Sydäntä särkevää

Teksti

Särkynyt sydän. Se on vittumainen perkele. Oon kokenut. Kerran jos toisenkin. Mutta aina päässyt yli.

Vaikka teini-iässä en ois uskonut. Äiti sanoi silloin, että ohi se menee. Taisin heittää sitä kengällä, tai kirjalla, tai jollakin mikä oli käden ulottuvilla. Mä halusin velloa. En uskonut, että sydän raukka paranee ikinä. Tunsin fyysistä pahoinvointia, itkin ja itkin, kirjoitin synkkiä rakkausrunoja ja puhuin ystävien kanssa ainoastaan ja vain siitä yhdestä joka sydämeni oli saanut sirpaleiksi. Ja sitten itkin taas vähän lisää. Ja äiti hoki koko ajan, että se menee ohi. Helpottaa kyllä.

Yllätys yllätys. Se meni ohi. Ja sitä ennen helpotti pikkuhiljaa.

Onneksi mun teini-iässäni ei ollut kännyköitä, sillä oon varma, että mä olisin ollut ahdistelija ja ruikuttaja. Kymmenet, jossei sadat viestit olis lähteneet kohti kohdetta, jolle sydämeni niin turhaan sykki. Yhdessä viestissä olisin haukkunut, ja toisessa ruinannut takaisin, kolmannessa ymmärtänyt ja neljännessä yrittänyt olla kasuaali. Viides olisi ehkä ollut yritys kertoa, kuinka olen löytänyt jonkun toisen. Vaikken ollutkaan. Ja sama ketju olisi toistunut niin monesti, että mut olisi estetty jokaikisessä mahdollisessa viesti- ja puhelukanavassa. Luojan kiitos siis, että silloin ei ollut kännyköitä.

Mutta juu, ohi se meni. Itseasiassa ihan yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Oi teini-ikä.

Kunnes se tuli taas takaisin. Mä olin rakastunut. Ja kävi paskasti. Tyyppi löysi toisen. Ja taas itkettiin. Ja taas äiti tiesi, että se menee ohi.

Kypsä suru

44-vuotiaalla naisella on takanaan jo jokunen sydänsuru. Pettymys. Ja itku. Kerta kerran jälkeen sitä surua oppi käsittelemän kypsemmin ja siinä vaiheessa kun kännyköihin tuli watsapp, mä en enää olisikaan halunnut kirjoittaa mustasukkaisia ruikuttavia viestejä. Vaikka joskus on tullutkin itkettyä sitä räkäposkella enehkäkestä vihaansua äläjätämua -vollotusta.

Sen kun olisi silloin nuorena plikkana tiennyt, että teini-iän kokemukset olivat vasta alkulämmittelyä sille mitä tuleman piti. Silloin sydänsuru oli terävä, räjähtävä ja paloi nopeasti loppuun. Se siitä ja seuraava. Mutta sitten mukaan kuvioihin tuli rakkaus, silloin se vasta alkoikin koskea. Se kun toinen ei enää rakastanutkaan.

Mitä opit tästäkin särkyneestä sydämestä?

Mut on jätetty. Sitä syystä, että rakkaus joko lopahti, tai ei oikeastaan koskaan roihahtanutkaan. Mua on petetty, koska … No koska kumppani löysi toisen ennen kuin syystä tai kymmenestä ehti kertoa asian mulle. Mut on haluttu omistaa ja musta on haluttu tehdä seinäruusu. Mut on ajettu jättämään ja mut on syytetty pakenemaan. Syitä on monia.

Jokainen loppunut suhde on loppunut omalla tavallaan. Eikä kaikkia ole seurannut sydänsuru. Tai ainakaan sellainen itkupotkuraivari -tyyppinen. Sydän voi särkyä myös niin hitaasti, ettei sitä tunne kuin pienenä arjen ahdistuksena. Ja oikeastaan se voi ollakin just sitä jälkiä jättävämpää. Opettavaisempaa.

Sillä sitähän jokainen särkynyt sydän on. Opetustarina. Kokemus, joka sattui. Kokemus, jota emme koskaan enää halua kokea, mutta silti olemme uudestaan ja uudestaan valmiita ottamaan riskin. Riskin, joka saattaa johtaa seuraavaan särkyneeseen sydämeen. Voi meitä.

Lohdullista tässä on se, että jos olet sisäistänyt opetustarinasi, niin todennäköisyytesi uuteen särkyneeseen sydämeen pienenee kerta kerran jälkeen. Joten ei voivotella. Eihän.

Mistä moinen tänään tuli mieleeni? No siitä kun puhuin juuri tänään asiasta kollegani kanssa ja sanoin, että olen valmiina hyppäämään ja ottamaan riskin.

Särkynyt sydämeni on koottu kasaan, saanut hengittää oman aikansa ja on nyt entistä ehompi. Melkein yhtä ehta ja valmis kuin teini-ikäisenä. Melkein.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä