Miksi edes yrittää, epäonnistun kuitenkin

Teksti

Suutari pysyköön lestissään. Sanotaan.

Jokaisen olisi parempi tehdä sitä mitä osaa. Sitä se tarkoittaa. Ja niin mut on kasvatettu. Niin mulle on aina sanottu. Monin eri sanoin, mutta aina tarkoittaen samaa.

Ihan kuin ei olisi okei haaveilla muusta, enemmästä. Ihan kuin ei olisi okei osata ja olla monipuolinen. Ihan kuin ei olisi okei yrittää, opetella, kasvaa ja uudistua.

Paras olla yrittämättä, koska epäonnistut kuitenkin

Mulle on itseasiassa suoraan sanottu, että epäonnistun kuitenkin.

Kun aikuisiällä siskon kanssa käytiin mummulassa kylässä, niin mummu tuppasi kysymään siskolta, että mitä kuuluu. Ja mulle samainen kysymys muotoiltiin eri tavoin. Reetta, onko sulla kaikki huonosti? Että mitä helvettiä!!

Kun mummulasta lähdettiin, siskolle toivoteltiin hyvää jatkoa ja mulle sanottiin, että pidä puolesi siellä maailmalla. Ihan kuin lähtökohtaisesti olisin heikompi, surkeampi ja epäonnistuneempi.

Mua ei ole oikeastaan koskaan kannustettu. Missään. Kukaan. Ja se on siitä syystä mulle jopa outoa. Kun joku tekee niin, uskoo muhun ja mun tekemiseeni, niin samalla kertaa se tuntuu järjettömän hyvältä ja toisaalta omituisen vieraalta ja oudolta.

Vähättelyn voima

Vähättely on tutumpaa. Siihen mä osaan reagoida. Sivuutan sen. Ja käytän sitä. Se on polttoaine, jonka avulla teen sen mitä teen. Haluan näyttää, enkä halua antaa epäonnistumiselle tilaa. Ehkä siitä syystä epäonnistuminen tuntuu niin raskaalta. Ehkä juuri siksi, että niin monet ajattelivat mun tekevän niin. Epäonnistuvan. Kuulen äänien päässäni sanovan, että mähän sanoin, katsos, suutari pysyköön lestissään.

Tyydy nykyhetkeen

Ei se ole aina ollut vähättelyä. Joskus se on ollut vain toteamus siitä, että olen hieman typerä yrittäessäni tavoitella jotakin. En osaa kuulemma olla realisti. Olen haihattelija ja haaveilija, on typerää kaivata enemmän. Miksi ei vain tyytysi siihen mitä on. Miksi pitäisi haaveilla jostain muusta, enemmästä, eteenpäin menosta.

Ajattelen kuulemma liikaa. Annan ajatusteni joskus lentää pilviin ja pidemmälle. pohdin, suunnittelen ja olen sitä mieltä, että seinät voivat leijua. Samalla ymmärrän, ettei se tietenkään ole niin, mutta olen sitä mieltä , että se olisi siistiä ja cool. Saan siitä virtaa. Miksi se olisi typerää.

En halua tyytyä. Mihinkään koskaan. tyytyminen jo sananakin antaa negatiivisen viestin. En saanut tämän enempää, muuta ei annettu, mutta tyydytään nyt sitten tähän. Mitä muutakaan sitä voi. Lannistavaa, sanon minä.

Tää on sun lestis, älä edes yritä tavoitella muuta

Mä olen realisti. Se on paukutettu mun päähäni aikojen alusta lähtien. Jopa yritetty tehdä musta samanlainen tyytyjä kuin muut. Mutta mun sisälläni kypsyi myös unelmoija, haavelija, yrittäjä, ajattelija. Mä en halua pysyä lestissäni, mikä ikinä mun lestini sitten onkaan.

Eikö kuitenkin ole niin, että kukaan muu, ei vanhempi tai isovenhempi, kollega tai tuntematon, sisarus, ystävä tai lapsi, voi määritellä mikä on mun lestini. Jos sen joku määrittää se olen minä itse. Ja jos ja kun olen sen itse kerran määritellyt, niin siinäkö mun sitten pitäisi ikuisesti pysyä. No ei perkele tietenkään. Anteeksi kiroiluni, mutta en voi tarpeeksi painottaa sanomaani.

Se on SUN lesti, sä määräät. Sä unelmoit, sä haaveilet. Sä päätät, mitä itse teet. Mitä tavoittelet. Sinä. Sun päätös. Sun elämä.

Ja yritän muistuttaa seuraavasta itse itseänikin.

Kun yrittää ja haaveilee, joskus epäonnistuu. Ja aina, siis aina, joku on olettanut sun epäonnistuvan, jopa odottanut sitä. Ja onhan se pirun harmillista, en mä sillä. Mutta kuinka paljon antaa omaan itseensä vaikuttaa niiden äänien, mähän sanoin haahaa, vaikuttaa itseensä. Lannistutko? Vai käytkö tulta päin?

Tule sellaiseksi jollaiseksi itsesi kuvittelet

Jokaisella on haaveita. Jokainen meistä unelmoi joskus. Toiset enemmän kuin toiset. Vastoinkäymisiä on ihan aina. Joskus jopa niin, että niiden alle nääntyy. Aina on ihmisiä, jotka haluavat omien motiiviensa takia lannistaa sua. Ja jossain on olemassa ihminen, joka haluaa kannustaa sua. Joka uskoo suhun. Joka haaveilee kuten sinä. Torppaamatta ajatusta, että seinä voisi lentää.

Ja ennen kaikkea. Jos tuntuu siltä, ettei kukaan muu usko, niin usko itse. Usko ja tee. Tekemättä mitään, tyydyt, pysyt siinä saatanan lestissä, jonka sinä itse tai pahimmassa tapauksessa joku muu määritteli sulle. Pysyt siinä ja mahdollisesti katsot kuolinvuotellasi silmiin niitä kaikkia tekemättömiä asioita. Katkeraa. Eikö.

Ei ole ihan sama kannustetaanko sua tai ei. Kuten sanoin, mua ei juurikaan ole kannustettu. Ei lapsena, ei teininä, ei nuorena aikuisena, ei työntekijänä. Silti porskutan eteenpäin. Joskus tuijotan omaa peilikuvaani ja hoen sille, että nyt mennään. Se hokee, mulle takas, että pysy nyt siinä lestissäs, anna vaan olla. Mutta tuijotan sitä kuvajaistani silmiin niin kauan, että se vaikenee. Puhunko vain itselleni, vai jokaiselle niille, jotka koskaan ovat vähätelleet mua. Ehkä niin.

Myönnän, en aina onnistu. Joskus se peilikuva vakuuttaa mut. Ja mä vaikenen. En edes yritä. Koska epäonnistun kuitenkin. Pelko ja varovaisuus täyttää mielen. En halua epäonnistua. Tunnen oloni paskaksi ja saamattomaksi. Aina se ei onnistu.

Mutta olkoon sekin yksi epäonnistuminen toisten joukossa. Ei voi tietää onnistuneensa, jos koskaan ei ole epäoonistunut.

– R

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä