Unelmoi, usko ja kannusta – lapsestasi voi isona tulla mitä vain

Teksti

Anna itsellesi lupa unelmoida. Arvosta haaveitasi. Kunnioita mielikuvitustasi. Tee se myös muiden kohdalla. Ystäviesi, kumppanisi. Ja lastesi. Muista, että jos lapsellasi on ystävä jota et näe, ei tuo ole yhtään sen vähempiarvoinen. Muista, että jos lapsesi haluaa olla astronautti, hän saattaa sellainen joskus olla. Kannusta lastasi, usko hänen unelmiinsa. Silloin hänkin uskoo. Silloin hän tavoittelee. Ja silloin hän uskoo itseensä.

Unelmat ei ole tehty rikottaviksi. Ne on tehty tavoiteltaviksi.

Isäni on Ritari Ässä

12-vuotiaan tavoin haaveilin. Näin päiväunia silmät auki ja kuvittelin olevani vielä joskus paljon ja kaikkea. Runotyttö riipusti sanoja vihkoonsa ja täytti toista New kids on the blockin poikien kuvilla. Halusin olla kaunis ja älykäs. Halusin olla hauska ja vaikuttava. Halusin piirtää. Ja halusin kirjoittaa. Halusin laulaa poppia ja halusin tanssia yhtä hyvin kuin Michael Jackson.

Kymmenenvuotiaana mulla oli unelma. Kaikessa naurettavuudessaan yksinkertainen ja vähän omituinen. Jos se vain suinkin olisi ollut totta, niin olisin ollut maailman onnellisin pieni tyttö. Mutta Ritari Ässä Michael Knight ei vaan ollut mun isäni ja tullut hakemaan mua KITT:llä, joka olisi moikannut ja kutsunut mut nahkaiselle penkillensä istumaan.

Yhdeksänvuotiaana halusin olla salainen agentti. Sellainen kuin James Bond. Kiipeilin puissa ja hypin ojien yli. Tein kuperkeikkoja ja sanoin piupiu kun ammuin mustalla leikkipyssylläni rehvakkaita roistoja. Mielikuvituspartnerini kanssa pelastin päivän. Ja heräsin haaveistani siihen, kun mummu kutsui karjaisten syömään perunoita ja läskikastiketta.

En muista mistä haaveilin sen nuorempana.

Mutta haaveilla minä osasin. Elin mielikuvitusmaailmassa, jossa ei ollut sääntöjä. Ja jossa ei ollut paha olo. Jossa en saanut selkääni nahkavyöstä kun unohdin tulla klo 18 kotiin kuusivuotiaana. Sulkeuduin nuhjaantuneelta haisevaan vaatehuoneeseen 11-vuotiaana ja sovitin päälleni mummun kansallispukua ja tuffan valtavan suurta villakangastakkia. Kaivoin esiin esiintymisasuja, joita mummu säilytti vanhassa vihreässä matkalaukussa ja haaveilin olevani ballerina. Olin piilossa mummua, jonka mielestä en ollut lausunut oikein runoa, jonka hän pakotti minut esittämään pioneeri-illassa, jonne en halunnut mennä. Piilottelin isää, kun en jaksanut kuunnella hänen krapulaista suuttumustaan. Unelmoin ja olin hetkittäin onnellinen.

Mielikuvitusmaailma piti mut iloisena ja onnellisena. Se ei sanonut mulle, että mä oon outo ja vähän tyhmä. Se ei arvostellut mua, eikä nauranut ivallisesti lapsekkaille suuttumuksilleni. Kissa oli ainoa oikea olento, joka mahtui haavemaailmaani. Ja se sopi kissalle. Tuo viihtyi mun kanssani.

Kuka rikkoi mielikuvituksen

En enää elä haavemaailmassa. Mun ei tarvitse. Mutta ikinä en lopeta haaveilua. En lopeta unelmoimasta. Enkä koskaan käännä selkääni mielikuvitukselle, joka on just se juttu, joka tekee musta juuri sellaisen kuka mä olen.

Kaksikymppisenä haavelin valmistuvani kuuluisaksi vaatesuunnittelijaksi. Nimekkääksi ja tunnistetuksi. Ja halusin olla näyttelijä. Sellainen hyvä. Mutta kaksikymppisenä tuollaiset haaveet tuntuivat lapsellisilta. Vakuutin itseni, etten saa unelmoida asioista, joita en vain voi saavuttaa. Aloin päässäni kuullostaa mummultani, isältäni, tädiltäni. Niiltä aikuisilta, jotka olivat sorkkineet ja tuhonneet mielikuvitusmaailmaani, kun olin kahdeksan, kymmenen, kaksitoista.

Ja aloin elää kuin aikuinen. Ilman turhia unelmia, haihatteluja, joiksi aikuiset niitä niin usein kutsuivat. Tyytyä siihen mihin musta on. Valmistuin vaatesuunnittelijaksi, mutta en kuuluisaksi. Aloin tehdä töitä tehtaassa. Tein lapsen ja menin naimisiin. Kävin töissä ja siivosin kotia. En haaveillut muusta. En unelmoinut enkä antanut mielikuvituksen viedä mennessään. Aikuiset ihmiset lapsuudestani olivat voittaneet. Näyttäneet mulle paikkani. Musta tuli tehdastyöläinen. Ei popparia, ei balettitanssijaa, ei kuuluisaa vaatettajaa, ei kirjailijaa. Eikä Ritari Ässä ikinä myöntänyt, että olisi mun isäni.

Mutta mulla ei ollut hyvä olla. Ei sitten yhtään.

Vaihdoin työpaikkaa. Opiskelin lisää. Vaihdoin aviomiestä. Mutta unohdin unelmoida.

Kunnes jotain tapahtui.

Aloin ikääntyä ja kypsyä, ja kohdata menneisyyteni kipuja. Kohtasin tunnelukkoja ja avasin ovia. Vihdoin.

Unelmoin olevani paljon ja kaikkea

Nelikymppisenä haaveilin kirjoittamisesta. Unelmoin olevani kirjailija, näytelmäkirjoittaja, kolumnisti. Unelmoin olevani Carrie Bradshaw. Oivaltava kirjoittaja ja sinkkuelämän meressä kahlaava korkokenkäfriikki. Haaveilin tekeväni sitä mitä rakastan. Unelmoin pääseväni pisteeseen, missä nämä haaveeni alkoivat olla totta. Löysin hukatun mielikuvitukseni ja aloin kirjoittaa pöytälaatikkoon. Kirjoitin satuja ja sanoitin lauluja. Ostin korkokenkiä.

Annoin kahdeksanvuotiaan tyttösen astua johtoon ja kertoa nelikymppiselle naiselle, että unelmoi, haaveile.

Aloin kirjoittaa blogia. Takeltelin, mutta unelmoin olevani parempi. Ja kirjoitin lisää. Aloin nähdä päiväunia. Ja niin nuo tahmeat päivät alkoivat muuttua kirkkaammiksi. Samalla kun yöt olivat pimeämpiä ja pelottavampia, koska mielikuvitukseni alkoi tuottaa mörköjä ja kummituksia. Syleilin niitä peloissani, koska mielikuvitus oli löytänyt mut taas.

Näytin nenää aikuisuudelle. Näytin nenää aikuisille äänille päässäni, vaiensin ne, tai vain lopetin kuuntelemisen. Annoin kahdeksanvuotiaan tyttösen astua johtoon ja kertoa nelikymppiselle naiselle, että unelmoi, haaveile. Älä ole sitä mitä sulle väitetään sun olevan, mihin pystyvän. Ole ballerina, ole runoilija, ole taiteilija ja novellisti. Pue päällesi pitkä villakangastakki ja ole salapoliisi. Kuvittele vierellesi täydellinen partneri ja rakasta elämää. Annoin viisitoistavuotiaalle vallan löytää punastelija ja herkkis aikuisesta sielusta. Annoin itselleni mahdollisuuden. Ja uskon. Itseeni.

Ja nyt. Tässä olen. En salainen agentti (en ainakaan voi myöntää sitä, tai muuten minun täytyisi tappaa teidät kaikki), en poppari, en tanssija, en muodin edelläkävijä. Ei se silti haittaa. Koska haaveissa on se hyvä puoli, että kaiken ei tarvitse toteutua. Vain osan ja loput voivat elää mielikuvitusmaailmassa.

Musta tuli kirjoittaja. Ja mä rakastan sitä.

 

Niin, ja mitä tulee Carrie Bradshaw:hon. En nyt kirjoita korkkarit jalassa. Mutta voisin. Koska miksei.

https://www.facebook.com/Sellaistasattuu/

https://www.instagram.com/sellaista_sattuu/

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä