Silloin kun mun pää räjähti

Teksti

Miltä tuntuu kun pää räjähtää? Se tuntuu sakealta. Se tuntuu sielussa ja mahanpohjassa. Ahdistaa. Kuristaa. Repii. 

Ahdistus painaa sut sängynpohjalle, sohvalle, sikiöasentoon. Nukkuminen on ainoa asia, joka tuo hetken helpotuksen. Onneksi väsyttää koko ajan.

Jokainen ääni on liikaa. Jokainen ärsyke ylivoimainen. Ruokahaluttomuus, kyvyttömyys, hallitsemattomuus.

Kepeitä lauseita. Eikö? Tältä se tuntui viime syksynä. Silloin kun mun pää räjähti.

Seuraava teksti saatta olla sekava ja epäjohdonmukainen. Täynnä kirjoitusvirheitä. Ja ne eivät johdu tuosta viinilasillisesta joka mun työpöydälläni tietokoneen vieressä seisoo koskemattomana. Vaan siitä, että kaikki se kuvaa sitä, miltä silloin tuntui. Mistään ei saanut kiinni. Yksikään asia ei ollut selkeä tai oikeinkirjoitettu. Kaikki asiat oli harmaata, sakeaa mössöä.

Huojuva korttitalo

Mä olen kuvaillut sitä mun romahdustani korttitalona, joka huojui jo pitkään. Liian pitkään. Siihen juuri ja juuri koossa pysyvään korttitaloon ei enää tarvinut kuin yhden ihmisen puhaltaa ja kaikki sortui. Koko pakka. Kaikki. Jokaikinen kortti, joka toistensa päälle suunnitellusti tai sattumanvaraisesti aseteltu, lensi kuin ne hiton Jokisen eväät. Ja nää mun sekaisin levällään olevat eväät tarkoitti sitä, että korttitalo oli luhistunut.

Ensimmäinen asia, jota mä ajattelin sillä hetkellä oli se, että mä en jumalauta saa hajota. En koskaan. Kukaan ei saa nähdä. Mä en voi olla heikko. pahimmalta tuntui hajota, koska on niin vahva. Ihan saatanan sairasta. Sanonpahan vaan.

Äiti on vähän kipeä

Käsien tärinä alkoi parisen kuukautta ennen romahdusta. Laihtuminen kaksi vuotta ennen. Asioiden unohtelu puoli vuotta ennen. Kyvyttömyys tehdä suunnitelmia kasvoi. Elin tästä hetkestä sekunnin eteenpäin. Yhdessä sekunnissa olin koossa pysyvä hyytelö, toisena paniikkikohtauksen saava nainen, joka sanoi esimiehelleen, että hoidan vielä tämän yhden asiakkaan.

Ja minä hoidin. Koska oli mukamas pakko. Itse pakotin. Ei kukaan muu. En muista siitä mitään. Seuraavat kaksi viikkoa makasin omalla sohvallani ja laskin rapatun katon kohoumia. Mä olin täysin kyvytön tekemään mitään. tunsin vain suunnatonta uupumusta, jonka työ ja siinä eteenpäinmeno oli mulle aiheuttanut. Tunsin suurta tyhjyyttä sydämessä, joka oli antanut ja antanut, mutta saanut vain sokerilusikalla. Tunsin epätoivoa. Ja tunsin poltetta. Ja se polte. se oli ainoa mistä pidin kiinni.

Kerroin pojallaeni, että äiti on kipeä. Äitin pitää levätä. Poika sanoi okei, halasi ja kai se jotenkin ymmärsi. Tyttärelle kertominen oli vaikeampaa. Mutta tehtyäni sen sain ymmärtäjän, ihmisen joka tiesi tasan tarkkaan miltä musta tuntui. Ja mä tiesin vähän enemmän, miltä mun tyttärestäni, joka oman ahdistuksensa kanssa oli taistellut jo vuosia, tuntui. Vertaistuki. Et ikikuunapäivänä tahtoisi, että oma lapsesi kannattelisi sua, mutta otat sen vastaan nöyränä ja kaikella rakkaudella, jota lastaan kohtaan voi tuntea. Ja kiitollisena.

”Ai niin juu, ja sitten vielä se juttu…”

En voi syyttää ketään enkä mitään siitä, että mun korttitaloni hajosi. Mutta mun pitää myöntää itselleni, että korttitalo oli jo rakennettukin melko huojuvalle perustalle.

Kävin jututtamassa työterveyslääkärin suostuttelemana psykiatria. Keskustelu alkoi saada huvittavia piirteitä siinä kohtaa, kun kolmatta tai neljättä kertaa aloitin lauseen ”Ai niin juu, ja sitten vielä se juttu…” Sarkasmini elämääni kohtaan alkoi naurattaa jopa kuivan asiallisen oloista herra psykiatria. Sain diagnoosin traumatisoitunut, mutta ei oikein tiedä mistä. Elämästä vissiin.

Kun on käynyt elämässään läpi kaksi avioeroa. Tyttären rankan masennuksen ja itsemurhayrityksen. Muutamankin pettävän miehen. Alkoholisoituneen isän. Narsisitisen kasvattajan. Yksinäisyyden ja koulukiusaamisen. Ujouden. Valehtelun. Yrittäjänä epäonnistumisen. Työntekijänä vähättelyn, koska blondi ja nainen. Tinderin. Epäonnistumisen tunteen itselle rakkaassa työssä. Väsymyksen, totaalisen uupumuksen. Ei oikein voi muuta ajatella kuin, että eihän mulla ole tässä mitään valittamista. Mä en ole kuitenkaan ollut väkivaltaisessa suhteessa tai mua ei oo setämies raiskannut yhdeksän vuotiaana. Mä olen ihan ok. Koska elämä voisi olla niin paljon pahemminkin.

Hopeareunus. Mun bravuureihini on aina kuulunut sellaisen löytäminen.

Perustavaa laatua

No niin. Mun korttitalossani oli siis nuo kaikki kortit, mutta oli siellä niin paljon muutakin. Ne vakaat. Ne heilumattomat. Nekin kaatui. Mutta niiden varaan pystyi rakentamaan uudelleen. Ja sen tein. Kun olin laskenut rapatun kattoni kohoumat ja käynyt kahden viikon jälkeen suihkussa. Pitänyt kiinni poltteesta, puhalsin hiillokseen ja annoin sille sytykettä.

Pistin perustan uusiksi. Kahdessa viikossa kun tuijottaa kattoa ilman teeveetä, ilman puhelinta, ilman mitään, on aikaa ajatella ihan hitosti. Mikä mulle on tärkeää. Mikä mulle on pysyvää. Mitkä asiat ovat mun peruskallioni. Ketkä ovat ne, jotka kannustavat, uskovat, arvottamatta ja arvostelematta. Mitä mä arvostan. Mitä mä haluan. Mikä on mun polttoaineeni.

Hengitin syvään ja asetin hartiat taakse. Nostin leukani ja kohtasin itseni. Traumani ja tunnelukkoni. Arvostelijani ja arvottajani. Mä olen hieman yli neljäkymmentä vuotias nainen. Arvokkaasti ja itsevarmasti. Se millainen mä olen, mä olen. Nielin hetken tyhmää ylpeyttä ja otin tilalle tervettä itseriittoisuutta. Päätin antaa itselleni anteeksi sen, että vaikka paljon tiedänkin, mulla ei ole kaikkia vastauksia, ei kaikkia ratkaisuja. Päätin hyväksyä sen, että elämä kolhii joskus ja mun ei tarvitse kääntää toista poskea. Päätin, ettei mun harteillani ole kaikkien elämä. Päätin, että on okei sanoa joskus ei.

Itserakas nainen

Ei musta tullut mitään kalliota. Yhä edelleen huojun välillä. Ei musta tullut rikkiviisasta elämäntapaohjaajaa. Eikä musta tullut täydellistä. Mutta ehjempi ja selkeämpi. Itseriittoisempi. Anteeksi nyt vain. Tietoisempi. Ja karsastan tätä sanaa, koska se on osa ongelmaa, mutta vahvempi. Käytän polttoaineena muita asioita kuin ennen. En pala vahvuudesta, vaan intohimosta ja halusta. Päättäväisyydestä. Haluan yhä samoja asioita. Haluan rakastaa ja antaa rakkautta. Haluan onnea ja terveyttä. Menestystä ja glooriaa. Myönnän sen. Ihan tässä suoraan. En ole vaatimaton.

Tavoittelen haluamaani. Häpeilemättä. Mutta rehellisesti. Ennen kaikkea itselleni. Haluan saada sen kaiken. Onnellisen elämän, työn, jota rakastan, onnelliset lapset, rakastavan parisuhteen. Arjen, laskujen maksua. Koiran tai kissan. Oman pihan ja ehkä sen hiton perunamaan. Elämyksiä. Mielen räjäyttävää pohdiskelua. Syviä mietteitä. Ravintolaillalisia ja viiniä. Ystävät. Tanssia, laulua ja naurua. Ennen kaikkea naurua. Yhdessä,  toiselle, itselle, kaikelle.

Mikä on mun polttoaineeni? Ilo, nauru, syvyys, tunne, rakkaus. Niistä on korttitalon perusta tehty.

Yritäppä nyt puhaltaa mut nurin!

 

Tai älä yritä. Niin ois paljon kivempi.

 

Käy lukemassa myös nämä:

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä