Kivitetty sydän kivettyy

Teksti

Kun kivi osuu, se sattuu kaikkia saman verran. 

Osa alkaa rakentamaan vahvuudeksi nimitettyä panssarikuorta. Ja osa murtuu kivikasan alle. Niin tai näin. Joka kerta se kivi sattuu kaikkia ihan saman verran.

Vahvuus on panssari, jonka elämä on kasvattanut

Mä olen se, joka alkoi rakentaa panssarikuorta. Taisin olla jotakin taaperoiän ja kuuden vanhan välillä. Isä joi. Äiti alkoi murtua kivikasan alle. Ja sisko oli liian pieni ymmärtämään. Ei sillä, ei munkaan olisi pitänyt ymmärtää. Mutta ymmärsin silti.

Kun eteisessä heittää nron 45 Nokia-saappaan kohti toista ja se osuu, niin silloin sattuu. Mä ja mun rakentuva panssarikuori mentiin väliin. Koska muhun ei satu. Minä olen vahva. Jonkun piti olla. Näin mä ajattelin.

Muut oli jääneet kivikasan alle. Isä viinan. Äiti isän. Ja siskon täytyi antaa olla viaton ja pieni. Ja mä ymmärsin, silloin kun Afrikan tähteä pelatessa isä ja äiti sanoi, että erotaan, mä ymmärsin mikä oli tilanne. Isä ei olisi antanut eroa, ellei saisi toista tytöistä. Iskä oli heikko ja yksinäinen, rikki, haki viinasta omaa suojakuortaan. Mä olin vahva, koska muut ei olleet. Mun panssarini levittäytyi suojelemaan muita. Äitiä ja siskoa. Ja iskääkin. Ehkei olisi oikeasti tarvinnut, mutta näin seiskevee sankarityttö koki silloin. Kerroin, että mä lähden iskän kanssa. Ja niin me kaksi muutettiin mummulaan.

Kiltti vai anarkisti kapinallinen?

Kaikille ei kuitenkaan sopinut se, että mä olin vahva. Mummulle se oli kova pala. Ja isällekkin vähän. Mutta näistä kahdesta kasvattajasta, narsistista ja alkoholista, en olisi selviytynyt, jossen olisi ollut. Ja jos sen vahvuuden kuoren päällä ei olisi ollut ymmärrystä ja kilteyttä.

Piti niellä ylpeys ja ottaa vahvasti vastaan mitä narsisti sanoi, pääsi helpomalla kun oli kiltti ja ymmärsi. Pääsi helpommalla kun oli hiljaa. Silloin sai rakkautta, ja kehuja ainakin siitä, että oli kiltti.

Aina en ollut. Kapinahenki pienessä sielussa yritti rikkoa omaa kuortaan sisältäpäin ja teki tieten tahtoen asioita, joita ei saanut tehdä. Kuten meni 4h-kerhoon. Jossa ehdin käydä kahdesti. Tai puolitoista kertaa. Toisella kertaa mummu haki mut pois kesken pannulapun askartelun ja veti hiuksista raahatessaan pellon yli kotiin.

Kerran piirsin tussilla käsivarteeni sydämen ja kirjoitin siihen Dingo. Vaikka en edes fanittanut. Iskä heräsi humaltuneilta päiväuniltaan ja näki moisen kapinahenkisen teon. Sain selkääni ja jouduin hinkkaamaan tussinjäljet juuriharjalla pois.

Jep. Kannatti olla kiltti. Ja sellainen, joka miellytti ihan kaikkia. Ja vahva.

Sisukas sissi. Ja ylpeä sellainen

Sanotaan, että ihmiset kohtelevat sua niin kuin annat heidän kohdella sua. Ja mä olin opettanut ihmiset kohtelemaan mua vahvana. Ja sen panssarin päälle mä olin pukenut aimo kasan myötätuntoa, ymmärrystä, empatiaa ja kiltteyttä, vähän niin kuin piilottamaan panssaroitua kuorta.

Niistä tuli määritteleviä asioita sille mitä mä olen. Ihmiset alkoivat sanomaan mua vahvaksi, sisukkaaksi sissiksi, kiltiksi. Reetta selviytyy kaikesta. Hymyillen.

Ja sellaisena mä pidin myös itse itseäni. Ylpeästi. Oli hyvä olla vahva. Ajattelin, että mua saa kivittää. Kunhan ei muita. Ei mun läheisiäni. Mä kestän iskut. Mä arvostin itse itsessäni tätä piirrettä, vahvuutta, ihan saman verran kuin muutkin. Ellen jopa pikkiriikkisen enemmän.

Yliarvioinko mä itseni vai aliarvioin toiset?

Niin tai näin. Se mitä mä en myöntänyt edes itselleni, oli se, että ne kivet sattui muhun ihan saman verran. Kaiken muun uskalsin, kuin sanoa, että muhun sattuu.

Olen ankara itselleni

Mä en voinut lipsua ja näyttää heikkouttani. Koska vahvuus tuppaa kasvattamaan ankaruutta. Ankaruutta itseä kohtaan. Ei saa valittaa. Ei saa märehtiä. Ei saa suuttua. Ei saa kaivata. Ei saa hajota. Ei saa mennä rikki. Ei saa tuntea surua. Ei saa ottaa nokkinsa. Ei saa särkeä sydäntään. Ei saa sanoa pahasti. Piti hymyillä ja kestää. Selviytyä ja ymmärtää.

Kuka niin muka käski?

Minä itse.

Miksi? En tiedä. Pelkäsinkö omien kipeiden elämänkokemusteni olevan liikaa muille, vai vain itselleni? Oli ehkä hiton paljon turvallisempaa käpertyä oman panssarin alle, kuin näyttää oma havoittuvaisuus.

Vahvuus ei ole heikkouden vastakohta

Pari vuotta sitten mun panssarini alkoi rakoilla. Sen elinkaari tuli tiensä päähän. Jotenkin vain sen paristo ehtyi. Ja sitten mä sanoin, että muhun sattuu. Aloin tiedostamaan kipupisteeni, ne mihin kivet olivat osuneet. Toisaalta se oli vapauttavaa. Vaikka aluksi tuntuikin siltä, että mä murenen. Se kuka mä olen, ei ole enää. Mä olenkin arka ja heikko ja uikuttava ja tärisevä pieni nainen, joka kyynelehtii jonkun miehen takia, tai työni, joka kävi vähän raskaaksi. Tai isän, tai mummun joka jätti muka jotain traumoja. Vahvuuspanssarin muretessa ohjat otti ankaruus, joka yritti kompensoida panssarin puuttumista. MÄ EN SAATANA HAJOA!

Ja sitten mä hajosin. Vai oliko se vain se panssari?

Ja hajoamisessa on sellainen hyvä puoli, että jos se ei tapa sua, niin sitten sä olet elossa. Ja elossa mä olin. Ilman vahvuuspanssaria.

Elossa ja yhä minä. Ja yhä vahva. Tavallaan vahvempi kuin aiemmin. Koska nyt mä olin uskaltanut sanoa, että heitetty kivi sattui. Ja aion sanoa jatkossakin, vaikka yhä ehkä pikkaisen pelkään, että kivenheittäjä pitää mua heikkona, pitää mua tyhmänä tai lapsellisena, nauraa mulle, poistuu mun elämästäni, niin sanon silti. SANON SILTI. Koska ei ole rakkautta kivittää ja sortaa. Koska ei ole rakkautta hallita ja alistaa. Koska ei ole rakkautta halveksua. Koska ei ole rakkautta pettää ja valehdella. Ei ole rakkautta heittää kiviä.

Yhtäkkiä kaiken sen hajoamisen keskeltä ymmärsin, että se miten mua oli rakastettu lapsena ei saatana vieköön saanut määrittää sitä mitä olen aikuisena.

Uskalsin näyttää oman rikkoutuneen inhimillisyyteni. Uskalsin olla turvaton ja hajalla. Uskalsin näyttää, että oikeasti pelkään ihan hirveästi jäädä yksin, pärjätä yksin, selviytyä yksin. Uskalsin yhtäkkiä pyytää apua, uskalsin kertoa tarvitsevani ja kaipaavani. Tajusin, että vaikka tiedän selviytyväni ihan yksin, mun ei tarvitse haluta sitä, ja se ei ole heikkoutta.  Ymmärsin, että olen vahvempi uskaltaessani kertoa kuin peittäessäni oikeat aidot tunteeni. Sattumisen saa sanoa. Koska…

… Kun kivi osuu, sattuu kaikkia saman verran.

Niitäkin, jotka patoavat tunteensa panssarikuoren alle. 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä