Unelmatyö on myös työ, jonka stressiä joutuu sietämään

Teksti

Kahden duunin nainen tässä moikka.

Eikä yhtään haittaa olla sellainen. Molemmat on duuneja, joita täysin rehdisti sanon rakastavani. Ja kumpaakaan en ole saanut sormia napsauttamalla.

Vaikka toinen hommista onkin bloggaamista. Mitä nyt kuulemma osaa ihan kuka vaan.

Pääseekö maaliin juoksemalla juoksumatolla?

Olen siis sillä tiellä millä haluan. Olen onnekas. Ja sinnikäs. Ennen kaikkea sinnikäs.

Koska helppoa ei ole ollut. Se on tullut vaikeuksien kautta. Enkä hetkeäkään ole sitä mieltä, että vaikeudet olisivat ohi. Sillä unelmatyö on myös työ, jonka stressiä joutuu sietämään. Se mikä aiheuttaa hyvää oloa, aiheuttaa myös huonoa oloa. Se mikä luo mukavaa oloa, se liittyy myös epämukaviin kokemuksiin. Niin se vain on.

Elämä ei ole aina pelkkää onnea. Eikä sen pidäkään olla. Jos ei ole edes joskus tehnyt työtä sen eteen ja kokenut vastoinkäymisiä tavoitteensa ja halunsa eteen, niin silloin on kuin prinssi, joka sai aina ja helposti kaiken minkä ikinä päättikin haluta. Totaalisen tyytymätön ja tekosyitä teinin tavoin heitteilevä kiukutteleva aikuinen.

Tähän pisteeseen pääsin vain juoksemalla niin helvetisti elämäni hedonistisella juoksumatolla. Samalla kun joku kikkaili sen säätimen kanssa.

Suutarin papalla ei ole kenkiä

Mun ensimmäinen työni, jossei yhtälössä ehdotomasti haluta huomioida mansikanpoimintaa ja peruskoulun pakollisia TET-harjoitteluja, oli pesti suutarina. Työhaastattelussa kysyttiin oonko mä sellainen hand and nail -nainen ja sanoin ei ja sain paikan.

Tein sitä läpi lukioajan ja olin siinä hemmetin hyvä. Joskaan en ole eläissäni kuullut yhtä paljon sovinismia kuin silloin kun 43-kiloisena 19-vuotiaana pikkublondina korjasin kenkiä ja tein vyönreikiä.

Mun ensimmäinen oikea duunini, ja jo silloin jouduin pitämään puoleni ja mukatodistelemaan, että musta on kuin onkin tähän hommaan, johon mestarisuutarit oli tämän kisällin kouluttaneet.

Eräs vanha herra, joskaan ei herrasmies, sai nenilleen, kun kovaäänisesti kyseenalaisti kaiken mun osaamiseni, lähtien liimoista, nauloista aina puhtaaseen voimaan asti. Korjasin sovinistisian nahkasaappaat samalla kun kuuntelin herjoja. Korjatut nahkasaappaat kainalossa siirryin kassakoneen ääreen ja tokaisin siinä, että sinähän se asiallinen ja ystävällinen äijä olet, ja mun on nyt pakko ottaa pieni lisäveloitus, taksan mukaisesti tietenkin, näistä sovinistisista kommenteista.

Sobvinistipappa ei suostunut maksamaan ja minä en antanut saappaita takaisin. Lienevät tänä päivänäkin jossakin kyseisen suutariketjun ”näitä ei koskaan haettu ja maksettu” -varastossa.

Linnanjuhlien vaatettaja

Suutarista tuli vaatesuunnittelija viiden vuoden jälkeen. Korkeampi ammattikorkeakoulututkinto vaatetusalanartenomiksi vei multa viisi vuotta. Samalla tein töitä supermarketin kassalla, ja lapsen.

Pienen lapsen äidin oli melko hankala saada alan töitä, mutta sinnikkästi lykkäsin hakemuksia menemään. Tässä kohtaa, täytyy myöntää, että mentiin ihan määrä edellä, ei niinkään laatu. Joten hanakasti tartuin tutun kaupan kautta saatuun mahdollisuuteen päästä Nanson tehtaalle määräaikaiseksi leikkaamoapulaiseksi. Ja se kannatti. Sain kolmessa kuukaudessa vakisopparin ja oman työpöydän. Sain sen, koska tein ihan hitokseen paljon töitä ja olin aina oma-alotteinen. Tehdas työpaikkana ei sopinut mulle ollenkaan, mutten päätynyt valittamaan nurkkaan vaan tein asioita. Samalla kun ajattelin, että tää niin ei oo mun eläkevirka.

Eikä se ollutkaan. Sain työtarjouksen kusettajafirmasta, joka meni totaaliseen konkurssiin heti sen jälkeen kun olin irtisanonut itseni. Paskamainen tilanne. Koska olin tyhmän ylpeä, enkä anellut työpaikkani Nansolla takaisin. Tästä alkoi mun työurani ensimmäinen alamäki.

Olin työtön 9 kuukautta

Ja jossen itsestäni tätä ennen sitä jo tiennyt, niin sen jälkeen tiesin. Musta ei ole työttömäksi tupmput suorassa seisojaksi. Vihasin sitä flegmaattista ämmää, joka musta alkoi tulla. Sitä lorvi vaan kotona ja pelas miinaharavaa tai katteli telkkarista kauniita ja rohkeita, koska ei ollut köyhänä työttömänä varaa yhtään mihinkään muuhunkaan. Mulla oli kuitenkin pieni lapsi ja yksi aviero takana.

Ikää mulla oli kakskuus tai kaksseiska. Mä olin käynyt koulut ja tehnyt työtä  ja mua vitutti ja hävetti olla siinä tilanteessa. Kirosin sitä, etten ollut valinnut kaupallista alaa vaan jonkin saatanan suunnittelualan ja kuvittelin tulevani seuraavaksi Coco Chaneliksi.

Melkein lannistuin.

Mä hain töitä ja itkin itseäni uneen. Sängyssä mua lohdutti pakkapoika, jonka olin Nanson pikkujouluissa aikoinaan  pokannut. Ja tytär antoi voimia olla lannistumatta. Mainittakoon, että alamäessä auttoi kovasti myös se, että tämä pakkapoika oli mun rinnallani loppujen lopuksi viisi vuotta ja kosikin sitten lopun viimein.

Vuosisadan rakkaustarinaa siitä ei kuitenkaan syntynyt, mutta mä sain uuden duunin ja hankkiuduin samalla uudestaan opiskelijaksi. Alamäestä kun ei nousta ruikuttamalla kuinka paskasti asiat on, vaan sillä, että menee ja tekee. Vaikka sitten töitä ja opiskelua samaan aikaan.

Voin paljastaa, että yksinhuoltaja äiti väsähti aika monta kertaa ja heräsi joskus keittön pöydän äärestä tehtävävihot liimaantuneena poskeen. Mutta palkinto oli toinen tutkinto. Kaupallisen alan tutkinto, jonka parhain arvosanoin omalta luokaltani ja parhain arvosanoin mihin olin koskaan missään ikinä pystynyt käteeni sain.

Se on kuulkaa se motivaatio, mikä ajaa ihmistä tosi omituisiin suorituksiin väillä.

Mitä hemmettiä? Mä yritän!

Niinkin omituisiin, että kaupallisen tutkinnon jälkeen päätin pistää pystyyn oman firman. Enkä pelkästään päättänyt. Mä tein niin! Enkä tyytynyt edes yhteen. Pyöritin kahta firmaa samaan aikaan. Atelje ompelimo Reetta Ek ja vaateliike Upstairs olivat syntyneet.

Yksinhuoltajana ja köyhän perheen vesana mä päätin selvittää, mitä on yrittää ja aloin laittaa parastani. Yrittäjyys oli mun juttu. Toisin kuin tehdastyö, jossa soi pilli puoli kasi aamulla kun työt alkoi ja puoli kakstoista kun oli lounas, ja taas puolen tunnin päästä kun se oli ohi. Jos ei vaikka omaa kelloa osannut tulkita. Viittä vaille neljä porukka alkoi valua käytäville venaamaan kuin lentokoneessa, jonka ovi ei ole vielä avautunut. Ja tasan neljä tuo tehdaskansa ryntäsi pillin puhaltaessa autoilleen tekemän miehelle ja lapsille ruokaa.

Se ei ollut mun juttu. Yrittäjyys oli. Mä venytin päivää ja olin kaksneljäseiska töissä. Mutta se oli mun duunia. Sitä mitä halusin tehdä ja yksikään pilli ei vihellellyt.

Se ajoi mut välillä melkein loppuun. Vapaa-aika meni lapselle ja sille pakkapojalle, joka oli vielä kuvioissa, ja kaikki muu aika firmalle. Mutta mä tein tuloksia. Mä tein hemmetti neljä pukua itsenäisyyspäivän linnanjuhliin. Sen mä saavutin! Ihan itse!

Mä en rikastunut sillä, mutta mun ei tarvinut. Mä tein töitä. Koin vastuksia ja alamäkiä, mutta painoin silti duunia kuin viimeistä päivää ja hymyilin tehdessäni. Mä olin saavattanut jotakin. Jotakin mulle itselle hyvin merkityksellistä.

Ja juuri nimenomaan se tosiasia, että se ei ollut helppoa, se teki siitä vielä niin hiton paljon parempaa.

Pyllymäki

Kunnes koitti sen alamäki, josta ei enää noustu.

Konkurssi. Ja firman konkurssi oli yhtäkuin henkilökohtainen konkurssi. Hyvästi luottotiedot, hyvästi oma yritys. Tervetuloa nollapiste. Yksinhuoltajablondi putosi sellaiseen kaivoon, josta nouseminen vei helvetin monta vuotta.

Mutta hei. Mä en kadu.

Katuisin, jos en olisi yrittänyt. Olisin miettinyt koko elämäni, mitä jos ja sitten kun. Kuolinvuoteella olisin ollut katkeroitunut kissamummo, jota lapset olisi tulleet katsomaan säälistä.

Mä olin vain väsynyt. Ja häpeissäni. Ja miksen olisi ollut. Se mihin laitoin sydänvereni ei onnistunutkaan.

Joskin mun ei tarvinut puhua katkerasta tappiosta, koska olin monien ja taas monien vakuuttelujen ja työhaastattelujen kautta saanut uuden duunin, jonka aloitin tasan seuraavana päivänä siitä kun laitoin konkurssiin pudonneen firmani oven viimeisen kerran kiinni.

Stressi vai häpeä?

Lomaa en ollut pitänyt neljään vuoteen kuin kerran. Ja senkin pakosta, kun auto-onnettomuuden jälkeen niska murtuneena jouduin olemaan kolme kuukautta tekemättä töitä. Joten häpeä, uupumus, taistelu jokapäiväisestä vitun leivästä alkoi katkoa selkää. Vaikka mä tein uutta duunia myymäläpäällikkönä, mä en ollut iloinen, mä en tykännyt mun työstäni, enkä mä ihan oikeasti jaksanut yhtään.

Alamäki, joka konkurssista alkoi olikin sitten niin hurja, että työuupumus ajoi mut ensimmäistä kertaa elämässäni sairaslomalle. Tai työuupumus se kai oli aina viralliselta nimeltään kun sitä muille kerroin. Ehkä se oli enemmän sellainen, että älkää nyt enää saatana lyökö lyötyä, vaikka kaikille aina huudankin, että pärjään saatana pärjään.

Mutta mä en pärjännyt. Olin reilun kuukauden saikulla ja sitten irtisanouduin.

Älä vetoa tekosyihin. Ne ei ikinä ole päteviä.

Kyllä. Tein juuri sen, mitä ei uskalleta yleensä tehdä. Irtisanouduin vakituisesta työpaikasta, jossa sain ihan ookoo palkkaa, vaikka olin yksinhuoltaja ja vaikka olin tehnyt konkurssin ja olin korviani myöten veloissa. Toiset sanovat nyt, että tyhmä idiootti. Ja saavat sanoa. Mietin sitä usein silloin itsekin.

Mutta mä en jäänyt itkemään kotiin. Ja se johtui siitä, että olin aikoinaan vihannut sitä flegmatisoituvaa ämmää, joka musta työttömänä alkoi tulla.

Mä olin miettinyt mun sairasloman aikana paljon. Ja kaikkea. Mitä haluan tehdä ja miksi en tee sitä. En keksinyt hyviä syitä ja lähdin taas koulun penkille. Köyhänä, velkaisena ja työttömänä, ja ala-asteikäisen tytön yksinhuoltajana. Ja sain itselleni kolmannen tutkinnon. Luin kirjallisuutta ja opiskelin kirjoittamista ja kustannustoimintaa. Opistotasoinen tutkinto kustannustoimittamisesta täydensi mun tutkintokokoelmaani samalla hetkellä kun moni kustantamo oli konkurssin kourissa.

Pakko rakastaa tätä elämän ironiaa. Eikö?!?!

Osa-aikatyö voi olla ura, usko pois

Samalla kun mä viimistelin tätä tutkintoa, mä aloin hakemaan osa-aika töitä. Kävi kuitenkin ilmi, että mä olin niihin usein ylikoulutettu, liian iäkäs tai liian ammatillisesti kokenut. Työhaastatteluissa sain glooriaa, mutten työpaikkaa.

Kunnes menin työhaastatteluun Giganttiin. Haastattelussa olin asenteella, että ihan sama ja sain paikan.

Sillä tiellä olen yhä. Kymmenes vuosi alkoi juuri.

Giganttinen urani ei todellakaan ole aina ollut giganttinen. Mie romahdin. Oikein tosissani. Sitä edelsi jalansijan hakeminen monellakin eri tavalla ja oman pätevyyteni todistaminen. Mutta mä pääsin just siihen mihin halusin. Ja millä mä siihen pääsin? Asettamalla tavoitteen, josta en luopunut, vaikka joskus niin hemmetisti mieli tekikin.

Samalla hakeuduin avoimeen yliopistoon opiskelemaan lisää kirjoittamista, tavoitteena humanististen tieteiden kandin tutkinto. Joten jep, olenkin viittä vaille neljännen tutkinnon omaava blondi.

Kirjoitan sulle sanan

Kirjoittaminen on se mun juttu

Kirjoittaminen. Se on se juttu, jonka vihdoin hoksasin aikuisiällä. Se mun juttu. Äiti sanoi joskus, ei niin kovin kauaa sitten, että hänen  mielestään musta olisi pitänyt tulla toimittaja ja oli ihmetellyt miksen koskaan hakeutunut opiskelemaan viestintää. Totesin äitille lakonisesti, että et sitten aiemmin viittinyt tuota ääneen sanoa vaan päätit odottaa 20 vuotta, että kerrot mulle mihin musta olisi voinut olla jo ajat sitten.

Mutta koska äidit on aina oikeassa, niin ehkä sen pitikin mennä just näin. Mun tarvitsi kypsyä sille, ajatukselle, että kirjoitan. Kokea kaikki alamäet ja epäonnistumiset, että kynsin ja hampain teen töitä tämän eteen. Tämän, jota kaikista maailman eniten tahdon tehdä. Kirjoittaa. Puhua. Viestiä. Blogissa, kolumnissa, kirjassa.

You name it, I write it.

Kuten sanoin alussa. Pääsin tähän juoksemalla niin hemmetisti juoksumatolla. Mä näen koko ajan edessäni tavoitteen. Mutta kuten tässäkin. Matka on se, joka tekee tästä kaikesta mielekästä. Joka ikinen pomppu, kurvi, alamäki ja ylämäki. Jokainen niistä opettaa mulle enemmän siitä mitä haluan. Ja ennen kaikkea sitä, kuinka paljon sitä haluan.

Lopetin tekosyiden keksimisen ja käyttämisen jo ajat sitten.

En valita, ainakaan paljoa, jos en pidä työstäni. En ulise, enkä jankuta vuosi toisensa jälkeen ystävilleni ja kollegoilleni, että tässä paskassa mennään, koska muutakaan en voi.

Koska kyllä sitä voi. Matka ei varmasti ole esteetön ja raha loppuu ihan varmasti. Mutta syötkö mieluummin pelkkää makaronia ja teet sitä mitä rakastat, kuin sisäfilettä ja inhoat sitä mitä teet ja olet.

Koska sitä paitsi hei. Syömäläl makaronia ja tekemällä sitä mitä rakastat saatat saavuttaa jotakin. Ja se jokin voi olla vaikka sitten se, että syöt sisäfilettä ja teet sitä mitä rakastat.

Jos et kokeile, et voi ikinä tietää.

Olkaa sitkeitä sissejä. Palkinto odottaa!!

 

Seuraa myös Instagramissa: @sellaista_sattuu

Lue myös:

Silloin kun mun pää räjähti

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä