistä ne kuului, mitä kaikkea kuului, ja samalla koitin keskittyä laskemaan numeroita. Joka hetki kun stressaava ajatus oli pujahtaa päähän, ja voitte uskoa, että niin kävi noin kahden nanosekunnin välein, puskin sen väkisin pois ja visualisoin mielessäni seuraavan numeron. Noin 68 kohdalla se alkoi helpottaa, 75 kohdalla aloin nähdä numerot mielessäni värikkäinä ja selkeinä. Sadan kohdalla avasin silmät ja huomasin, että puristava kaoottisuus päässä ja rinnassa oli helpottanut. Pääni kovalevy oli organisoinut kiireelliset asiat järjestykseen, ja ne kirjasin paperille heti kun sellaisen käsiini sain. Sitä violetin värisellä tussilla kirjoitettua listaa seurasin koko loppupäivän. Sain aikaiseksi. Paljon.

Kun aikoinaan tajusin, että stressaan kuten kaikki muutkin kuolevaiset, alkoi se jäytää ja pahasti. Stressi laski suoritustehoa merkittävästi, ja välillä se kasaantui ahdistukseksi asti, josta aiheutui ihan pelkkää toimintakyvyttömyyttä. Ja ahdistuneena, voin teille kertoa, ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä itteään, sitä kuinka paljon ahdistaa. Siinä velloo, ja sitä voivottelee. Ei pysty saamaan kiinni yhdestäkään kokonaisesta ajatuksesta. Ahdistuksella kun on paha tapa vallata koko mieli.

Jokainen koskaan pahasti stressaantunut ihminen osaa varmasti antaa jonkin neuvon, jolla tästä ahdistuksenoravanpyörästä pääsee eroon. Minä annan seuraavan.

Älä pakota sitä! Anna ahdistuksen olla. Ota käteen pallo, tennispallo, stressipallo, pingispallo, superpallo, ja ala pomputtaa sitä. Mieti vaan ihan rauhassa sitä ahdistusta, vello, voivottele, mutta pomputa sitä palloa samalla koko ajan. Miksikö? Voisin sanoa, että kokeilkaa, ja sanonkin niin. Kokeilkaa kun se ahdistuksen aalto iskee. Mutta voin kertoa myös miksi.

Ahdistus on kokonaisvaltainen olotila, tunnetila, joka tekee mahdottomaksi minkään muun ajattelun tai tuntemisen. Mutta pomputtelemalla sitä palloa tulet vapauttaneeksi aivoistasi yhden osan tekemään jotakin muuta. Jotakin, johon ei tarvitse keskittyä. Jotakin, joka on helppoa. Vaikka ahdistaisi ihan vitusti. Se yksi osa, se aivojen osa, joka ei enää ole ahdistunut, koska se pomputtaa sitä palloa, se alkaa ottaa tilaa. Ihan itsestään. Ilman pakottamista. Ja hiljalleen, ihan tosi, olo alkaa helpottaa.

Fuckologyofficial. Instagram.

Yllätys kiireen keskellä

Ei tämä kiire nyt tänä keväänä ihan ahdistukseen minulla ole mennyt. Ei todellakaan. Vaikka myönnänkin, että sillä hetkellä kun tajusin, että kiire piti kaiken hyvän lisäksi sisällään myös yllätystekijöitä, olin heittää hanskat tiskiin. Mahatauti. Yllätys. Prkl. En muista laskinko kymmeneen, vai tuhanteen. Mutta hengittelin ja sitten priorisoin. Keskityin oleelliseen.

En ole vielä vaihtanut yökkäriä pois, koska mikäs kiire tässä.

En saanut tehtyä kaikkea mitä piti. En tavannut kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olin sopinut tapaavani, koska pyykkäsin oksennukselta haisevia lakanoita, jotka 7-vee ressukka sotki yöllä. Astianpesukone meni tukkoon ja jouduin tiskaamaan käsin. Ja kyllä, se on stressitekijöistä pahimpia. On se! Jouduin olemaan hetken pois töistä ja hommat kasaantuivat, tietenkin. Mutta ne on töitä, ja stressaamalla en saa niitä sen valmiimmiksi. Blogiin kirjoittaminenkin jäi muutamiksi päiviksi. Mitä olisin sanonut? Että on kiire ja väsyttää. Mulla meni hetki siinä hengitellessä. Mutta stressi hävisi. Helpotti.

Ja nyt on pääsiäinen. Vamoksen ylösnousujuhla, niinkuin mun seitsemänvuotias triviaa pursuava poikani kertoi. Ja mun miniloma, jonka aloitin tähän kiireiseen aikaan sopien tuplabuukkauksella. En stressanut sitäkään. Organisoin ja ilmestyin molempiin tilaisuuksiin. Onneksi, koska kaiken kiireen jälkeen oli ihana rentoutua. Ansaittua jopa. Vielä edessä kaksi päivää vapaata. En ole vielä vaihtanut yökkäriä pois, koska mikäs kiire tässä.

Tiedättekös, katsoessani viimeistä kahta viikkoa taaksepäin, tajuan, että sainhan mä aikaiseksi, ihan hitosti. En kaikkea mitä piti, ja kaikennäköistä mitä ei pitänyt. Tapasin ihania ystäviä, rakasta perhettä. Tapahtui tosi kivoja juttuja, vastapainoksi kaikelle oksentamiselle. Hyvä viikko, tai kaksi. Vaikka olikin hiton kiire.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä