Same same but different -sama mies, eri paketti

Teksti

Eräs tuttava tässä pommitti mua kysymyksillä Tinderistä. Oli liittynyt. Kuulemma. Kysyi mun kokemuksiani. Ei olis ehkä kannattanut…

Sillä mä osasin kuin osasinkin jotain kertoakin. Muunmuassa tarinan siitä, kuinka musta tuntui, että kohtasin siellä aina saman miehen. Tarjoiltuna vain eri kuoressa. Tai ainakin ihastuin siihen samaan. Jokaiselle jutulle kävi kehnosti. Arvatkaa vaan kuinka paljon hirvitti tavata miehiä sen jälkeen.

Kerron. Aika hiton paljon.

Ei mennyt vahvasti

Mä sain nenilleni. Ihan niin paljon, että välillä sattui aika tosi kovaa. Ja sitten jätin pois Tinderin ja muurasin itselleni suojakuoren. Meni oikeasti seitsemän kuukautta, ennen kuin uskalsin laskea sitä muuria.

Mulla oli yhdessä kohtaa vitosvaihde päällä, tai kutos niin kuin mun yhdessä Hondassani, Tinderin kanssa. Mätsejä tuli ja treffasin, en monen montaa, mutta mulle kymmenen on monta. Varsinkin kun se tapahtuu melko lyhyessä ajanjaksossa. Tähän ajanjaksoon mahtui kolme miestä, joihin ihastuin. Todella ihastuin. Jokainen heistä suloinen ja omalla hauskalla tavallaan erityisen kivan näköinen. Jokainen heistä oli kuivan huumorin taitaja ja sarkasmin ymmärtäjä, hauskoja yhtäkaikki. Jokainen heistä kiinnostui musta erittäin paljon. Ja nopeasti. Mistäkö tiedän? Jos naisenvaistoni ei sitä olisi jo kertonut, niin ainakin se, että itse he mulle sen sanoivat.

Vähän särki

He olivat myös kaikki vähän hukassa. Jokaisella oli takanaan ikävä menneisyys, jonka he jakoivat mun kanssani. Ja mä kuuntelin, koska tietenkin. Jokaisen menneisyydestä löytyi nainen. Nainen, tai naiset, jotka oli rikkoneet heidät poikkijapinoon. Jokainen heistä oli vähän särki. Eivät oikein hallinneet omaa elämäänsä juuri sillä hetkellä. Mutta he olivat niin valloittavia, että vaikka mun erehtymätön intuitioni huusi korvaan, että juokse nyt saatana, niin siihen jäin. Janosin lisää. Ymmärsin heitä, kuuntelin heitä, jaoin omia kokemuksiani, puhuimme syvällisesti ja pohjattomasti. Nauroimme ja itkimme. Samalla kun vaiston ääni karjui karjumistaan. Ja mä dissasin sitä.

Heissä kaikissa oli myös jotain muutakin yhteistä. Alakuloisuus ja ahdistus. Kun lähenin, he pakenivat. He pitivät, mutteivät pystyneet. Ihastuivat, tykkäsivät, janosivat. Mutta vetäytyivät sitä mukaa kun mä tein samoin, eli tykkäsin.

”Tykkään susta Reetta, mutta en pysty tähän.”

Kolmas kerta hajoitti mut. Näennäisvahvan naisen. Pilkkoi pieniksi itkeviksi möykyiksi. Ja siinä mä sitten räkäposkella vähän aikaa mietin syntyjä syviä ja tunsin itseni niin saatanan jätetyksi. Vaikka mulle sanotiinkin, että ei voi jättää, jos ei ole ollut yhdessä.

Eikä siinä. Kyllä mut jättää saa. Semmoista se elämä on. Mä olen hemmetin kaukana skitsosta, joten mut on jopa turvallista jättää. Varsinkin kun vaikuttaa siltä, että ymmärrän saatana sitäkin, että eilen mennään nukkumaan ja tänä aamuna ei pystytäkään enää. Koska ahdistaa.

Pilasinko minä tämän, vai olitko se vain sinä?

Jep. Niin nopeasti se kävi, se ”pesäero”. Jokaisen kohdalla. Ymmärtäisin jos olisin ahdistava, jopa ahdisteleva. Mutta kun en ole. Annan toiselle tilaa. En ole menneisyydestä mustasukkainen (paitsi silloin, kun se ei olekaan menneisyyttä). En vaadi kaikkea aikaa itselleni. En nalkuta ja harvemmin edes valitan. Kuuntelen ja keskustelen. Vaihdan ajatuksia mielelläni vaikka kvanttimekaniikasta, tai kerron kuivia barbie-vitsejä. En pelaa, en pelleile. Sanon jos tykkään. Ja sanon, jos en tykkää. Hitto… tässä kun näitä luettelee, niin mähän oon aimo paketti.

Ennen kun kuitenkaan lähden vaatimattomasti tuolle itsekehun tielle, niin siirrytäänpä taas asian ytimeen. Tarinaan, jota kerroin tuttavalle. Motiivi tarinalle ei ollut varoitus, eikä neuvokaan. Kunhan kerroin mihin huomasin itse sortuvani. Samaan mieheen. Eri paketissa. Toistin omaa virhettäni, yritin tavoittaa miehen, joka ei halunnut mua, koska ahdistui. Toistin kunnes opin. Kertaus on opintojen äiti, niinhän ne sanoo.

Totesin tuttavalle tarinan jälkeen, että ota opiksesi tai ole ottamatta. Mun virheeni ei ole sun virheitä. Tee omasi. Lisäsin vielä silti, että älä vaan menetä uskoa itseesi. Mitä ikinä siellä vastaan tuleekin. Äläkä menetä uskoasi siihen, että sieltä voi vaikka löytyäkin joku. Koska ei sitä saatana koskaan tiedä.

Mä uskon siihen, että koettavahan nuokin oli. Opinko niistä jotain, voi hyvinkin olla. Vai oliko ne vain kokemuksia, joiden tarvi muistuttaa mua olemaan sellainen jollainen mä oikeasti olen. Jollainen mä haluan olla. Karkasin ehkä sinkkuuksissani sivuraiteille, mutta nyt en ole enää. Jos et halua mua, ei sitten. seitsemän kuukautta teki hyvää. Muistuttaa itseään taas asioista. Löytää hitusen omaa tervettä itsekkyyttään.

Vahva, mutta silti vähän heikko

Sanonpahan tämän vielä. Olen silti tunneihminen. Aina ollut ja aina tulen olemaan. Kun kolahtaa sanon sen. Kun haluan, en jarruta. Mutta samalla mä olen mun suojamuurin takana. Se estää mua hyppäämästä syvään päähän pää edellä. Ja hyvä niin. Koska kyllä noiden kokemusten jälkeen vähän pelottaa se, että kun mennään nukkumaan niin tykätään, ja aamulla kun herätään niin ei enää tykätäkään. Tottakai. Ihminen se olen minäkin kuulkaa. Vahva, mutta silti vähän heikko.

Ja hei, onhan tästä tullut vähän kestovitsikin jo kavereiden keskuudessa. Mun epäonnestani rakkauden saralla. Ystävän mielestä siitä litaniasta puuttuu enää vain sarjakirvesmurhaaja. Kannatti pitää vissiin pistää se Tinder jäihin. Oisin muuten varmaan kohdannut tuonkin. Mutta hyvät naurut on saatu. Mun kustannuksellani.

Muistin myös sanoa tuttavalle, että älä vaan nyt sit kysy multa neuvoa miesasioissa. Tai pariutumisasioissa. Oon siinä ilmeisen huono.

Ehkä mulla käy joskus säkä. Kun en taktikoidaan osaa.

Seuraa instassa mun törttöilyjäni lisää tästä. Ja facessa.

Takuuvarmaa töttöilyä luvassa.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä