Kräks sanoi muotti kun rikki meni

Teksti

On aika rikkoa muotti.

Ja se on vitun vaikeaa. Tiedättekö. Myöntää itselleen mitä on. Ja vielä kohdata se.

Ei se kohdattava aina sitä paskaa ole. Koska en mä ole huono ihminen. Kai koskaan ole ollutkaan. Paitsi joskus. Niinkuin kai kaikki. Mutta nyt vain on tullut aika myöntää itselleen omat heikkoutensa. On aika kohdata omat vajavaisuutensa. On aika hyväksyä omat haastavat piirteensä. On aika rikkoa muotti.

Olen säännöllisesti, kaikki kaksi kertaa, kirjoittanut uudenvuoden resoluutiona postauksen, jossa melkoisen rehellisesti avaan itseni haavoille asti. Aloitin kevyesti kaksi vuotta sitten tunnustamalla, että elämäni siihen asti oli ollut mitä oli ollut. Kuinka tunsin, että kuristusote alkaa hellittämään ja suojamuurien on aika laskeutua.  https://www.kaksplus.fi/blogit/sellaistasattuu/2017/12/31/new-years-eve/

Ja sitten. Viimeisenä päivänä herran vuotta 2018 kirjoitin seuraavasti https://www.kaksplus.fi/blogit/sellaistasattuu/2018/12/31/paskasta-kasvaa-kauneimmat-ruusu/

Kerroin kuinka suojamuurien laskemisen jälkeen paska alkoi valumaan punttia pitkin. Täytyy myöntää, että odotin toisenlaista mennyttä vuotta. Toisin kävi. Siitä tulikin opin vuosi. Piti rysähtää, jotta saattoi kukoistaa.

Ja kukoistamaan aloin. Nyt vain tuntuu siltä, että muotti on pakko rikkoa, jotta voi kasvaa sen yli.

 

Miltei 44 vuotta olen kasvanut yhteen suuntaan. Sitä on määritellyt vanhemmat ja muut kasvattajan roolin ottaneet. Sitä on määritelleet ystävät, työt, koulutukset. Oman määritelmänsä on antaneet lapset. Ja oman käden jälkensä jättäneet elämäni miehet. Jokaisesta jäljestä, jokaisesta kokemuksesta, mä olen iloinen. Vaikkakin osa niistä tuntui aikanaan sietämättömän tuskaiselta. Ja jälkikäteen ajateltuna varsin tarpeellisilta. Sitä se kasvu on. Ja kypsyminen.

Olen lukenut muutamiakin blogitekstejä, joissa kolmenkymmenen kynnyksellä oleva ihminen kriiseilee ikänsä kanssa. Jokaisen kohdalla olen koittanut ymmärtää, että itse olin samanlainen. Äiti sanoi, että elämä alkaa nelikymppisenä. Tavallaan äiti oli vähän oikeassa. Elämä alkoi muuttaa muotoaan nelikymppisenä. Ehkä sitä on silloin jotenkin valmis. Tavallaan. Hyväksymään itsensä. Hyväksymään ja kohtaamaan.

Tässä mä nyt kohtaan sitä. Elämääni. Ja itseni. Näiden postauksieni sivuilla. Kaiken kansan nähden. Kukin tyylillään, mulle sanottiin. En tiedä oliko se negatiivinen vai positiivinen kommentti, mutta juuri nyt en välitä. Vielä useammin mulle sanotaan siitä, ettei musta huomaa, että olen ujo, tai sitä kun painoin mukavahvana läpi paskan ja musta ei ollenkaan nähnyt sitä uupumusta ja tuskaa, siis ennenkuin fyysiset oireet alkoivat ilmaantua. Vaikka mä olen erittäin avoin ihminen, vaikka mä rakastan keskusteluja, vaikka mä pidän ihmisten läsnäolosta ja itkenkin toisten nähden, mä en ole osannut sanoa, että muhun sattuu.

En koskaan.

Kuinka voi olla samalla niin itsevarma ja kuitenkin niin hauras? Empatia, sanoi joku. Ja varmaan voi ollakin. Koko ikäni olen asettanut toiset ennen itseäni. Itsekkyys on loistanut poissaolollaan. Kun piti huolehtia äidistä 7-vuotiaana, tein sen. Annoin äidin erota isästä, joka joi ja uhosi, ettei lähde ikinä, jos ei saa toista lapsistaan. Päästin äitin menemään, ja aloin huolehtimaan iskästä. Kun muutin takaisin äitin makaronilaatikon äären, olin hieman tuuliajolla. En tiennyt mitä tehdä. Ja ensimmäistä kertaa 12-vuotisen elämäni aikana mua sanottiin itsekkääksi. Ihan siksi, ettei mulla ollut ketään, jonka olisin asettanut itseni edelle. Ei tarvinut huolehtia kenestäkään.

Kunnes se aika tuli takaisin, ja aloin kantaa muiden taakkoja. Oli tavallaan helpottavaa antautua taas sille kiltteydelle, sille empatialle, joka tuntui tekevän mun oloni isoksi ja vahvaksi.

Se tuli ihan luonnostaan. Helposti.

Kyse ei ollut koskaan miellyttämisen halusta. Ei teennäisestä tarpeesta olla erinomaisen ajattelevainen ja huomaavainen. En tehnyt siitä numeroa. Suureksi osaksi siksi, etten edes tajunnut olevani sellainen. Empaattinen ja kiltti, mukautuva, ymmärtävä, auttava. Se tuli ihan luonnostaan. Helposti.

Kiltti ihiminen on usein myös sylkykuppi. Ei välttämättä kuitenkaan kiusatun merkityksessä. Hän on sanko, johon voi oksentaa paskansa. Hän on se joka kuuntelee, ja ymmärtää. Hän on se, jolta kuulet mitä haluat kuulla. Et välttämättä sitä, mitä ihan oikeasti tarvitsisi kuulla, mutta sen mitä kaipaat. Empaatti näkee mitä haet, ja kiltti ihminen muotoilee sen sanoiksi. Empaatti imee ja kokee, tuntee sen mitä sä tunnet, ja tietää mikä juuri sillä hetkellä on oikea sana.

Tällä asialla on toinen puolensa. Niin kuin asioilla tuppaa olemaan. Kanssaihmiset oppivat äkkiä kuka on kiltti empaatti. Heitä on helppo hyväksikäyttää. Heille on helppo sanoa mitä vain. Heitä on helppo loukata. Koska he mukautuvat, he ymmärtävät. Ja empaatikot valitettavan usein, antavat toisten tehdä niin, satuttaa. Koska he kyllä kestävät. Liian usein olen kuullut omasta suustani mukautuvat sanat, ymmärryksen, vaikken ole niin tehnyt, ymmärtänyt, ainakaan täysin. Olen itse antanut toisten kohdella mua kaltoin. Olen antanut ihmisten, miesten, roikottaa mua löyhässä hirressä. Ymmärtänyt heidän ongelmiaan. Olen kuunnellut ja olen joustanut. Olen kestänyt, koska minä kestän. En halua, että muilla on paha olla. Hallitsen oman pahan oloni, en muiden. Siksi.

Tiedättekö. Kun ihminen, joka on kiltti, empattinen, mukautuva ja ymmärtävä, ei enää ymmärräkään, saavuttaa sietokykynsä rajat ja sanoo sen vihdoin ääneen, ei sitä enää ymmärretäkään takaisin.

Lapsena tuli joskus mitta täyteen. Narsisimiin taipuvaa mummua kohtaan. Sanoin sen, ärähdinkin. Ja mummu nauroi, että mikäs sille freijalle nyt tuli. Joskus sain tarpeeksi siitä, kun iskä sammui aina kuusen alle. Ärähdin ja komensinkin ja sanoin, että tuntuu pahalta. Iskä totesi, että mikäs sua nyt vaivaa, ootkos vähän tyhmä. Kun olen saanut suuni auki ja huomauttanut, että tunnen itseni kaltoin kohdelluksi, tai kertonut, etten oikein ymmärtänytkään, tai että tuollainen käytös loukkaa ja ennenkaikkea satuttaa mua, olen saanut syytöksiä, uhriutuvaa halveksuntaa ja vihaisia sanoja osakseni.

Eli. On aika rikkoa muotti.

Ja nyt kerron salaisuuden. Rikoin sen jo jokin aika sitten. Aloin kaivaa itsestäni itsekkyyttä. Tuskin koskaan onnistuen siinä täydellisesti. Mutta koetan olla sellainen suoraan puhuva itsekäs kiltti pikku empaatti. Joka ymmärtää, joka sopeutuu ja osaa sanoa ihan hitto suoraan, kun jokin asia hiertää. Olen harjoitellut sitä jo jonkin aikaa. Yhä edelleen kohtaan sitä, että ”mikäs ton Reetan nyt tuli”, yhä edelleen mulle loukkaannutaan, kun sanon, ettei tämä sovi mulle. Yhä edelleen huomaan, että ihmiset eivät oikein hyväksy sitä, että mä en ymmärräkään kaikkea, saati mukaudu siihen.

Opettelun tie on mulle pitkä. Ja niin on mun läheisillenikin. Alkaa ymmärtää sitä, että nykyään kerron jos muhun sattuu.

Olkoon tämä mittari sille, että kuljetanko matkassani oikeita ihmisiä.

Ja toivon, että ne ihmiset, ne uudet, joita elämääni saan, arvostavat tätä Reetta. Itsekästä empaattia, joka on aina kiltti, aina vahva, aina itsevarma ja silti aina hauras. Ja sanoo nykyään suoraan asiat niinkuin ne kokee. Pudottaa sut pilvilinnoista jos sitä tarvitset. Kertoo sulle jos sattuu, ja kertoo sulle kun rakastaa.

Nyt loppuun. Uuden upean rikotun muottini valossa. Sanon jotain itsekästä. Eritoten itselleni.

Nyt. Vittu. Riittää.

Ai hemmetti. Tekipä hyvää.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä