Pitää olla vähän nirso nirso nirso…

Teksti

Tänään törmäsin taas kysymykseen. Kysymykseen siitä, että oonko mä nirso. Sen esitti tuttu. Juuri sellainen tuttu, jonka mielestä on ok töksäyttää mitä vaan ja peitota se aitoon uteliaisuuteen ja huolestumiseen. Tiedätte ihmistyypin. Ihan varmasti tiedätte.

Kysymyshän koski siis mun ihmissuhdestatustani.

Totesin, että oon. Ihan hemmetin nirso. Miten niin? Kysyin vielä.

”Niinku sä et oo reilun kolmen vuoden aikana löytänyt parisuhdetta”, sanoi hän. Totesin, närkästyneenä, että ei se ole ollut hukassa, en tiennyt, että sen pitäisi löytyä.

Luulin, että tuttu tajuaisi siinä hetkessä tyrehdyttää keskustelun. Vaan ei. ”Ai siis, ootsä siis vielä sinkku vai et?” Suoraan kysymykseen suora vastaus. ”Suattaapi olla tai suattaapi olla että en.”

Ei pitäisi niin mieltään pahoittaa, mutta vähän silti pahoitin. Taas näitä.

Kysyjä oli nainen. En tiedä onko sillä mitään valtakunnan merkitystä. Mutta tällaiset kyselijät ovat aina naisia.

Pointti onkin siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa rikkinäiset palat osuvat yhteen.

Ei siis ole eka kerta, että mua on sanottu nirsoksi. Ehkä mä sitä sitten olen. Tai siis olen. Ei mitään ehkä. Ihan siksi, että en halua rinnalleni ketä vaan. Mä haluan sen, joka vie jalat alta.

Tiiättekö. Jalat alta. Kipinät ja perhoset. Koko hela hoidon. Siksi mulla ei ollut kiire.

Menneisyyden vangit, vai sittenkin vapautuneet

Oman vaikeutensa tämän ikäisenä parisuhteen ”löytämiseen” tuo se, että me ollaan tämän ikäsenä jo koettu, nähty ja eletty. Ja ollaan kaikki jo vähän rikkinäisiä.

Pointti onkin siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa rikkinäiset palat osuvat yhteen.

Jos kaksi ihmistä on liian erilaisia, yhteentörmäyksien ja rikkinäisen menneisyyden palaset eivät välttämättä oikein istu keskenään. Törmäyskurssi ei ehkä ole välitön, mutta takuuvarma kuitenkin.

Meillä on menneisyytemme. Meillä kaikilla. Jotkut yrittävät päästä sen yli, ja pääsevätkin, ja toiset ehkä tahtoen tai tahtomattaan jäävät vellomaan siihen. Jälkimmäisessä tapauksessa nuo menneisyyden rikkinäiset muistot kummittelevat takuuvarmasti ja luurangot eivät pysy kaapissa.

Meille on käynyt mitä on. Me emme olisi tällaisia, juuri tässä, ilman historiaamme. Se on muovannut meitä. Joskus parempaan, joskus pahempaan.

Eikä ole pelkkää nirsoilua toivoa, että kohdalle osuisi se ihminen, jota menneisyys ei paina. Sellainen ihminen, joka ammentaa menneisyydestään, on se koulimana parempi ihminen, joka on juuri sellainen, kuka vie ne jalat alta. Sellainen, jota katsot ja tunnet paljon, sellainen, joka siirtää silmille valuvan hiustupon korvasi taakse ja katsoo silmiin.

Sellaisen ihmisen voi löytää kun vähän nirsoilee.

Ilman nirsoilua saattaa tyytyä siihen ihmiseen, jonka menneisyys on taakka. Joka ei ole valmis tulevaisuuteen, edes tähän hetkeen, koska elää meneisyydessään. Sellainen ihminen on katkera ja silloin peli on menetetty, ehkä jo ennen kuin se ehti alkaa. Tällainen ihminen ei pysty vastaanottamaan uutta rakkautta. Ei, jos katkeruus on päällimmäisin tunne. Sen lisäksi, ettei tällöin pysty vastaanottamaan, kovin moni sitä tuskin edes haluaisi antaa katkeroituneelle kumppaniehdokille.

Eletty elämä, kokemus, menneisyys ovat tehneet musta nirson. Mutta vain ja ainoastaan kaikella hyvällä tavalla. Mun rikkinäisten reunojen pitää vain osua kohdalleen, sopia yhteen. Kuin palapeli.

Pitää siis olla vähän nirso. Ja saa vähän pahastua jos se tutuntutuntuttu tulee siitä nälvimään. Se on kuitenkin vaan kateellinen, kun ei itse osannut olla nirso.

Rikkinäisistä reunoista ja paloista vielä sen verran.

Kun ne palaset loksahtaa. Sen kyllä huomaa.

https://youtu.be/OV3MhKzo1KE

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä