Sä oot niiiiiin nolooo…

Teksti

Mä osaan olla varsin korrekti ja käyttäytyä asianmukaisesti. Olla hiljaa, ja puhua, tilanteen mukaan.

Aloitan tämänkertaisen postaukseni tällä tavalla, todistelemalla itselleni, että osaan olla. Käyttäytyä.

Ja nyt todisteltuani asiaa, kuten sanottu, lähinnä itselleni, voinen todeta, että osaan olla hiton nolo. Lapset on sanoneet. Ja joskus tunnen sen ihan itsekin. Olisi voinut vähän keskittyä ja miettiä.

Mutta hei. So what! Eli entäs sitten. Ja sellaista sattuu.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Seinän täydeltä törmäyksiä

Mä pidän varmaan jotain epävirallista sekavien blondien seinääpäin kävelyn maailmanennätystä. Joskus sitä ei todista kukaan, usein monikin. Nykyään en enää poistu tapahtumapaikalta punastellen ja mumisten, että ei sattunu. Joskus kiroan. Koska olen suustani kuin pahainen seilori, sitä en kiellä. Joskus en, siis kiroile, koska osaan myös olla se korrekti. Silloin kun paikalla on herkkäkorvaisempia tai asiakkaita, ärräpäät pysyy hiljaisina mielen sopukoissa.

Kerran sanoin asiakkaan kuullen sen vähän pahemmanlaatuisen kirosanan. Onneksi sitä ei noteerattu. Ennen kuin tehtiin kauppaa. Jolloin asiakas tokaisi, että ostaa keittiön mieluiten multa kun ihan rehellisen suomalaisesti siinä kiroilemaankin aloin. Nolotti vähän, muttei paljoa, koska tein kuitenkin kaupan.

Mitä niihin seiniin tulee. Joskus syynä täystörmäykseen on ihan rehellisesti se, että tuijotan puhelimen ruutua ja mun sisäinen askelmittarini käskee kääntyä vähän liian aikaisin. Kyllä, sometus on aiheuttanut mulle mustelmia. Tästä syystä lapset, älkää käyttäkö puhelinta kun kuljette ulkona. Ja tästä syystä Reetta, älä käytä puhelinta kun ylipäätään liikut.

Joskin ei se aina sitä puhelintakaan vaadi. Osaan törmäillä. kompuroida ja kaatua muutenkin. Tai lähteä kaupungin keskustaan sinkoilemaan sulkematta housun vetoketjua, nappia ja vyötä…

Ollakko nolo vai eikö olla

Se on yksi lääke ujouteen. Kohdata nolot tilanteet alleviivaamalla niitä. Silloin nuoruuden syvissä vesissä sitä häpeili ja peitteli. Sitä punastumistaan. Nykyään sitä osoittaa sormella ja itseironisesti kovaan ääneen kuuluttaa, että minkäs värinen se paloauto olikaan. Valitettavasti tämä käytös saa jotkut kanssaihmiset häkeltymään ja pitämään mun puolestani tilannetta nolona. No, paljastan tämän verran. Saattaa sen munkin mielestäni olla nolo, mutta monet vuodet noloja tilanteita vältelleenä voin sanoa, että on niin paljon parempi olla nolo, kuin elää nurkissa hiljaa.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Ja kyllä. Mä  olen se mutsi, jolle lapset on sanoneet, että lopeta! ”Siis niin noloo!” Mutta mä yritän niille opettaa, että nolompaa on kuitenkin se, että sitä näkee niin paljon perheitä, jotka kävelee tuppisuina noteeraamatta toisiaan, murjottaen, hiljaisesti toisistaan kaukana, lapsia käskien huutaen vaatien sättien, se jos jokin on noloa.

Mun mielestä on ihan okei, että lelukaupassa voidaan miekkailla. Mun mielestä on ihan okei, että voidaan leikkiä piilosta sovituskopeissa. Joskin se täti, joka kerran oli kopissa, kun verhon avasin ja huusin, että LÖYSIN, ei ollut ihan samaa mieltä. Tämän tilanteen jälkeen olin oikeasti nolo ja jouduin muistuttamaan lapselleni, ja itselleni, että rajat on hirveän hyviä, ja nyt me mentiin yli. Lapsi oli samaa mieltä ja totesi, että äiti sä oot oikeesti niin noloooo.

IHMISLÄJÄ

Kerran Ikeassa kyllästyin komenteleviin vanhempiin. Kuulin sieltä täältä, käskyjä, kieltoja. Älä koske siihen. Älä tee noin. Älä ole tollanen. Älä juokse. Älä istu. Älä makaa. Ole hiljaa. Istu siinä. Odota. Taasko ja koskaan eikä ikinä. Ja ei eiei EI.

Mä kyllästyin. Mulla oli mukananni kaksi pientä poikaa. Toinen oma ja toinen lainassa. Pojat tykkäsi valonuolista, joita Tampereen Ikea heijasti lattiaan osoittaakseen, että suunta on tämä, jos haluat joskus pois täältä. Joka nuolen kohdalla, pojat meni makaamaan lattialle nuolen kohdalle ja yritti peittää sitä. Minä kyllästynenä käskeviin vanhempiin, minä se nolo mutsi, huudahdin noin kuudennen nuolen kohdalla, että NUOLI, IHMISLÄJÄ. ja siinä me oltiin kaikki kolme. Samassa läjässä.

Sain katseita. Arvostelevia ja alentavia. Olisi pitänyt tuntea olonsa noloksi. En tuntenut. Olin voitonriemuinen. Pojat oli onnensa kukkuloilla kun minä, aikuinen ihminen, osallistuin aivan järjettömään leikkiin… Sanoaakseen seuraavan nuolen kohdalla, että ei enää. Koska sä äiti olit vähän nolo. Näinkin voi kasvattaa, nolaamalla itsensä.

Mä tanssin. Mä touhuan. Kerron vitsejä ja joskus jopa laulan. Pukeudun, kävelen hassusti, pelleilen. En ota niin tosissani. En niin vakavasti. Paitsi joskus. Muistattehan, että osaan olla korrektikin.

No. Nämä on näitä. Aioin nolata lapseni jatkossakin. Olen jo kertonut pojalleni, että sitten kun sä joskus tuot kotiin tyttö- tai poikaystävän, kummin vaan, niin mä niin nolaan sut. Mulla on temput jo valmiina sitä varten. Kaikella rakkaudella tietenkin. Kaikella rakkaudella.

Miss Reetta, nolojen tilanteiden nainen

Onko mulle naurettu. On! Joskus mä yhä huomaan, että ujous sisälläni kuulee naurun ivallisena ja tulee tunne, että pitää hävetä. Eikä sille oikein mitään mahda. Koitan niellä sen ja muistuttaa itseäni, että on se sitten ivallista tai ei, niin mun ei varsinaisesti tarvitse hävetä sitä kuka mä olen. Vaikka olisinkin nolo.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Kerran mulle eräällä Pori Jazz festillä, vuonna kauan sitten, naurettiin oikein kymmenpäisesti. Itse olen nauranut sitä useaan otteeseen sen jälkeen. Silloin huvitus ei ollut niin suurta.

Se kerta Jazzeilla oli vesisateinen. Maaperä oli mutaa ja me oltiin löydetty oikoreitti bajamajoille. Oikoreitti ohitti kylmästi osan vessajonoa, ja reitillä vaani miesten pissalaarit. Tiedätte ne sellaiset, joissa ei ole seiniä vaan ainoastaan pisuaarit. Ne sellaiset, jotka ennen pitkää ovat täynnä ja se ”itseasia” alkaa valua yli äyräiden.

Julistin ystävilleni meneväni pissalle ja itsevarmoin askelin kuljin pitkin oikoreittiä. Jalassa mulla oli ainoat sille säälle sopivat kengät, eli muoviset varvastossut. Naisten vessajono oli pitkä ja miehet lirittivät hätäänsä niillä suojaamattomilla laareilla, kun mä yhtäkkiä huomasin, että toinen varvastossu ei seurannut itsevarmaa askeltani. Se oli siellä mudassa.

Koska mitä muutakaan voin kuin nostaa tossun kädellä sieltä mudasta, tein niin. Mua tuijotettiin. Huomasin sen. Hymähdin ja nostin käsi mutaisena tossun käteeni ja jatkoin itsevarman pitkällä askeleella eteenpäin. Vain huomatakseni, että myös toinen tossu jäi mutaan kiinni. Tilannekomiikka hallussani otin toisen käteni, sen puhtaan ja kaivoin toisenkin tossun mudasta. Nyt niin jalat kuin kädetkin likaisena.

Tässä kohtaa haluan muistuttaa niistä miesten pisuaareista, jotka vuosivat yli äyräiden sitä ”itseasiaa”, ja jotka olivat sillä oikoreitillä jolla kuljin. Mua tuijotettiin ja mulle naurettiin ja mua osoitettiin sormella. Ja mä olin kusessa. Kirjaimellisesti.

Oikeesti mä punastuin ja mua vitutti. Silti mä kumarsin. Sain aplodit. Ja pääsin etuilemaan niin käsienpesupaikalla kuin vessajonossa. Siinä järjestyksessä.

 

 

Joskus kannattaa nolata itsensä. Ei ikinä tiedä mitä hyvää siitä voi seurata.

Viikonloppuna menen Wanaja festareille. Ties mitä kerrottavaa mulla on sen jälkeen.

Pysykää kuulolla. Sellaista sattuu palaa asiaan.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä