Sunnuntaiblues – koska olen saamaton vätys

Teksti

Sunnuntaiblues. Vieraileeko se koskaan teillä? Mulla on nyt kylässä. Vähän paska fiilis. Morkkis kai. Siitä, että ei ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisi. Tai ei tee. Vaikka haluaisi.

Tunnen itseni laiskaksi. Vätykseksi. Saamattomaksi. Mietin kaikkia niitä asioista, joita pitäisi tehdä. Niitä on iso lista. Pitkä kuin nälkävuosi. Ja noin kun niitä miettii, listaa päässään kaiken kasaksi, niin ei kai se ihme ole, että tuntuu siltä, ettei mitään saa aikaiseksi.

Pitäisi pitäisi pitäisi

Nyt istun kotona sunnuntai-iltaa yksin. Mietin, että vitriinikaappi pitäisi siirtää keittiöön, mutta ensiksi pitäisi maalata keittiön seinä, ja sitä ennen pitäisi ostaa maali, jotta voisi maalata sen keittiön seinän. Haluaisin sisustaa pojan huoneen uudestaan, koska elokuussa alkaa koulu, mutta ensin sieltä pitäisi hävittää muutama huonekalu, ja siivota turhat lelut pois. Mutta sitä ennen pitäisi koota pois tieltä kaikki ne legot, joihin periaattessa ei saisi koskea, koska joka ikinen ukko ja alus ja talo on just siinä missä niiden on tarkoitus olla, koska leikki.

Pitäisi päästä eroon yhdestä ylimääräisestä tiskikoneesta. Se on rikki ja lojuu eteisessä. Ei mahdu omaan autoon. Pitäisi lainata auto tai peräkärry ja pestata kaveri kantamaan. Haluaisin sisustaa olohuonetta. Laittaa kauan suunnittelemani taidekollaasin seinälle. Kehykset pitäisi sitä ennen maalata mustiksi. Ihan vaan koska haluan. Ja pitäisi valita ne kuvat, joita kehyksien olisi tarkoitus raamittaa.

Nyt pitäisikin vähän nauraa. Itselle. Eikä olla niin vihainen. Pitäisi nauraa, eikä tuntea itseään saamattomaksi paskaksi.

Haluaisin tehdä terassille sohvan, koska ei ole varaa ostaa kaupasta. Ja tykkään tehdä itse. Mutta ei ole materiaaleja. Nekin pitäisi hankkia. Mutta halvalla, koska rahat on tiukalla. Ja vaatekaappikin pitäisi siivota. Siellä on liikaa vaatteita, joita ei ole käytetty vuosiin. Vievät siellä vain turhaa tilaa. Ehkä ne pitäisi myydä kirpparilla. Mutta sitten se pöytä pitäisi varata, ja kaikki vaatteet huoltaa ja hinnoitella ja viedä ne sinne kirpparille ja joka päivä käydä siistimässä sitä pöytää, jotta joku haluaisi ostaakin siltä pöydältä jotain.

Lattia pitäisi pestä. Mutta ensin imuroida. Ikkunat pestä. Kylpyhuone pestä ja saunakin ja pyykit. Kastella kukat. Ne kaikki kaksi. Järjestää valokuvat, ne jotka ovat odottaneet järjestämistä kymmenen vuotta. Käydä kaupassa. Tehdä ruokaa. Käydä salilla. Käydä töissä. Nukkua kahdeksan tuntia yössä. Leikkiä pojan kanssa. Lukea kirja. Kirjoittaa blogia. Nähdä ystäviä. Perhettä. Yleensäkin ihmisiä…

Ja tänään on helluntai. Haluaisin vain kölliä heilan kainalossa ja puhua niitä näitä kaalinpäitä. Parantaa maailmaa ja nauraa sille. Toisillemme, toiselle ja itselle.

Nyt pitäisikin vähän nauraa. Itselle. Eikä olla niin vihainen. Pitäisi nauraa, eikä tuntea itseään saamattomaksi paskaksi.

Ei silti naurata. Koska suununtaiblues.

Yleensä on parempi

Onneksi näitä päiviä ei ole usein. Sekoisin muuten. Yleensä saan aikaiseksi. Ja vaikken saisikaan, niin se ei haittaisi. Yleensä annan itselleni anteeksi sen, että olen yksin tekemässä kaiken. Teen sen minkä ehdin, ja hyvä niin. Yleensä en ikävöi näin sydäntä särkevästi jotakuta jakamaan arkeani. Ja juhlaani. Vaikka joskus sitä kaipaakin vierelleen ihmistä ihan hiton paljon. Ei haluaisi olla yksin. Yleensä se on kuitenkin ihan ok. Ei silti aina.

Yleensä en valita. Ja nyt päätin. Ihan julkisesti. Tulla ulos kaapista. Koska mua ei pidetä valittajana. En tykkää rutista, määkiä, urputtaa, nalkuttaa, masistella, voivotella, narista. En ainakaan turhasta. Ja suurin osa maailmaan mahtuvasta narista on turhaa. Yhtä turhaa kuin tämäkin synkistely.

Tai ehkä ei. Ei tämä kai ollut turhaa. Kai ne höyryt on päästettävä joskus pihalle.

Silti on sunnuntaiblues. Onneksi huomenna on maanantai…

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä