Tylsä elämäni

Teksti

Tylsää. Ja vituttaa.

Yksitoikkoisesti istun taas sohvallani ja teen sitä samaa mitä useana iltana. Katson Netflixiä ja olen kuolla tylsyyteen.

En halua elää jokaista päivääni samalla tavalla. En suostu. Silti tuntuu, että siihen samaan helppoon, mutta tylsään mukavuusalueeseensa uppoutuu ihan liian helposti ja syyttää työaikoja, syyttää rahaa, syyttää miestä, syyttää lapsia, syyttää arkea. Hiton monta syytöstä. Joten ei ihme, että vituttaa.

Näin ajattelin vuosi sitten.

En enää.

Katsoin peiliin.

Olenko tylsä

Tajusin, että en voi syyttää toisia enkä odottaa, että joku toinen ihminen tekisi mun elostani epätylsää. Se ei vaan mene niin. Jossain kohtaa elämäänsä sitä alkoi vain odottaa, että jokin jännä pimpottaisi ovikelloa ja alkaisi sekoittaa miellyttävästi mun elämääni. Ovikello ei soinut ja mä vajosin sinne sohvan nurkkaan. Tuijotin Netflixin ja Viaplayn ja HBO Nordicin kertalleen läpi. Eikä se ollut sitten yhtään Netflix and chill. Se oli pieruverkkarit, sipsiä, lasi viiniä ja silmälasit.

En mä muutenkaan ollut kovin vahvoilla siinä kohtaa. Työuupumus oli alkanut painaa ja Tinder oli syöttänyt mun eteeni miekkosia, joiden mielestä mä olin kiva, mutta liian sarkastinen, liian älykäs, liian epätoivoinen, liian pieni, liian jotakin ja ainakin liian vähän. Ja sitten sitä huomasi, että ei enää tehnyt mitään muutakaan. Jumittui sinne tylsälle mukavuusalueelle ja antoi periksi. Vaan hei. Periksi pitikin antaa. Muuten en olisi ymmärtänyt.

Mä olen aina ollut sellainen eläväinen tapaus, niinkuin eräs ihminen mua kuvaili. Ja vähän erikoinen, jatkoi hän. Ihan varma en ole siitä, mitä tuo sillä mahtoi tarkalleen ottaen tarkoittaa, mutta ollaan nyt sitten. Erikoisia.

Jos nyt on niin, että on erikoista, että tahtoo tehdä välillä hulluja juttuja. Koska moni haluaa.

Mutta moni ei tee.

Sitku ja mutku

Puhutaan usein, että olisi kiva tehdä sitä ja tätä ja tuota. Ja mietitään, että teen sitten kun lapset on tämän ja tuon ikäisiä. Tai josko vaikka sitten, kun on kesäloma ja olen säästänyt tilille sen verran tarpeeksi rahaa. Tai kun on laihduttanut kymmenen kiloa. Tai kun singleihmisenä löytää täydellisen kumppanin, joka tuo ilotulituksia arkeen.  Eletään sitkun -elämää. Haaveillaan, mutta ei tehdä. Ollaan muka-onnellisia sitten kun on säästetty ne rahat ja lapset on lentäneet pesästä, lemmikkejä ei enää ole, töissä ei ole niin kiire, kumppani on paras ikinä, laihduttu on ja kansantalouskin on mallillansa.

Huomasin itsessäni piirteitä, joita mutkuttelin sohvan nurkassa ja väitin itselleni, että mulla ei ole aikaa, eikä rahaa, eikä mitään.

Ja sitten kun kaikki on mallillansa, se kansantalouskin, aletaan elämään mutkun -elämää. Keksitään lisää tekosyitä, miksi nyt ei vieläkään voida toteuttaa haaveita. Siinä sitä sitten katkeroituu ja syyttää hirvittävän helposti olosuhteita ja kaikkia muita paitsi itseään.

Mä lopetin sitkuttelun ja mutkuttelun. Tai oikeastaan en ole koskaan ollut edes kovin taitava siinä. Mä olen vähän silleen edesvastuuttomalla tavalla ollut se, joka tuhlaa rahansa heti. Joka innostuu tekemään extempore juttuja. Mä olen se, jota ei pelota tehdä ja toteuttaa. Ongelma oli vain se, että unohdin sen hetkeksi.

En ollut onnellinen just siinä hetkessä mikä mulla oli. Aloin liian paljon miettimään sitä, että olen onnellinen sitku mulla se, tämä ja toi. Asetin itselleni odotuksia ja rakensin omaa onnellisuuttani niiden toteutumisen varaan. Eikä asiat mennyt niinkuin olin ajatellut. Koska aina ne ei mene.

Iso ongelma tällaisessa on se, että sulkee itseltään kokemisen mahdollisuuden. Ja yllättävien asioiden ja sattumien mahdollisesti iloiseksi tekevän vaikutuksen. Sekä myös se, että jos homma ei mene niinkuin toivoi, niin tulee paha mieli ja sattuu ja harmittaa ja itkettää. Siksi ehkä ajautuu helposti siihen mutku maailmaan. Mullekin kävi melkein niin. Huomasin itsessäni piirteitä, joita mutkuttelin sohvan nurkassa ja väitin itselleni, että mulla ei ole aikaa, eikä rahaa, eikä mitään.

Carpe diem

Maailman tatuoiduin klisee lienee carpe diem, seize the day. Ei sinänsä huono miete tatuoida pakaraansa, mutta jos sanoman mukaan ei elä, niin se on vaan klisee tatuoituna pakaraan. Ei muuta. Siihen toiseen pakaraan voi sitten ajatella tatuoivansa sanat sitku ja mutku.

Ei se hetkessä eläminen ketään onnelliseksi tee. Ei se ole mikään tae. Mutta jos uskaltaa katsoa sen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle voi saada asioita jotka yllättävät positiivisesti. Joten tee. Älä odota. Älä vetoa eiliseen. Se meni jo. Oli se sitten parasta maailmassa. Tai paskinta. Älä odota huomisen tuovan sulle onnea ja autuutta, koska se voikin olla siinä, että nostat pyllysi sohvalta. Just. Nyt. Ja se voi olla siinä, että seuraavan kerran, kun mietit, että lähdet ystävän, tai ensitreffin, kanssa kahville, menettekin suoriutumaan escaperoomista. Tee elämästäsi omasi näköinen, älä sitkuttele, älä mutkuttele.

Ja hei. On ihan okei toivoa, että joku toinenkin antaa sun elämällesi jännitystä. Ei sen tarvitse olla vain sun harteillasi. Näin itse sinkkuihmisenä toivon, että törmään ihmiseen, joka on yhtä hullu kuin minä. Enkä pidä tätä mahdollisuutta yhtään mahdottomana. Ehkä tapaan ihmisen, joka haluaa yhtenä päivänä lähteä mun kanssa nykytaiteen museoon arvostelemaan taidetta ja toisena extempore reissulle meren yli. Ehkä jonain päivänä löydämme itsemme Arkadianmäeltä kuuntelemassa täysistuntoa tai minigolf-radalta katsomassa kumpi saa huonomman tuloksen. Ehkä saan elämään kumppanin, jota ei pelota tehdä asioita, koska arki.

Kohtuus kaikessa

Ja ennen loppua haluan vielä sanoa tämän. Hetkessä eläminen, sitkuttelun ja mutkuttelun lopettaminen, omasta elämästään seikkailumielellä nauttiminen ei todellakaan tarkoita sitä, että vastuun välttäminen olisi ok. Eikä sitä, etteikö se tavallisen normaali perusarkikin olisi tosi ok. Koska se on. Aikusella ihmisellä on nekin. Vastuu, velvollisuus ja arki. Mutta ne eivät ole pahoja asioita. Ne ovat oikeuksia. Se kannatta muistaa ennenkuin lähtee tavoittelemaan extremeä ja adrenaliinia. Tasapaino. Kohtuus kaikessa. Seikkailussakin.

Kuten sanoin. Mä katsoin peiliin. Kohtasin oman vastuuni siinä, mitä mun elämäni pitää sisällään. Nostin perseeni penkistä. Aloitin pienellä ja varasin itselleni hotelliyön Helsingistä. Ammeella tietenkin. Siitä eteenpäin lähdin rakentamaan pienin askelin. Muistuttaakseni itseäni siitä miten mä haluan elää. Löytäen sen tasapainon tylsän arjen ja seikkailumielen välillä. Yhä istun silloin tällöin sohvan nurkassa katsoen Netflixin tarjontaa. Mutta nyt se on chill.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä