Pojasta polvi paranee -tytöt on viisaita ja pojat tyhmiä

Teksti

Tytöt tietää kaiken,” sanoi mun seiskavee poikani.

Mun välitön ja täysin aito reaktioni, eli naurahdus sai pojan miltei hämilleen ja kysymään, jotta eikö se vaan niin ole. Vastasin kysymyksellä, että kuka ihme sulle on niin opettanut? Ei kukaan kuulemma. Mutta poika oli yhä hämillään. ”Että äiti hei eikö se vaan oo, et tytöt tietää kaiken ja on viisaita ja pojat on vähän tyhmiä.

Aivomyrsky. Mun teki niin niin niin kovasti mieli sanoa, että kyllä vaan poikani. Oikeassa olet. Tytöt tietää kaiken. Mutta tässä oli se hetki, jossa erotellaan paska äiti ja kasvattaja äiti. Päätin olla kasvattaja, mitä parhaimmasta päästä, vaikka mun kasvatusmetoidihin onkin yleensä kuulunut vahvasti sarkasmi, itseironia ja huumori.

Kaikki tytöt ei ole viisaita ja kukaan ei tiedä kaikkea. Eikä kaikki pojat ole tyhmiä.” Mun diplomaattinen ja kasvatuksellisesti korrekti vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt mun poikaani, selkeästikään. Joten tivasipa tuo vielä, että silti hei äiti, oikeesti monet tytöt on viisaampia ja tietää kaiken. Olkoon näin poikani. Olkoon näin. Ainakin sä arvostat naisia, joten pidä toi. Eipä kai se voi olla äärimmäisen paskaa vanhemmuutta opettaa lastaan arvostamaan ihmisiä. Sillä jos jollakin ansaitsee arvostuksen toisilta, on se miten sä kohtelet heitä. Arvostamalla saa arvostusta.

Tossa mun pojassani on aina ollut Casanovaa. Ehkä siksi tuo arvostaa tyttöjä niin korkealle. Tai ainakin osaa puhua niille. Jotta saisi oman tahtonsa läpi. Se on halaillut päikyntätejä jo kaksi vuotiaasta ja saanut tätit syömään kädestään. Se on iskenyt äidilleen silmää kun on metkuillut. Hymyillyt aamulla ja sanonut huomenta pupu, mulle, omalle äidilleen, pusutellut ja saanut suklaamuroja aamiaiseksi. Se on saanut päikyn tytöt kantamaan itselleen asioita vain pitämällä kädestä ja halaamalla. Eli mitä tästä voimme päätellä. Kaikki pojat ei ole tyhmiä. Osa on jopa viisaita, tai ainakin hemmetin ketkuja.

Onhan tuo sanonut äitään maailman kauneimmaksi naiseksi, mutta kukapa lapsi ei niin omasta äidistään sanoisi. Tuli silti ihan spesiaaliolo. Maailman kaunein olo. Olen onnistunut kasvattamaan Casanovan, varsinaisen Valentinon. Sitten niin.

Mutta millaiseksi ihmiseksi mä haluaisin mun poikani kasvattaa? Millaiseksi mun tyttäreni?

Tyttären kohdalla kasvattajavuosia on takana jo 21. Se on jo oppinut ketkunsa ja metkunsa. Ja siitä kasvoi siinä sivussa hemmetin vahva, paljon kokenut nuori nainen. Mielipiteensä on viisaita ja pohdittuja. Tyttö on laittanut äitinsäkin ruotuun pariin kertaan. Neuvonut jopa miesasioissa. Miten siitä tuli noin fiksu? Teinkö mä jotakin oikein?

Musta tuntuu, että silloin nuorena äitinä en edes ajatellut sen kummemmin miten tyttöä kasvattaisin, miten opettaisin. Mutta näyttää siltä, että annoin palasen arvomailmaani ja vahvuuttani, empatiaani ja ymmärrystäni. Ja tyttärestä polvi parani.

Äidin, vanhemman, osa on hirvittävän usein syyllisyydentuntoja, olenko mä paska äiti, olenko mä huono tässä? Pitäisikö mun tehdä jotain eri tavalla? Enkö mä riitä? Jos näitä ohjeita, neuvoja, oletuksia ja vaatimuksia ei tule ulkopuolelta, niin sitten meistä ihan itsestä. Mikä voisikaan aiheuttaa meissä enemmän epävarmuutta kuin vanhemmuus. Teenkö tämän oikein?

Vastuu. Sitähän se on. Vastuu siitä millainen mun lapsestani tulee. Millaisia ratkaisuja sä teet, miten opetat, miten kannustat, miten rankaiset, rankaisetko?

Mä olen osoittanut itseäni isosti syyttävällä sormella mun tyttäreni rankan masennuksen takia. Miksi en huomannut sitä aiemmin? Miksi en osannut sanoa koskaan oikeita asioita? Miksi en ymmärtänyt paremmin? Syttänyt ja menettänyt lukemattomia yöunia. Tytär on antanut mulle synninpäästön. Kerran saunassa sanoi, että äiti, ehket aina sanonut oikeita asioita, mutta on niin paljon paskempiakin äitejä, ja sä olit aina siinä, sä edes yritit, mitä muutakaan sä olisit voinut.

Synninpäästö. Voi rakkaus. Lapset. Niiden takia ja niiden vuoksi, mitä vaan, koska vaan.

P#rkeleen penskat

Vaan on siinä tämäkin puoli. Aika harva ihminen tai asia on saanut mut niin hermoromahduksen partaalle kuin mun omat lapseni. Hyvän tähden ne osaavat riipiä ja raastaa. Kiristää ja katkoa pinnoja. Mä olen huutanut ja kiljunut ja poistunut huoneesta, antanut arestia ja jäähyjä ja jopa lyönyt seinään. Jättänyt lapsen ruuatta, koska ei kelpaa mikään. Kieltänyt teeveen ja kaverit ja kaiken. Mua on vihattu ja mä oon ollut maailman paskin äiti. Inhottavin ja ilkein. Ihan hirvee! Ja kamala!

Ja silti…

Kukaan ei ole koskaan saanut multa niin täyttä rakkautta kuin nuo mun omat lapseni. Täysin pyyteetöntä.

Sillä hetkellä kun kysyn kasvatinko mä oikein, mä katson tytärtäni, joka menee elämässään eteenpäin ja hymyilee. Mä katson poikaani, joka aloittaa syksyllä koulutaipaleensa jännittyneenä mutta innoissan ja halaa äitiään ja sanoo kaikkia tyttöjä viisaiksi.

Mä rakastin ne hyviksi.

Tarvitaanko siihen paljon muuta? Kasvattamiseen? Rakkautta ja rajoja. Siten noista tulee parempia kuin me.

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä