Paikallaan pieni läsnäolo

Teksti

Mä pyhitin lapsilleni tämän pääsiäisen. En siivoamiselle, en pääsiäiskoristelulle, en somettamiselle, en turhasta murehtimiselle. Vain pelkästään lapsilleni.

En tiedä onko tämä pääsiäinen se asia, joka jää heidän mieleensä kun mun ikäisinä muistelevat lapsuuttaan. Mutta se voi olla. Se riittää. Ja ei, me emme tehneet mitään erikoista ja spesiaalia. Päätin vain, että olen läsnä. En vain paikalla, vaan läsnä. Koska sen pystyn antamaan, aina, vaikka tili onkin tyhjillä. Ja se on oikeastaan ainoa asia, minkä lapset ihan oikeasti muistavat yhteisistä hetkistä.

Mun tyttäreni, joka on nyt jo kaksikymmentä, kertoi mulle eilen, kuinka muistaa kerran, jolloin ostimme voileipäkeksejä kaupasta ja siihen päälle paprikaa ja juustoa ja söimme niitä sohvalla samalla kun katsoimme Disney elokuvaa. Hän kertoi myös, kuinka eräällä Pärnun reissulla, josta ei sitten paljon muuta muistakaan, katsoimme hotellihuoneen sängyllä televisiosta dokumettia, jossa erirotuiset koirat ravistelivat päätään noustuaan vedestä. Nauroimme.

Yhdessäolo. Se on se avain.

Mun tyttäreni ei kuitenkaan muistanut sitä, kuinka säästin ja ostin hänelle erittäin kalliin polkupyörän. Joskin hän muisti, kuinka samaisella pyörällä kaatumisen jälkeen kannoin hänet sylissä kotiin ja puhdistin haavan ja laitoin siihen laastarin, jossa oli leppäkerttuja. Eikä haavan puhdistaminen kirvellyt, koska äiti lupasi niin. Hän ei muistanut sitäkään, kun hankin hänelle oman dvd-soittimen. Tai ne kaikki 32 bratz-nukkea vaatteineen. Eikä sitä, kun vein hänet ensimmäistä kertaa Särkänniemeen, vaikka maksoin itseni kipeäksi reissusta. Tosin hän muistaa, kuinka sen päivän jälkeen kävimme yhdessä kesäisen illan tyyneydessä hyvin myöhään illalla uimarannalla iltauinnilla, eikä siellä ollut ketään muita kuin me.

Poikani on vielä liian nuori muistelemaan samalla tavalla asioita kuin tyttäreni. Mutta josko onnistun hänen kanssaan samoin kuin tyttären kanssa tunnen onnistuneeni.

Onnistuakseni, mun ei tarvitse olla rikas. Onnistuakseni, mun ei tarvitse keksiä jokaiselle päivälle jotakin ihmeellistä ja uutta. Onnistuakseni mun pitää olla läsnä, oikeasti läsnä. Ottaa poika illalla kainaloon ja antaa nukahtaa siihen. Pitää leffailta silloin tällöin ja syödä voipopcornia. Kutittaa kainaloista aamuisin. Saunassa keksiä yhteinen saunalaulu, jota jatketaan joka kerta vähän eteenpäin; tällä hetkellä olemme ohittaneet zombihyökkäyksen ja olemme kohdassa, jossa naapurin kissa soittaa poliiseille.

 

Läsnä oleminen tällä hetkellä 20-vuotiaalle tyttärelle ei ole enää ihan sama asia. Vaikkakin yhä katsomme animaatioelokuvia yhdessä ja syömme samalla sohvalla. Hän kaatuilee yhä pyörällä ja antaa mun hoitaa haavoja. Pelkää yhä, että kirvelee, mutta luottaa siihen kun sanon ettei niin käy. Emme kuitenkaan enää näe päivittäin, emme välttämättä edes viikottain. Sillä hän ei enää asu mun kattoni alla. Mutta koska olin läsnä kun hän oli lapsi, nuori, masentunut, ahdistunut, surullinen, iloinen, tietää hän, että mä olen sitä nykyäänkin, ja aina, vaikka en olekaan paikalla.

 

Mun lapsuudessani oli monta aikuista. Yksikään heistä ei oikein ollut läsnä. Silloinkaan kun olivat paikalla. Mun äitini oli mun elämässäni neljän vuoden ajanjaksona vain pari kertaa vuosittain. Ja kun muutin äitin luokse, me aloimme rakentaa uudestaan lapsi/vanhempi asetelmaa, sellaista meidän näköistämme. Erheiden ja onnistumisten kautta olemme nyt tässä. Äiti on mulle läsnä. Silloinkin kun ei nähdä.

Ei siis tarvitse olla rikas, kunhan on rakas. Lapsen kiintymystä ei voi ostaa. Lahjomalla et saa muistoja siitä kuinka hyvä äiti tai isä olit. Jos et anna rakkautesi näkyä, et anna lapsellesi muistoja, jotka hän muistaa yhteisinä hetkinä. Annat lapsellesi muistoja asioista ja tavaroista, joita hänelle annoit.

Ja muistuttaakseni noin yleisemmällä tasolla. Sama pätee meihin kaikkiin. Kenenkään kiintymystä ei voi ostaa. Lahjomalla et saa rakkautta, olemalla pois paikalta, et saa yhteisiä hetkiä. Sulkemalla ihmisen pois, et saa mitään. Parasta mitä voit koskaan antaa kenellekään, on olla läsnä. Ja se on ilmaista.

 

Kommentit

2 kommenttia
Reetta Ek

Kiitos Kirsi. Sydän. Välillä tästä asiasta pitää muistuttaa itseäänkin. Erityisesti nyt kun on ollut huippukiireistä. ettei vain toteta, että jos äiti nyt hetken lepää vaan. Olkoonkin, että joskus se lepohetki on ihan kohdallaan, jotta jaksaa olla hetken päästä läsnä. Vaikka äitejä ollaankin, ei me olla kuitenkaan superihmisiä. 🙂

Avatar

❤ Näinpä. Osui.
Hienosti sanottu.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä