Kaksplus podcast -sinkkuäiti kertoo …taas

Teksti

Mä olin 24.. tai 25, kun menin ensimmäisen kerran naimisiin. Toisella kertaa olin 12 vuotta vanhempi. Sinkkuäidiksi mut leimattiin ensimmäisen kerran 32-vuotiaana. Yllytyshulluna löysin itseni silloin tosi-teeveestä ja vastailin samanlaisiin kysymyksiin telkkurissa kuin tein jokin aika sitten Kaksplussan podcastissa.

Kuuntele linkistä. Sinkkuäitipodcast

Avioero ilman draamaa

Miten musta tuli sinkkuäiti? Kysyttiin podcastissakin. Eli erosin ja sitten mä vaan olin sitä. Sinkkuäiti. Koska olin sinkku, koska erosin. Ja koska mulla oli lapsi. Alle kolmekymppisenä se oli ympäröivälle yhteiskunnalleni hyväksyttävämpää, luontevampaa. Ja yhteiskunta oli silloin jopa kannustava. Älä lannistu, sä löydät vielä sen oikean. 

Näin nelikymppisenä kuulen enemmän, paljon enemmän, kysyviä lauseita, kuten, oletko sä vähän liian nirso? Onkohan sulla liian ruusunpunaiset kuvitelmat rakkaudesta? Kuvitteletko oikeasti, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Vastauksena tähän, ei, en kuvittele. Keskityn siihen, että mun oma ruohoni tällä puolen aitaa olisi vihreää, enkä tuijottele aidan toiselle puolelle ja vertaile mitä siellä olisi tarjolla.

Alle kolmikymppiselle sinkulle harvemmin tullaan sanomaan, että eikö sulle kelpaa kukaan, tai ottaisit nyt vaan jonkun tai pitäiskö sun luovuttaa ja ymmärtää, että on parempi olla yksin. Tämänmoisia asioita mulle on sanottu, kun olen sinkkuillut yli nelikymppisenä. Mutta eihän se haukku haavaa tee ja ite tiiän paremmin missä seison ja kenen sägyssä makaan… eikun.. heh.

Sellaista sattuu

Elämä on ihmisen mittainen matka. Sen varrella sattuu yhtä ja toista. Olisi varsin kumma, jos sitä ei itse sen matkan varrella oppisi itsestään. Muuttuisi ja kypsyisi. Ja joskus käy niin, että kaksi varsin toisiinsa rakastunutta ihmistä ei kypsy ja kasva samaan suuntaan. Ja siitä seuraa silloin tällöin ero. Ilman dramatiikkaa ja tragediaa. En kuvittelut kummankaan eroni jälkeen, että vehreämpi ruoho odottaa uusilla laitumilla. En dissannut mennyttä ja ruusunpunaisesti odottanut tulevaa. Elämä tapahtui ja sellaista sattui.

Mulle on tultu sanomaan. Päin naamaa ja selän takan kyräillen, että luovutin rakkauden suhteen liian helposti. Että en edes yrittänyt. Lähdin kun homma ei enää ollutkaan roihuvaa romantiikka ja ihanaa intohimoa. Näin ne jotkut ajattelivat, ja sanoivatkin. Ja se on helppo sanoa. Sillä siltähän se saattoi näyttää. Mulla kun ei ollut mustaa silmää tai pettävää puolisoa. Kasvoin vain toiseen suuntaan kuin puolisoni.

Ja niin musta tuli sinkkuäiti. Että sellainen tarina.

Sinkkuäidille sulhanen

Podcastissa multa kysyttiin myös millainen mies muhun vetoaa. Samaa kysyttiin silloin herran vuonna 2007 vai 2008, kun tositeeveessä tuijoteltiin sinkkuäitien toilailuja. Ja kysymys on yhä edelleen varsin haastava. Vaikka uskoisin, jopa väittäisin melko hyvin tietäväni mitä en halua. Silti. Yllätyksiä tapahtuu.

Ulkoinen habitus on se mikä kiinnittää huomioni. Tietenkin. Kenelläpä ei, kysyn vain. Mutta jotta ihastukseni saa ansaittua, lienee parasta olla varustettu särmällä, kuivalla huumorilla, tunneälyllä, keskustelukyvyllä, intohimolla ja syvällisyydellä. Tämän nirsompi minä en ole. Väittäisin, että näihin raameihin mahtuu varmasti monen miljoonan verran miehiä, tai naisia, jos ollaan oikein avoimia.

Podcastissa kerroin käyttäneeni Tinderiä. Ja sen ei pitäisi olla yllätys kenellekään, joka koskaan on mun blogiani lukenut. Tinder on antanut mulle hermoromahduksia ja naurua. Sydänsurua ja pari ystävää. Tinder on antanut ihastuksia ja innostunutta toiveikkuutta. Ennen kaikkea, se on antanut mulle palasen elämää. Ja se on parasta, mitä Tinder voi antaa. Kokemuksia, jotka maistuvat elämältä. Rakkauttakin ehkä. Jos jaksaa uskoa.

Kaksplus Mammakahvila- podcast

Elämäni ensimmäinen podcast oli siis täynnä ajatuksia nelikymppisen äidin sinkkuudesta. Toiveista ja epätoivosta. Rakkaudesta ja kokemuksista. Eroista ja iskuyrityksistä. Kahteenkymmeneen minuttiin ei mahdu paljon asiaa, mutta palanen mun ajatuksiani sieltä löytyy.

Sieltä linkin takaa löytyy myös Kaksplussan julkaisema kuva musta, jossa näytän kauriilta ajovaloissa. Kun  kerron, että musta ei saa hyviä kuvia, kuulen usein epäuskoisia kommentteja, ja tietenkin joskus mua pidetään vain kohteliaisuuksia lypsävänä lehmänä. No. Tuo esimerkki ei ole pahimmasta päästä. Mutta enpä olisi itse tuota kuvaa julkaissut. Itsekritiikki pahin kritiikki. Ehkä muutama mun ystäväni voi vaikka kommentoida tähän blogiin, että kyllä vaan, meidän Reetasta saa enemmän aivan kamalan hirveitä, niinkuin todella, kuvia, kuin onnistuneita otoksia. Selfieitäkin se ottaa sen 50 kerrallaan, jotta yhdessä ilme olisi harmoninen, koska muuten se joko syö jotain tai muuten vaan vääntelee naamaansa.

Mutta se kuvasta. Kestän pystypäin ne kamalatkin. Koska nekin on vaan elämää. Oikeesti tulin vain kertomaan, että käykää kuuntelemassa Mammakahvila podcast.

Tässä vielä linkki: Reetan sinkkuäiti podcast

Ja hei, seuraa mua myös instassa ja facebookissa, lupaan julkaista kaikki rumatkin kuvat. Oikeesti.

Instagram

Facebook

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä