Kuinka kotikutoinen mälli auttoi oivaltamaan, että pelkään…

Teksti

”Mä olen ehkä nyt hieman kateellinen tolle heittäytymiselle”, mä sanoin ystävälle puhelimessa, kun hän kertoi mulle tyttöystävänsä hulvattomasta kemiallisesta kokeilusta.

Ja puhelun jälkeen mä tajusin, että mä olen menettänyt itsestäni jotain. Sen heittäytymisen.

Tuntui helvetin pahalta tajuta se.

Puuttuva palanen

Se on palanen mua, joka on ollut aina niin mua itseäni. Palanen, jota en tajunnut kaipaavani. Ennen kuin nyt, kun tajusin sen kadonneen. Itse asiassa mä luulin, että se on mussa yhä.

Mä olen tuijottanut niin kauan peiliin ja analysoinut itseäni, että unohdin itsestäni tämän rikkauden. Ilmeisesti hautasin sen jonnekkin analyysien ja itsetutkiskelujen alle.

Ja mä tajusin, että mulle on ollut jotenkin hirveen tärkeää ollut ymmärtää itseäni, ja muita. Ymmärtää syitä ja ymmärtää seurauksia. Niin tärkeää, että unohdin kuinka ihanaa on joskus vain heittäytyä johonkin ja unohtaa se, että miksi ja mitä siitä seuraa.

Hullu

Lapsena mä olin kaistapää. Heittäydyin ennen kuin harkitsin. Autotallin katolle oli ihan parasta kiivetä ja hypätä sitten alas. Toistaakseen teon samantien uudelleen. Kukaan ei ollut edes tajunnut kieltää asiaa ennenkuin mä tein sen. Sittemmin se kiellettiin. Mikä teki heittäytymisestä vielä kivempaa. Anarkisti-Reetta kymppivee.

Teini-ikäisenä me kierrettiin rinksaa. Mikä tarkoitti yhden korttelin ympäripyörimistä humalassa. Kerran vastaan käveli nuori mies, jonka komeus häikisi mut päättömään tekoon. Astuin hänen eteensä. Yllättävän vankalla askeleella teini-ikäisen humaltuneesta tilanteesta huolimatta otin tätä Daavidpatsaan näköistä adonista niskasta kiinni ja suutelin. Niin hyvin kuin vain osasin. Kieli ja kaikkea. Hän suuteli takaisin. Kiitin ja jatkoin matkaani. Takana kuului nuorten miesten älämölö ja viheltelyt.

Meillä oli ystävien kesken traditio. Pori jazz. Kävimme siellä joka vuosi 12 vuoden ajan. Jazz kadulla oli vakiopaikka, jonne joka vuosi hakeuduttiin juomaan jägermaisteria koeputkista. Paikka oli nimeltään Lautta. Ja Lautta oli heittäytyjän paratiisi. Muistan tanssineeni pöydällä. Muistan flirtanneeni sieltä pöydän päältä ranskalaismiehen itselleni. Muistan soittaneeni ilmapianoa. Muistan laulaneeni ääneen, joka toki oli  varsin valitettavaa muille läsnäolijoille. Mä elin Lautalla viis veisaten syistä ja ennen kaikkea seurauksista.

Heittäytyen lähdin kerran osallistumaan tosi-teeveeseen. Sisko syötti idean ja mä otin kopin. Jos en olisi heittäytynyt niin musta ei olisi ikinä tullut sitä blondia Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaan. Seurauksia miettimättä syöksyin kokemukseen, jota en kadu hetkeäkään.

Eräillä treffeillä, kesken intesiivisen keskustelun, alkoi taustalla soimaan Backstreets back again. Keskustelu jäi siihen. Nousin penkiltä. Tanssin. Tanssin niin perkeleesti ja lauloin. Mun treffikumppani nauroi. Varmasti suurimmaksi osaksi nolouttaan, mutta häivähdys siellä oli ihailua ja ihastumista. Tiedän sen, koska tuo totesi tämän hetkellisen hurmoksen jälkeen, että jos multa kysytään, että miksi tykkään Reetasta, niin tässä on syy.

Kipu päihitti heittäytyjän

Kuitenkin. Jossain kohtaa. Elämän kipuilujen myrskyssä. Mä aloin miettimään kuka mä olen ja mitä haluan. Elämä oli potkinut mua perseelle jo jokusen kerran ja mä löysin itseni rikkinäisenä. Itse asiassa palasina.

Mä kaivaiduin syvälle itsetutkiskelun kaivoon ja koin ahaa-elämyksiä. Oivalsin itsestäni asioita, jotka ihan oikeasti paransivat mun elämänlaatuani suunnattomasti. Mä hain voimia ja poltetta kivuista, joita tunsin sydämessä ja päässä. Ymmärsin oman vahvuuteni. Ja ymmärsin oman heikkouteni. Aloin ymmärtää mitä mä haluan.

Ne oli hyviä asioita.

Mutta vähänpä tajusin, etten mä ollutkaan vielä valmis. Kaiken sen itsetutkiskelun ja asioiden itseeni reflektoinnin sekä uuden vahvuuden mainingeissa mä unohdin, että mä oon sittenkin yhä vähän rikki.

Musta oli tullut analyytikko, jonka piti koko ajan rekisteröidä itseään. Omia tekemisiään.  Ja siihen omaan itsevarmuuteeni hukkui se, että mä pelkään.

Mä pelkään, että muhun sattuu taas.

Mä mietin tajuamattani liian paljon syitä ja ennen kaikkea seurauksia. Hullua, että mä en edes tajunnut sitä. Musta tuli varovainen. Ja varovaisuus sai mut piilottamaan jotakin sellaista mitä rakastan itsessäni.

Mä yhä edelleen tunnen samoja tunteita. Yhtä intensiivisiä. Hyvässä ja pahassa. Mä en vain enää osaa osoittaa tunteitani yhtä heittäytyen. Mä pelkään mitä siitä seuraa. Ja koska mä pelkään, niin tietenkin mä peitän ja jarrutan. Rakennan muuria, joka suojelee mua. Ongelma vain on se, että sen takaa mua on vaikea nähdä.

Ystävän kumppanin heittäytymisen edessä tajusin, että mä pelkään.

 

Pelko on perseestä.

Mä olen onnistunut tekemään itselleni suojan, jonka läpi päästän asioita, joita pidän omina vahvuuksinani. Mä kuulen sanottavan kuinka fiksu ja upea olen. Kuinka hauska, tai ainakin sarkastinen olen. Kuinka älykäs ja empaattinen. Kuinka ymmärtävä ja vahva. Kuinka oivaltava ja tyyni. Kuinka rauhassa mä olen itseni kanssa.

Kipuilun kautta löysin vahvuuteni. Ja ne päästän muurini läpi. Niitä arvostan. Niiden haluankin näkyvän.

Mutta perkele. Siellä oli aina sopassa jotakin, joka sekoitti pakkaa. Se saaketin heittäytyminen. Se oli se asia, jonka takia en miettinyt aina seurauksia ja tein ja koin ja olin ja elin. Täysillä. Samalla vain satutin itseni uudestaan ja taas uudestaan. Tai antauduin satutettavaksi.

Jännää tässä on se, että myös samalla tuo asia oli se, jonka ansiosta mä sain niin paljon elämääni. Niin paljon hyvää. Niin paljon hauskaa. Rakkautta, välittämistä, iloa ja onnea. Sain koska heittäydyin ja uskalsin.

Mä vain tiedostamattani hautasin hiljakseen heittäytymiseni, joka oli aiheuttanut tuskallisia kokemuksia, enkä tajunnut, että se on samalla just se, joka antaa mulle niin paljon.

Ja joka antaa musta niin paljon muille.

Koska hemmetti. Miksei?

Sisko sanoi tämän mulle jo ajat sitten. Kysyi, että minne sä Reetta olet kadottanut palasen itseäsi. Mä en ymmärtänyt mistä se puhui.

Nyt ymmärrän.

Nyt tiedän, että mä joudun antamaan periksi pelolle. Joudun kohtaamaan sen. Pelon, että muhun sattuu. Kaivamaan esiin tunteet, ne sellaiset, jotka saa mut heittäytymään, tanssimaan, rakastamaan, näyttämään rakkautta, huutamaan pettymystä ja vihaa. Kyllä se siellä on. Se heittäytyminen. Eikä toivottavasti vielä kovin syvällä.

Joka päivä. Joka ikinen, sekin jolloin vituttaa maailman eniten, voi olla se päivä, jolloin oivallat itsestäsi jotain tuiki tärkeää. Se voi olla vaikka päivä, jolloin kuuntelet kuinka ystävän tyttöystävä tekee tekospermaa koeputkessa. Koska hemmetti miksei.

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä