Tulipahan sanottua

Teksti

Miksi joskus suoraan sanominen on niin vaikeaa?

Ja miksi se joskus on niin helppoa?

Hallitsen suvereenin taidokkaasti molemmat kommunikoinnin alalajit.

En tiedä onko parempi olla töksäyttelijä vai tyynen harkitsevasti sanansa valitseva. Tilannetaju lienee se jolla on asiassa eniten merkitystä. Milloin sulkea suunsa ja milloin ihan vain rohkeasti avata se ja sanoa sanottavansa.

Mä olen kuitenkin ja lopun viimein sitä mieltä, että asioista on hyvä puhua suoraan. Ja niistä jopa pitää puhua suoraan. On kuitenkin täysin eri asia olla suora kuin mulkku. Elokuva Planet terrorista löytyy vuorosana, jota siteraan tällaisissa tilanteissa. ”It´s different to be frank than dick.” 

Shhhhhhhh……

Ujous on säädellyt hyvin paljon mun ulosantiani. Eräs ihminen kerran sanoi, että pitää ujoja ihmisiä sosiaalisesti älykkäämpinä kuin monia, jotka eivät ymmärrä ujoudesta mitään. Hän totesi, että ujot tuppaavat miettimään sanojaan, harkitsemaan lausahduksiaan. Ja toisinaan, useinkin, se on hyvä. Koska on liian paljon ihmisiä, jotka sanovat ensin ja ajattelevat, jos ajattelevat, vasta sitten. Hän onnistui muotoilemaan aika hyvin saman asian jonka totesin edellisessä kappaleessani. Eli älä ole mulkku.

Jokusen monia vuosia sitten loukkasin hyvää ystävää täräyttämällä mielipiteeni melkoisen suoraan. Se vain tuli suustani, koska olin katsellut hänen narsistista suhdettaan tarpeeksi pitkään. En harkinnut, vaan laukaisin mielipiteeni ennekuin aivoni ehtivät mukaan touhuun. Vetoan ystävästä välittämiseen.
Ikävä kyllä mielipide ei ollut sellainen, jonka ystävä halusi kuulla ja eikä myöskään sellainen, jonka siinä hetkessä hänen olisi sitten kuitenkaan tarvinut kuulla.
Nyt vuosia myöhemmin hän on mun mielipiteestäni hyvinkin samaa mieltä, mutta vuosien ero ystävyydessämme ei ollut sen väärtti. Ei oikeastaan.

Eikä tuo ole valitettavasti ainoa kerta. Osaan olla paskamainen. En ylpeile sillä, mutta koen, että näin hiton kiltin ihmisen on joskus ihan tervettä olla veemäinen lunttu. Kaduttaa saaketti samantien, mutta jossain mustissa sielun syövereissä on vähän ylpeä itsestään, että onnistui edes joskus sanomaan pahasti. Huono omatunto kyllä korjaa sielun synkät hurraa huudot ja pahoittelut purkautuvat huulilta ennenkuin olen ehtinyt sanoa pahaa lausettani loppuun. Kiltti mikä kiltti. Ymmärtävä mikä ymmärtävä. Ei aina tarttis olla. Sanonpahan vaan.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin oman mielipiteensä tai tuntemuksensa kertominen toiselle ihan suoraan ei vaan luonnistu. Haluaa sanoa ja
päässään sen on sanonut useaan otteeseen ja mennyt nukkumaan miettien, että nyt mä sen sanon. Mutta ei. Sitä ei vaan saa sanottua.

Ja kun yrittää, ei oikeita sanoja tule suusta ulos. Itestäkin tuntuu, että suoraan puhuminen menettää nyt vähän merkityksensä, kun lauseet on ihan vääriä ja toinen ymmärtää sisällön ihan miten sattuu. Jos nyt sitten ollenkaan ymmärtää. Sanat on jotain saatanan puuroa ja toinen on aivan ulalla. Onko se sitten se kontrolli? Se omassa päässä oleva hemmetin kontrolli, joka tahtoo pitää suitsia ja sanoa, että jotta putruu… En tiedä. Hassu pää.

Mulle puhuminen on ollut aina helppoa. Mä pidän siitä, puhumisesta. Keskusteluista. pohdinnoista. Dialogeista. Sanat on aina tulleet mun suustani helposti. Mun pääni on vikkelä ja muistan toisen puheet hirvittävän hyvin. Mä ihastun ihmisiin joiden kanssa on helppo keskustella, joiden kanssa puhe soljuu asiasta toiseen. Tällaiset ihmiset ruokkivat mun sieluani. Mä tarvitsen tällaisia ihmisiä elämääni. Onneksi sellaisia on.

Silti. Joskus sanat takertuvat kurkkuun ja ne vaikea sanoa. Ovat ne sitten hyviä tai pahoja, sillä ei ole väliä. Joskus pää ei osaa järjestää sanoja oikeaan järjestykseen, eikä lauseet ole ymmärrettäviä. Niin käy kai kaikille… Käykö?

Tämmöisiä mietin tänään.

Ja päätin juuri ottaa lasillisen punkkua.

Koska loma.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä