Uhriutuminen on uusi musta

Teksti

Ja mulle uhriutuinen on punainen vaate.

Mä olen se ihminen, joka monien mielestä saattaa vaikuttaa siltä kylmäkiskoiselta tunteettomalta bitchiltä, kun reagoin vellomiseen, että lopeta nyt se surkuttelu ja tee asialle jotain. Vaikka oikeasti oonkin kaikkea muuta kuin bitch. Mun syvästi empaattinen luonteeni tuntee toisen tunteet, mutta jos se tunne on vellominen, itsesääli ja uhriutuminen, niin sympatiaa saa hakea muualta.

Kukaan muu kuin sinä, ei ole vastuussa sun tunteista!

Ja haluan korostaa, että syy ja vastuu on syytä erottaa toisistaan. Uhriutuva ihmistyyppi kun pitää niitä usein yhtenä ja samana asiana.

Mutta kun ne ei ole. Vaikka kuinka sydänsärkyneenä suret ja vihaat pettämisestä kiinni jäänyttä poikaystävää.

Toki se on sen pettäjämiehen syy, että oot surullinen. Mutta tää pettäjämies ei kuitenkaan ole vastuussa sun tunteista, sori vaan, ei siitä kuinka sä itse reagoit asiaan. Vastuu on ihan sulla itselläsi.

Jep. Kuten sanoin. Mä olen just se helvetin kylmäkiskoiselta kuullostava tyyppi.

Ensin etsitään syylliset ja sitten voidaan uhriutua

Mutta ennen kuin kivitätte, antakaa mä avaan asiaa vähän enemmän. Syytä sille, miksi uhriutuminen nostaa mun niskakarvat pystyyn.

Silloin kun vastuuta ja syyllisyyttä erehdytään luulemaan samaksi asiaksi, on tosi helppo sysätä vastuu niitten omien ongelmien ratkaisemisesta jonkun toisen niskaan. Välillisesti se saattaa toki aiheuttaa helpotusta ja jopa kieroutuneesti nautintoa, mutta pitkässä juoksussa se ei oo mitään muuta kuin haitallista sulle itsellesi.

”En mä aiheuttanut tätä. Se saatanan mies petti mua. En voi asialle mitään, koska ei tää oo mun syy.” Siinä sitä sitten uhrituu ja syyttää pahimillaan koko maailmaa kaikesta helvetillisestä epäoikeudenmukaisuudesta.

Mahtaako kyseinen ongelma tulla silloin ratkaistuksi? Mahtaako se pettäjämies saada sun olon paremmaksi kun oikein tarpeeksi kauan ja kovaäänisesti uhriudut? Koska sen syytähän kaikki on, sun pahaolosi ja epäluottamuksesi jokaiseen kaksilahkeiseen, hänenhän sun olosi kuulusi parantaa. Vai mitä?

Tuskin.

Se, että sä heität uhritumisen harteiltasi ja päätät ottaa vastuun sun omista tunteista ja toiminnoistasi on ainoa keino siinä, miten pääset asiassa eteenpäin. Enkä todellakaan sano, että se käy tuosta vain. Ja olisi mitenkään mutkatonta ja helppoa. Mutta tunnistamalla haitalliset ja jopa hyödyttömät toimintatavat, niitä on täysin mahdollista alkaa muokata. Toki sitä voi aina valita sen uhriutumisenkin ja jäädä potemaan ja syyttävällä sormella osoitella yhtä jatoista. Siihähän sitten ryvet. Mitäs voin tehdä kun paska valuu jo punttia pitkin?

Uhriutumisen kulttuuri

Mä mietin, että eletäänkö me tällä hetkellä maailmassa, jossa uhriutumisesta on tullut jopa ihailtavaa. Jotenkin näyttää siltä, että kaikki demografiset ryhmät kokee samanaikaisesti tulleensa ajetuksi hemmetin epäreilusti alistettuun asemaan. Ja samalla kaikki tietenkin paistattelee uhriutuvasti sen oman ahdinkonsa aiheuttamassa närkästyksessä. Syyttävä sormi osoitetaan mitä pienempien asioiden suuntaan ja sitten suurieleisesti loukkaannutaan ja ollaan sorron uhreja.

Politikoista on tullut loan heittäjiä ja uhreja. Feministeistä samoin. Eri uskontokunnat uhriuttavat omaa asemaansa. Vegaanit ja lihansyöjät taistelee siitä, kumpi on enemmän oikeessa ja kumpi uhri. Ilmastosta ahdistuu moni ja uhriutuu, koska kukaan koskaan ikinä ei tee mitään ja kaikki aina vaan. Ja toisalla toinen kaasuttelee autollaan ihan vaikka vaan huvikseen, jotta ei ilmastomuutoksen takia vain ikinä tulisi menettämäänkään oikeutta omistaa kaksi autoa ja moottoripyörä. Ja hitto kouluissa ei saa enää laulaa suvivirttä, koska joku saattaa loukkaantua ja sitten ollaan taas niin niin uhreja.

Jälkimmäinen esimerkki on muuten hyvä esimerkki siitä, kuinka me saatetaan lähteä myös sille tielle, että uhriutamme toisia ja loukkaannutaan ninn pirusti toisten puolesta. Ja sekin on kovin problemaattista.

Oikeat uhrit jäävät uhriutumisen jalkoihin

Maailma alkaa olla täynnä pelkkiä uhreja. Niin media kuin somekin ruokkivat ja pahimillaan jopa kannustavat tähän uhriutumisen kulttuuriin.

Nykyisin syyttelyssä ja uhriutumisessa suorastaan ryvetään. Mitä julkisemmin sen parempi. Media on täynnä näitä tarinoita. Tietenkin siksi, että ne myyvät. Jonkun kokemaa epäoikeudenmukaisuutta hehkutetaan niin kauan, että kaikki niin samaa mieltä kuin erimieltäkin olevat on ehtineet juttua kommentoida ja päivitellä.

Kertomalla epäoikeudenmukaisuudesta saa paljon enemmän huomiota ja tunteellisia reaktioita kuin ihan tavallisista tarinoista. Uhriutumisporno on suosittua läpi sosiaalisen median.

Mussa se aiheuttaa toisenlaisen reaktion. Uhriutuminen on perseestä.

Mun mielestä ongelmallista tässä on sekin, että mitä useampi ihminen alkaa harrastaa tätä oman vastuunkannon syrjäyttävää uhriutumispornoa, niin sitä useampi oikea uhri jää vaille ansaitsemaansa ja tarvitsemaansa huomiota. Mitä useampi pahoittaa mielensä pikkujutusta ja uhriutuu toitottaen juuri tämän asian koskettavan niin kovasti omaa elämää, niin silloin todelliset ongelmat jäävät huomaamatta. Tällöin on yhä vaikeampaa hahmottaa ketkä ovat oikeasti saanet kärsiä. Se hukkuu kahden tai useamman eri mieltä olevan osapuolen sanaharkkaan. Jossa molemmat, luonnollisestikin, ovat uhreja.

Ota vastuu omista teoistasi ja tunteistasi

Jotenkin tällainen oman vastuun välttely ja toisten syyttely on jopa kannustusta saavaa. Väkivaltaisen tai hyväksikäytetyn lapsuuden tai nuoruuden kokenutta tehdään helposti syyntakeettomaksi, jos hänestä kasvaessaan äityy kusipää. Ei ole oma vika, sanotaan. Ei olekaan, ei se mitä hänelle tapahtui. Mutta se on millainen hänestä tuli.

Joku laihtuu aivan anorektiseksi, koska häntä sanottiin alakoulussa lihavaksi. Ei ole hänen oma syynsä, sanotaan taas. Hän on uhri. Ja tietenkään, ei se hänen syynsä olekaan, se, että häntä haukuttiin ja kiusattiin. Se oli näiden kiusaavien kusipäiden syytä, jotka sen tekivät. Mutta hänen omalla vastullaan on kuitenkin se, miten hän ymmärrettyään, että on sairas asennoituu omaan paranemiseensa. Sillä aina on vaihtoehto mahdollisen uhriutumisen sijaan päättää ottaa apu vastaan. Päättää, että en halua olla koko ikääni sairas. Vaikea tie, johon pystyy pitkässä juoksussa omilla valinnoillaan vaikuttamaan.

Tietenkään sairaalle ihmiselle tai vakavan, jopa traagisen asian eteen joutuneelle se ei ole ihan yksiselittäistä. Mutta nytkään ei pidä sekoittaa uhriutumista siihen, että joku käsittelee tunteitaan puhumalla hyvinkin kauan. Sillä kellään meillä ei ole oikeaa vastausta siihen, kauanko ikäviä asioita tulisi käsitellä. Mutta pointti onkin se, että niitä käsittelee. Itsestään uhrin tekevä kun ei edes halua kohdata näitä asioita. On helpompi syytellä muita ja olosuhteita, kuin ihan oikeasti ottaa vastuu omista tunteistaan ja tehdä asioille jotakin.

Mun isäni on alkoholisti. Ja jouduin katselemaan ryppäämistä ja sen aiheuttamia erinäisiä asioita ison osan lapsuudestani. Ja mummultani sain aina vain narsistista vastakaikua omalle pahalle ololleni. Musta olis voinut tulla narsistinen juoppo tai muita kiusaava ääliö tai valehteleva huomionhakuinen bitch. Ja mikään näistä ei olisi ollut mun syyni, joku voisi sanoa. Koska mä olin uhri. Ja mulla on täysi oikeus uhriutua.

Mä valitsin toisin. Otin vastuun omista tunteistani ja teoistani. Otin vastuun siitä, kuinka reagoin kaikkeen, kuinka annan noiden asioiden vaikuttaa muhun.

Niin no. En mä sitä kiellä, etteikö ne olisi vaikuttaneet ja monia asioita itsessäni olen joutunut pohtimaan ja työstämään. Mutta sepä juuri se. Mä olen ottanut vastuun. Mä en ole jäänyt uhriutuneena uikuttumaan, että hemmetti kun oli toi lapsuus paskaa, ja sen takia mä oon tällainen paskiainen ja elämä ei oikein suju.

Kukaan meistä ei selviä elämästä ehjin nahoin

Kaikille tapahtuu asioita, kaikilla on ongelmia. Joku joutuu petetyksi, toinen saa potkut. Joku raiskataan ja joku hakataan. Yhdelle huudellaan rasistisia kommentteja ja joku kokee tulleensa syrjityksi koska on nainen. Elämä on sarja erilaisia sattumia ja tapahtumia. Niin hyviä kuin todella paskoja ja traagisiakin.

Sä itse valitset miten suhtaudut. Sä itse päätät miten toimit. Sä itse olet vastuussa siitä, miten sä reagoit tunteisiin, joita joskus todella traagisetkin asiat synnyttää.

Uhriutumalla sä heität hanskat tiskiin. Syyttelet muita. Vetoat siihen.

Kaikesta voi oppia

Oppiminen tapahtuu usein parhaiten ikävien kokemusten kautta. Vastuun ottaminen omista tunteista niin surullisissa, suututtavissa kuin traagisissakin asioissa saatta johtaa oppimiseen, kokemukseen, josta mahdollisesti voisi seurata paljon hyvääkin sulle itsellesi.

Esimerkiksi miettimällä sitä pettäjäpoikaystävää ja liittoanne joka kesti kolme vuotta. Pohtimalla mitä tapahtui suhteessanne. Millainen itse olit, millainen se toinen. Voisiko olla mahdollista, että löydät suhteestanne asioita, jotka oli vinksallaan jo ennen pettämistä. Nämä asiat eivät tietenkään oikeuta siihen paskamaiseen pettämisepisodiin, mutta saattaisivat opettaa sulle jotain susta itsestäsi. Ja ehkä ne opit veisi sitten mukanaan seuraavaan parisuhteeseen. Onnistuneempaan.

Vastuun ottaminen omista tunteista on aina hiton paljon hyödyllisempää kuin uhriksi heittäytyminen. Sillä ei ehkä saa yhtä paljon tykkäyksiä somessa kuin uhriutumalla yhteiskunnan vääryydestä. Mutta sillä saattaa saada ihan hiton paljon paremman elämän.

Uhrista voittajaksi

Lopuksi haluan vielä erikseen sanoa, että missään nimessä en tarkoita, etteikö ongelmista ja epäoikeudenmukaisuudesta saisi ja jopa pitäisi puhua. Tämä lienee itsestään selvää. Ainakin minulle. Koska asioista pitää aina pystyä puhumaan. Epäkohdat eivät tule ilmi, jos niistä ei kerrota. Syitä seurauksille ei nähdä, jos asioita ja kokemuksia ei jaeta.

Ja se ei olekaan se asia, jota tässä nyt kritisoin kovin sanoin. Ongelmat, epäkohdat, elämän traagiset tapahtumat voi ja kannattaa nostaa esiin ja jakaa. Mieluiten ilman sitä uhritumista. Ilman sitä hemmetin voivottelua. Ja ajatelkaapa, jos traagisen tarinan pystyy kertomaan niin, että se ei olekaan pelkkä voivoi kun tässä niin uhria ollaan -tarina, vaan niin, että tällainen ongelma tai ikävä tapahtuma eteeni asetettiin ja näin otin vastuun sen aiheuttamista tunteista, näin reagoin kokemaani, ja näin pääsin sen yli.

Voittajatarinat on niin paljon parempia! Mutta voittajaolo, sen saavuttaminen, se on sun vastuulla. Ei kenenkään muun.

 

 

Kommentit

20 kommenttia
Avatar

Vihdoin joku pukee sanoiksi sen mitä olen ajatellut jo pidempään. Kiitos tästä!

Avatar

Näin on näkkileipä!
Elämä on aika harmaata ja paksua, jos antautuu sille asenteelle, että koko maailma on mua vastaan ja väärässä ja minä olen vain uhri.
Asiat pitää käsitellä ja surra ja sitten niistä MENNÄÄN YLI. Eikä jäädä märehtimään ja ns rakastuta siihen omaan kokemukseen uhrina.
Katkeruus on kuin joisi myrkkyä ja toivoisi jonkun muun kuolevan siihen. Näin se on.

Suomalaisille pitäis opettaa tunnetaitoja. Ei vain lapsille, vaan MYÖS AIKUISILLE.

Reetta Ek

No sepä se. Oma asenne on se mikä ratkaisee kuitenkin pitkässä juoksussa kaiken. Tokihan se asenne voi olla se uhriutuminenkin. Katkeruus, joka siis usein johtuu uhriutumisesta on muuten yksi ihmisen myrkyllisin tunne. Just sayin.

Avatar

Oot kyllä todella itsekeskeinen ja narsistinen tyyppi. Minäminäminä.

Reetta Ek

Kiitos palauttesta. Mutta voisitko sä vähän enemmän avata tätä käsitystäsi musta, jos mulla olisi vaikka jokin opin paikka, mille olen syystä tai toisesta kovin sokea.

Avatar

Olipas tämä sitten kiltti ja ystävällinen kommentti. Selvästi tyypillisen uhriutujan kirjoittama.

Avatar

Hyvä teksti. Oikeasti uhriutuminen estää kaiken oppimisen haastavassa elämäntilanteessa, mutta kuka sanoisi että elämä on helppoa. Haasteet ja vastoinkäymiset kasvattavat enemmän kuin helppo elämä

Reetta Ek

Haasteet ja vastoinkäymiset kasvattaa nimenomaan omaan silloin kun ne uskaltaa kohdata. Mutta kuten sanoit, helppoahan se ei oo. Mutta kuka nyt helpon elämän haluaisi. 😀

Avatar

Kerrankin joku uskalsi kirjoittaa tästä! Kiitos! Ja niin samaa mieltä.

Reetta Ek

Ole hyvä ja kiitos!! Välillä on kova pala kirjoittaa aiheista, jotka aiheuttaa takuuvarmasti närää muissa, mutta mä koitan uskaltaa jatkossakin. Tai mä mitään koita. .. Mä teen niin jatkossakin!!!

Avatar

Täysin samaa mieltä kanssasi! Mä olen rehellisesti sanottuna niin kypsä nykyajan uhriutumiseen ja myötämielensäpahoittamiseen. Tästä voisi keskustella pitkään ja hartaasti, tämä yltää aina ihmisten jumalan katsomukseen saakka, mutta ehkä tämä ei ole oikea paikka sille 🙂 Jokainen on vastuussa omista sanomisistaan ja tekemisistään, ei siitä miten muut siihen reagoi.

Reetta Ek

Jep. Jotenkin mustakin tuntuu, että en ole kalunnut tätä aihetta vielä luihin asti. Tästä nimittäin sikiää sellaisia sivujuonteitakin, että sanottavaa riittää. Koitan uskaltaa jatkossakin.

Avatar

olen pahoillani puolestasi

Reetta Ek

Ei tarvitse olla pahoillaan. Mä pärjään oikein mainiosti. 🙂

Avatar

Siis kyllä!
Niin samaa mieltä ja niin kyllästynyt jatkuvaan voivotteluun ja siihen miten minä en ikinä mutta kaikki muut kyllä ja siksi minä kärsin-jaaritteluun.
Mahtavaa että otit asian esille, rohkeaa, mutta niin pitää ollaki!

Reetta Ek

Just toi. Koska kaikki muut ja elämä. Minä olen ominen ongelmineni niin poikkeuksellinen, että en voi muuta kuin uhriutua ja syyttä muista -asenne provosoi mua aiheeseen, josta näköjään moni halusikin kuulla. Ja Kiitos!! Mä yritän olla jatkossakin. Rohkea siis.

Avatar

Se että sinä et traumatisoitunut, ei tarkoita etteikö toiselle niin kövisi. Itselleni kävi. Hitsi kun en hoksannut sanoa itselleni että so what paska homma ja eikun porskutetaan ja suoritetaan. Ai niin sanoinhan minä, kesti 30 vuotta ymmärtää kuinka rikki olin lapsuuteni jäljiltä. Uhriudunko kun kerron tämän? Sinusta ehkä ja aika monesta ”kaikilla on samat lähtökohdat” -harhan vallassa olevista. Minusta sinä vähättelet ihmisten traumaattisia kokemuksia. Kaikki eivät pääse yli koskaan eikä se ole valinta.

Reetta Ek

On tosi ikävää, että sulle on käynyt noin. Ja ymmärrän hyvin sua. Tiedätkös mulla kesti myös noin 30 vuotta ymmärtää monia asioita lapsuudestani. Traumoja, jotka yhä vieläkin kummittelee. Ja tuskin näiden totaaliseen poistamiseen yksi elämä riittää. Mä olen itse asiassa teksteissäni puhunut näistä asioista paljonkin. Omista traumoistani ja siitä, kuinka vasta ihan tovi sitten ymmärsin monia asioita. Kelläänhän meillä ei ole samat lähtökohdat. Eli kysehän tässä ei ole siitä. Asenteellinen uhriutuminen ei ole kiinni traumoista tai siitä onko niitä ylipäätään. Se, että ei uhriudu ei tarkoita sitä, ettei mikään koskaan vaikuttaisi suhun. Ei tietenkään. Ihmisille sattuu hirveitäkin asioita ja kukin käsittelee niitä omaan tahtiinsa. Esimerkiksi suru, ei välttämättä koskaan edes poistu. Pointti onkin siinä, että ylipäätään käsittelee tuntemuksiaan ja ottaa ”vastuun” niistä omista tunteista, eli haluaa oppia ymmärtämään niiden syitä ja seurauksia ja haluaa parantua ja parantaa oman elämänsä laatua. Uhriutuva ihminen ei edes halua yrittää. Hänen pääasiallinen motiivinsa on vain kerjätä huomiota ja sääliä, muttei kuitenkaan muuttaa asioita mitä hän kokee vaikeiksi tai epäoikeudenmukaisiksi.

Avatar

Kirjoittaja ei mielestäni vähätellyt kenenkään traumaattisia kokemuksia.Tekstistä tulee esiin kyllä myötätunto ikäviä tapahtumia kohtaan.Pointti oli kuitenkin se,MITEN niistä päästään yli.
Totta on,että jos olet selviämässä ja oikeasti käsittelemässä traumoja,käytös saattaa siitä huolimatta olla uhriutuvaa.Ihan vain siksi,että tämä uhriutumisoire kuuluu keskeneräiseen trauman käsittelyyn.Toisilla oireet voivat olla tietysti toisenkinlaiset.Erilaisuus täytyy ymmärtää,mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä.
Kirjoituksen tarkoitus tuskin oli jyrätä ketään ja vetää tikkusuoraa linjaa siihen,että KAIKKIEN täytyy hetijuurinyt lakata uhriutumasta.Kuinka se voisi olla mahdollistakaan,kun sellainen muutos omassa asenteessa ottaa tietenkin aikansa ja toisilla se nyt vain ei muutu koskaan?
Mutta jos ei kukaan koskaan ikinä mainitse tätä vaihtoehtoista elämän asennetta,uhriutuminen leviää kuin rutto.
Totta on,että uhriutumista on helposti kaikkialla kuultavissa ja nähtävissä.Ja kuten kirjoittaja tähän kommentoi,todelliset traumatisoitumiset ja ongelmalliset kokemukset alkavat jäädä varjoon.

Minäkin uhriuduin kauan sitten,mutta en olisi päässyt siitä yli,ellen olisi huomannut tätä vaihtoehtoasennetta.Luultavasti luin siitä jostain tai jotain.Aikaa se vei ja uhriutumista oli,mutta ei se mitään.Aikansa kutakin 🙂

https://catherinweb.wordpress.com/

Reetta Ek

Kiitos tästä. Sä sanoitit nyt asian paljon paremmin kuin minä. Sydän!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä