Tatuoitu nainen – ja ei se tähän lopu

Teksti

No niin sitten niin. Nyt se iski. Kauhee kuume.

Nimittäin tatuointikuume. Ihmeen kauan tässä kestikin. Siinä, että uudet tatskasuunnitelmat ei pyörineet mielessä. Käytin tänään tunnin googlaamalla erilaisia alaselkätatuointeja. En löytänyt yhtäkään oman visioni kaltaista. Mikä on siis ihan kiva. Eipähän oo sataa, tuhatta, naista, joilta löytyy sama leima.

Kapinallinen nelikymppinen

Jep. Mulla on muutama. Äiti sanoi, että älä ota. Otin silti. Koska olin jo 42 ja silleen kuitenkin melko päätösvaltainen omasta kehostani. Silti tuntui, että piti puolustella itseään. ”Otan ihan sellasen pienen… Sellasen ihan kivan ja siistin. Emmä mitään pääkalloja.” No äiti oli sitä mieltä, että en silti ottais. Uhmasin sitä. Mikä kapinallisolo tällaiselle yli nelikymppiselle naisihmiselle, jonka omat lapset sanoo mun äitiäni mummiksi, tulikaan.

Mä olen suunnitellut yhtä tatuointia yli 20 vuotta. Sitä mä en ole ottanut vieläkään. Vissiin liian merkityksellinen. Ja viimeset kakskyt vuotta äiti on ollut onnellinen, että ei se meidän Reetta sitä ota… Koskaan.

Mä sitten kuitenkin eräänä vapaapäivänäni aivan extempore kävelin ensimmäistä kertaa elämässäni tatuointiliikkeeseen hieman ennen 43vee synttäreitä ja sanoi, että tehdään mulle mänty selkään. Äiti pettyi. Minä olin onneni kukkuloilla.

Hakataan puuta

Ja niin jokunen viikko myöhemmin mun selkääni hakattiin puuta. Sisko varoitteli mua, että kyllähän sä Reetta nyt ymmärrät, että se sattuu. Jep. Toki. Mutta ei se sattunut. Ei se siis höyhenillä sivelyltäkään tuntunut, mutta että olisi sattunut. Noup.

Ja siitä syystä kun otin elämäni toista tatuointia muutamia kuukausia ensimmäisen tatuoinnin jälkeen, mua ei pelottanut yhtään. Ois kannattanut pelätä.

Koska sattui. Sattui niin sa#tanasti. Noin viiden tunnin jälkeen, jonka aikana mun nahkaani, ihan suoraan tissien alle, oli tatuoitu helmiä ja koukeroita miltei tauotta, mä olin valmis itkemään. Ehkä itkinkin. Tatuoija ehdotti, että laitetaan helmiin vähän valkoista. Sanoin, että ehkä maailman paras ja samalla paskin idea. Ei. Muhun ei hakata väriä enää koskaan ikinä milloinkaan.

Ja ennenkuin pääsin liikkestä ulos, olin jo varannut uuden ajan.

Mikä mielenlujuus. Mikä vahvuus. Mikä päättäväisyys.

Mutta jos tuota kolmatta tatuointia en olisi itseeni antanut laittaa, katuisin sitä aina. Ihan aina.

Merkityksellistä ja merkityksetöntä

Multa tietysti kysytään, niinkuin monilta muiltakin tatuoiduilta, että tarkoittaako nuo jotakin. Joo, kyllä. Ja myös ei. Jokaisen niistä olen suunnitellut itse. Ja piirtänyt itse. Ja tietenkin, antanut tatuoijan tehdä oman työnsä ja kertoa miten mun piirros ja suunnitelma siirtyisi kolmiulotteiseen nahkaan täydellisesti.

Mänty, muistan jo aivan hemmetin pienenä kakarana ihailleeni sellaisia kapeita ja korkeita mäntyjä. Vähän väkkäriä ja käppyriä, sellaisia karuja. Mun ikkunastani mummulan kotona näkyi peltojen keskellä sellainen tosi iso mänty. Mä näen sitä vieläkin unissani joskus. Kai se rauhoitti mua. Se mänty on myös minä.

Ja sen mun yläselkääni tatuoidun männyn latvassa on liekehtivä pääkallo. Se tuli sinne ihan vahingossa. Mutta nyt se kuuluu mun mäntyyni. Täydellisesti.

Löydätkö kuvasta pääkallon?

Tatuointi joka edustaa mun turhamaisuuttani on tissien alla. ”Mitäs tuo tarkoittaa, mikä sen merkitys on?” Multa on kysytty. No ei mikään. Sillä ei ole sen syvempää merkitystä kuin koristaa mun nahkaani. Rakastan sitä. Täysin turhamaisesti ja vilpittömästi.

Se kolmas. Joka ei muuten sitten taas sattunut yhtään. Klassinen kuutatuointi, jossa kuunvaiheet alusta loppuun koristaa mun kättäni kyynärtaipeesta ranteeseen. Tämä taasen merkitsee mulle jotakin. Paljonkin. Siinä on juju. Keskimmäinen kuu. Se täysikuu. Se ei ole kuu. Se on Death Star. Kuolemantähti. Se on Star Wars. Se on scifi. Rakastanko tätä tatuointia? Aivan helkatisti!

Oma suunnitelma, oma piirros. Oma tatuointi.

… Ja ei se tähän lopu

Ja nyt siis polttelee taas. Alaselkää kuumottaa juuri sillä tavalla, että se tahtoo tatuoinnin. Ja samalla lompakko huuta armoa.

Se tatuointi mitä mä olen suunnitellut yli kaksikymmentä vuotta. Se on kehittynyt ja muuttunutkin matkan varrella. Ehkä juuri sen takia, en ottanut sitä silloin kaksikymmentä vuotta sitten. Se ei ollut valmis ajatus. Nyt se on. Mutta koska se tatuointi tulisi isosti koristamaan mun jalkapöydästäni alkaen säärtä, pohjetta, jalkaa. Ja sen lohikäärme ja tiikeri olisivat mun lapset. Sitä ei oteta ihan noin vain. Tosta noin vaan. Extempore.

Joskus extempore on hyvä. Ja joskus maltti on hyvä. Ja se on ihan parasta, kun tietää milloin mennä suin päin sukkelaan ja milloin miettiä hetki. Silloin ne asiat joiden pitää tapahtua, tapahtuvat juuri oikealla hetkellä. Ja sä saat niistä itsellesi maailman eniten.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä