Tyttäreni sanoi, että haluaisi vain kuolla

Teksti

Se oli yöllä kussut allensa. Sen huomasi heti kun heitti peiton sängyllä retkottavan nuoren naisen päältä pois. Kusen haju levisi sieraimiin enkä silti tajunnut, että jotain olisi vialla. En edes siitä, kun sain tytön joten kuten nousemaan sängyn reunalle, ja tuon silmät pyöri päässä kuin hedelmäpeli. Se kiljui kun yritin ravistella hereille. Kiljui niin, että mun sydäntä kylmäsi ja pelko alkoi iskeä vaarnoja sen läpi.

Tytär ja sen äiti. Masennuksen monet kasvot.

Lapseni on masentunut

Edellisiltana me oltiin otettu yhteen. Niinkuin äidillä ja tyttärellä joskus tapana on. Ajankohta oli tyttären ylioppilaskirjoitukset. Ja oli jo paljon aiemmin käynyt selväksi, että ne olivat katkaisemassa noin viisi vuotta masennuksesta kärsineen tyttäreni selän. Niin minä, kuin terapeuttinsakin, oli sanonut, että on oikeesti ihan ok pistää peli hetkeksi poikki ja kirjoittaa vaikka seuraavan syksynä.

Tytär upposi, eikä enää tiennyt mitä tehdä.

Tytär on sissi. Niinkuin äitinsäkin. Sekä melkoisen ankara itselleen. Ja päättänyt, että aikoi puskea kirjoitukset läpi juuri sinä keväänä. Samaan aikaan kuin ystävänsäkin. Ja päätöksessään hän yritti pysyä.

Masentuneen nuoren vanhempi joutuu opettelemaan täyden oppimäärän psykologin opintoja, jotta edes jotenkin tietäisi miten toimia ollakseen paras äiti tai isä. Kannustava, muttei vaativa. Ymmärtävä, muttei holhoava. Näin tein minäkin. Silti aina tuntui, että sitä valitsi sanansa väärin.

Niinkuin nytkin.

Edellisiltana olin komentanut tyttöä lukemaan filosofiaa edes vähän, koska aamulla yo-kirjoituksen alkaessa siitä saattaisi olla edes sen hitusen apua. Tyttöhän ei ollut saanut luettua mitään, yhtään. Koska ongelma oli se, että vaikka tuo oli päättänyt suoriutua koitoksesta, masentuneen pää ei toiminut niinkuin päätös olisi vaatinut. Aamuisin tytär heräsi päättäväisyyteen, että tänään minä luen ja opiskelen, mennäkseen iltaisin nukkumaan taas kerran täysin pettyneenä itseensä. Jokainen ilta oli toinen toistaan pahempi.

Ja nyt mä olin painostanut häntä pisteeseen, joka notkautti veneen päälaelleen. Tytär upposi, eikä enää tiennyt mitä tehdä.

Elämäni pelottavin hetki

En ole elämäni aikana koskaan pelännyt niin paljon. En koskaan.

Aamulla piti lähteä kuskaamaan tytärtä filosofian kirjoituksiin. Kävin koputtelemassa ovelle. Huutelemassa, että nyt on sitten aika jo kohta lähteä. Hermostuin, kun mitään ei tapahtunut. Läväytin huoneen oven auki ja karjaisin, että nyt sitten ylös sieltä ja saman tien, vartti aikaa ja sit mennään. Peitto liikahti, mutta muuta ei tapahtunut. Pidin raivokkaan monologin siitä, että tässä kohden et nyt voi luovuttaa. Nyt vaan menet hemmetti kokeilemaan ja uusitaan homma sitten, jos ei onnistu tällä kertaa.

Ei reaktiota peiton alta. Yhä edelleenkään.

Repäisin peiton tytön päältä ja tajusin, että sänky on märkä. Lakana haisi kuselle ja tytär retkotti vain siinä. Mä en tiedä kytkeytyikö mulle päälle jokin suojamekanismi, sillä en oikeasti tajunnut, että jotakin olisi vialla. Sillä hetkellä olin vain vihainen äiti. Nyt ylös ja sassiin, huusin. Aloin kammeta tytärtä ylös sängystä ja sain vihdoin reaktion. Muminaa ja ynähdyksiä. Hiljalleen avautuvat silmät, jotka pyöri syvillä kuopissaan kuin seonnut hedelmäpeli. Hiljalleen pelko alkoi löytää tiensä sen suojamekanismin läpi ja huusin, että mikä sun on. Mikä hitto sua vaivaa? Esitätkö sä jotain? Tytär alkoi kiljua. Ja kiljuminen muuttui kirkumiseksi. Ja sitten mä vihdoin tajusin.

Mitä sä olet ottanut? Huomasin yhä edelleen huutavani. Mutta nyt se tapahtui kyynelien läpi. Muussantui suussa paniikkiin. Mun päässäni risteili miljoona ja tuhat ajatusta, joista kovaäänisin huusi, että kuoleeko mun tyttäreni tähän ja nyt.

En ole elämäni aikana koskaan pelännyt niin paljon. En koskaan.

Soitin yleiseen hätänumeroon. Naisella, joka puhelimeen vastasi, oli rauhallinen ääni. En muista puhelusta juuri mitään muuta kuin sen, että hän rouvitteli mua ja joutui pyytämään mua toistamaan miltei jokaisen sanan, koska mä puhuin yhtä sekavia kuin miltä tyttäreni näytti. Rauhallinen ääni puhelimessa sanoi, että ambulanssi on tulossa.

Aika tuntui pitkältä, mutta uskoakseni siinä ei mennyt kuin seitsemisen minuuttia kunnes ambulanssi jo kaartoi kotimme ovelle hälyytyspillien herättäessä jokaisen naapurin. Mies ja nainen tulivat sisälle ja kohtasivat miltei tajuttomuuteen vaipuneen sekaisen nuoren naisen, paniikkikohtauksen kourissa pyörivän kyynelehtivän äidin, sekä hyvin nuoren pojan, joka oli noussut omasta sängystään ihmettelemään mitä kotona oikein tapahtui.

Yliannostus ahdistuslääkkeitä

En voinut hypätä ambulanssin kyytiin, koska mulla oli kotona juuri viisi vuotta täyttänyt lapsi.  Ainoastaan äidin rooli, velvollisuus ja vastuu, pitivät mut pystyssä. Mun oli pakko pysyä kasassa ja lupasin itselleni, että romahdan vasta kun tästä on selvitty.

Soitin tukiverkkoni läpi. Apua tuli heti. Ja mä riensin tyttäreni vierelle sairaalaan. Pelkäsin pahinta. Mä tunsin sydämen lyönnit kurkussa kun pyysin nähdä tyttäreni. Ja näinkin. Elossa. Millään muulla koko maailmassa juuri sillä hetkellä ei ollut väliä. Mun tyttäreni oli elossa ja selviytyisi. Yliannostus ahdistuslääkkeitä oli saatu elimistöstä pois, eikä vaikuttanut siltä, että yksikään sisäelin olisi kärsinyt vakavasti.

Masentuneen monet kasvot.

Saimme vielä samana iltana kriisiapua. Puhuimme. Enkä mä antanut itseni vieläkään romahtaa. Mun oli oltava vahva, kun toinen oli heikko. Mä olin äiti ja hän tytär. Oisin kantanut häntä käsivarsillani vaikka koko loppuelämän, jos sitä olisi vaadittu.

Tyttäreni pääsi mun kanssani kotiin jo samaisena iltana. Emme puhuneet paljoa. Peittelin melkein 19-vuotiaan tyttäreni peiton alle pitkästä pitkästä aikaa. Enkä itse nukkunut koko yönä. Koska katsoin, kuinka tyttäreni hengitti. Se oli parasta koko maailmassa.

Painostava nuoruus

Kun kyse on omasta lapsesta, tulet aina kysymään itseltäsi mitä minä tein väärin, ja olisinko voinut tehdä jotain paremmin.

Tuo paine, joka nykyään nuorisolle luodaan on suunnaton. Lukiossa puhutaan elämänmittaisista päätöksistä. Maalataan uhkakuvia jos koulutuksista ei suoriudu ja tee itselleen jotakin hitto kymmenvuotissuunnitelmaa. Painostetaan, vaaditaan eikä oikein osata auttaa esteistä yli.

Nykyään puhutaan paljon nimenomaan nuorten ihmisten, jopa lasten masennuksesta. Tämä mielalahäiriö on jo noin joka kymmenennellä nuorella. Yksittäisiä syitä on vaikea lähteä sormella osoittelemaan. Mutta herättäähän se kysymyksiä, mistä tämä nuorten valtava pahaolo johtuu.

Masentuneen monet kasvot

Tiedän syyt oman tyttäreni kohdalla. Koulukiusaaminen, ja muiden kiusattujen puolustaminen, on yksi suurimmista syistä. Silti, tietäen nämä ja muut syyt, en todellakaan voi olla syyttämättä itseäni. Vaikka jokaikinen sanookin mulle, myös tyttäreni, että syy ei ole minun.

Kun kyse on omasta lapsesta, tulet aina kysymään itseltäsi mitä minä tein väärin, ja olisinko voinut tehdä jotain paremmin.

Niin tai näin. Syyllisyys on luksustuote, johon mulla ei ole varaa. Se on nieltävä. Koska muuten en pysty tähän. Ja tiedän, että jos annan syyllisyyteni tuskan näkyä, toipumisen tiellä oleva tyttäreni alkaa mahdollisesti syyllistämään itseään siitä, että minä syyllistän itseäni. Niin tämä toimii, masentuneen ihmisen kanssa. Masentuneen nuoren, joka on äärimmäisen ankara itselleen.

Oletko oikeasti kiinnostunut siitä, mitä lapsellesi kuuluu

Mä haluan jakaa tällä kirjoituksella jokaiselle äidille ja isälle, kasvattajalle, rohkeutta kysyä lapseltaan mitä hänelle kuuluu. Ihan oikeasti kuuluu. Ja mä toivon, että te todella pysähdytte kuuntelemaan mitä heillä on sanottavaa. Mä toivon, että kannustatte heitä nostamaan katseensa somemedian syövereistä ja katsomaan teihin, teitä, kun te olette kiinnostuneita. Mutta muistakaa, nuori näkee kyllä jos te ette ole oikeasti.

Tyttäreni on sanonut jälkeenpäin, itsekin tapahtunutta mietittyään, ettei hän oikeasti halunnut tappaa itseään. Ei oikeasti edes ymmärtänyt, että niin voisi käydä. Vaikka kuitenkin tiesi. Hän halusi vain pysäyttää kaiken, eikä enää tiennyt miten tehdä se. Jostain syystä, hän ei ollut pystynyt, ei löytänyt sanoja kertoa mulle, kuinka pahassa tilassa hän jo oli. Jälkeenpäin hän kuitenkin myönsi jo pitkään ajatelleensa, kuinka paljon helpompaa olisi, jos hän vain kuolisi. Kaikki pahaolo loppuisi siihen.

Vaikka mä tiesin mikä oli tyttäreni vointi, en osannut kuunnella oikein. En ikinä anna anteeksi sitä itselleni. Mutta minä opin. Ja hän oppi. Löysimme päivien ja taas päivien keskustelujen jälkeen yhteisen kommunikaatiokielen. Sellaisen, joka ei välttämättä tarvitse edes sanoja. Koska joskus masentuneen on erittäin vaikea sanoin kertoa omasta olotilastaan. Mutta kysymättä hän ei kerro. Painostamalla vielä vähemmän.

Meidän piti käydä pohjalla. Toivottavasti teidän ei tarvitse.

Masentuneen monet kasvot

Nyt tyttäreni voi paremmin kuin kuuteen tai seitsemään vuoteen. Hänelle, kuten myös mulle, on erittäin tärkeää kertoa näistä asioista. Hyssyttely ei vie asiaa pois. Vaikeneminen ei auta ketään. Joten jos kukaan teistä haluaa kysyä minulta ihan mitä tahansa tähän asiaan liittyvää, ole hyvä tee se! Mä vastaan enemmän kuin mielelläni. Mä haluan herätellä tästä keskustelua. Mä haluan avata silmiä. Ja ehkä mun, meidän, kokemuksemme voi auttaa jotakuta selviämään omistaan.

 

Mulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen sellaistasattuu@gmail.com tai facebook-sivujen kautta. https://www.facebook.com/Sellaistasattuu/

Tai instagramin https://www.instagram.com/sellaista_sattuu

 

Kommentit

2 kommenttia
Reetta Ek

Kiitos sanoistasi Janita. Tekivät musta sanattoman. Niin käy harvoin. Sydän.

Avatar

Itku tuli. Kosketti. Ruma, repivä, raadollinen ja kuitenkin niin kaunis, herkkä ja monitasoinen tarina tosielämästä.

Elämää tarvii joskus lannoittaa paskalla, jotta se pääsisi kukkimaan kunnolla. Tämä maailma on kaunissieluisille keijukaisille joskus liian kova. Sen kanssa onneksi oppii elämään kun saa apua ja tukea, tilaa kasvaa ja kipuilla. Kiitos rohkeudestanne jakaa tarina!

P. S pakko mainita vielä papukaijamerkin verran kerronnasta. Olet selkeästi kynä kädessä syntynyt. Ilo lukea soljuvaa tekstiä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä