Liian iso penis… eikun suojamekanismi

Teksti

Defenssit. Suojamekanismit. Ne perkeleet. Se mikä ei tapa niin vahvistaa. Paskanmarjat. Se tekee meistä ihmisiä, jotka tyytyvät tuttuun ja pelottomaan.

Defenssit. Ne ovat meille elintärkeitä. Suojamekanismit ovat meillä syystä. Yksioikoisesti voisi sanoa, että koska meillä on niitä, me olemme eläneet näin pitkään. Tässä tapauksessa puhun tietenkin itsesuojeluvaistosta.

Itsesuojeluvaisto on ollut meillä aina. Jo silloin kun maalasimme luolissa mammutteja kiviseinään ja palvoimme tulta. Silloin tämä defessimme oli primitiivinen. Elintärkeä. Suojeleva. Kornisti totean että, luojan kiitos.

Liian iso ”suojeluvaisto”

Mutta lähdetään purkamaan suojamekanismejamme hienomekaanisemmin. Ihminen on tiedostava eläin. Se johtuu aivojen rakenteesta. Ei koosta. Koska legendan mukaan koolla ei ole väliä. Niin ne sanovat. Vaikka Desire Nyman kirjoittaakin, päässen iltapäivälehtien sivuille, että hänen miehellään on liian iso elin. Ja elimellä hän tässä kohden ilmeisestikin tarkoittaa peniselintä. Ei sillä, elin se aivotkin on. Mutta koolla ei ole väliä. Ihan vaikka iso penis on aina iso penis ja kokemus mieletön. Vaan kokemus se on se pienikin penis. Erityisesti ja koska pieni kompensoi tekniikalla. Enivei ja anteeksi eksyin aiheesta. Palataan siihen. Suojamekanismeihin. Jotka rohkeasti itse laskin kirjoittamalla julkisesti peniselimen koosta.

Eli totesin, että ihminen on tiedostava eläin. Ja tiedostavan mielen  myötä meillä on psyyke. Koska nyky-yhteiskunnassa me emme tarvitse täällä turvallisessa Suomessa kovinkaan usein defenessejämme suojaamaan omaa tai läheistemme henkeä, käytämme sitä muuhun.

Nykypäivän ihmistä pystyy satuttamaan enemmän psyykeen kuin ruumiseen. Meidän ei tarvitse suojella ruumistamme enää niinkuin kivikautisina aikoina. Joten mihin me käytämme suojamekanismeja nyt? Toki ihan samaan, eli itsemme suojeluun, joskin kohteena on enemmän sielu kuin ruumis. Suojelemme itseämme kivulta, säryltä, surulta, tuskalta, pettymyksiltä. Kaikelta negatiiviselta. Me suojelemme psyykeämme, ettei siihen sattuisi. Ettei meihin sattuisi. Ja hyvä niin.

Paitsi vähän paska niin.

Ajattelepa koska sun suojamekanismisi aktivoituu… Kun sä kohtaat tilanteen, jossa sua on ennen sattunut. Tai jopa jossa sä olet satuttanut. Koska, josset nyt satu olemaan sadistinen tai narsistinen persoona, niin toisen satuttaminen sattuu myös suhun. Sitä ei halua tehdä.

Suojamekanismi aktivoituu ja alat käyttäytymään tavalla, joka suojelee sua mahdollisesti siltä, että psyyke voisi haavoittua. Mikä on hyvä, mutta ei. Itsesuojeluvaistomme sanoo, että näin kävi silloin, niin nyt taas saattaa käydä samoin. Varo! Ja alamme toimimaan varoen. Jopa peläten. Tai jopa torjuen.

Meillä kaikilla on se

Minä teen niin. Tiedän sen. Kaikki tekee niin. Tiedän senkin. Välillä tuntuu, että edessä voi olla paskaa, koska joskus oli. Näin se silloin tuli. Miksei se tulisi nytkin. Joten en toimi. En tee. Pysyn mieluummin tässä. Tämä voi toki olla paskaa myös, mutta se tuttua ja turvallista paskaa. Tämän paskan minä tunnen.

Ja tässäpä se juuri on. Suojamekanisminit pahimmillaan pitävät meitä paikoillaan. Sitovat meitä tuttuun. Sitovat meitä turvalliseen. Pitävät meidät paikoillaan. Mitä meiltä jää silloin kokematta? Mitä kaikkea kiellämme itseltämme pelätessämme satuttavamme psyykeämme? En sano, että ole tyhmä. En sano, että syöksy suin päin tuntematonta päin. En kehoita, enkä hitto vieköön käske. Mietin vain itse, että joskus toisinaan voisi olla rohkea ja sanoa sille suojamekanismille, että ei nyt. EI NYT.

Jännä kuinka paradoksaalisia defenssit ovat. Pelastavat elämän ja sitten samalla voivat turruttaa sen puuduttavaan ja tylsään turvalliseen. Seikkailuhenkisemmät meistä haluavat uhata suojamekanismejään. Jopa sen primitiivisintä osaa. He saavat siitä adrenaaliniä. Huumetta. Kokemusta. Ja silti he saattavat olla juuri niitä, joiden defenssit alkavat toimia, kun kyseessä on hienomekaaninen psyyke. He pelkäävät satuttavansa sielua, samalla kun odottavat adrenaalin ihanaa purkausta heittäen henkensä alttiiksi. Jännä. Super jännä.

Puhunko minä nyt parisuhteista? Ehkä. Puhunko minä isoista peniselimistä? Ehkä. Puhunko minä nyt työpaikan vaihtamisesta? Ehkä. Puhunko muuttamisesta toiseen paikkaan, toiseen maahan? Ehkä. Puhunko ihan vain siitä, että uskalla kokea, älä pelkää aläkä anna menneisyyden ladella nykyisyyttä. Se mitä oli eilen, ei välttämättä ole huomenna. Se mitä itse koit silloin saattaa laukaista sussa suojelumekanismin, defenssin, kuuntele toki sitä, mutta älä anna sen sanella mitä teet, kuka olet ja mitä haluat kokea.

Defenssit, ne ovat osa meitä. Primitiivisistä ihmisapina-ajoista lähtien. Me suojelemme itseämme. Joskus liian innokkaasti ja tehokkaasti. Joskus meidän pitää ottaa riski. Psyykeen voi sattua, ja sieluun. Mutta mitä jos ei satukaan? Mitä jos ei…

– R

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä