Profetia nimeltään epäonnistuminen – tee se itse opas

Teksti Reetta Ek

Iskän lempipuuhaa kännissä oli nolata mut. Tai vähätellä. Tai vähätellen nolata. Yrittää tuo vieläkin sitä. Koska mitenkäs sitä vanha parta enää tapojaan muuttaa. Annan sen tehdä niin, koska en enää jaksa taistella. Kohautan olkaani ja sanon itselleni, etten mä nyt vaan välitä enää.

Mutta välitänhän mä. Tietenkin. Koska en mä ole mikään tunnekylmästi traumatisoitunut aikuinen ihminen. Yhä edelleen se viiltää, joskaan ei enää syöden mun itseluottamastani. Ainakaan niin paljoa.

Narsistimummun lempipuuhaa oli lytätä mut tietämällä ja osaamalla aina kaikki paremmin kuin minä. Mä olin aina vaan höppänä, jonka nyt ei kauheasti kannattanut edes yrittää, koska epäonnistun kuitenkin. Joskus mummu nauroi päälle. Narsistimummusta tuli vainoharhainen vanhus, joka onnistui viittaamaan vielä kintaalla mulle kun viimeisen kerran nähtiin. Siitä on nyt yli neljä vuotta.

Musta kasvoi silti aika hemmetin itsevarma nainen. Varmaan hitunen siinä on lapsuuden ajan vähättelyn kompensointiakin. Ehkä pikkaisen jopa päälle liimattua ”minä olen niin hiton itsevarma, että perkele” -asennetta.

Sillä mä olen silti päässyt aika pitkälle. Mutta tällaisen ällöitsevarman naisenkin mieltä jäytää joskus epävarmuus. Pelot epäonnistumisesta. Ja koska mä tiedostan, että epävarmuus lähtee peloista, niin yhtäkkiä mä tajuan olevani pelokas nainen.

Joskus.

Ehkä.

Kenties.

Todella varmalta kuullostava aloitus. Vahva ja tunteellinen. Siitähän ne kaikki hyvät tekstit lähtee. Eikö? Vaan niinhän se on. Niin itsevarmoja kuin me ollaankin, niin joskus epäonnistumisen siemenet alkavat kylvää satoa siellä alitajunnassa ja meistä tulee epävarmoja pirulaisia, jotka on ennen pitkää antaneet epäonnistumisen pelolle niin paljon jalansijaa, että kohta sitä satoa kerätään viikatteiden kanssa heinäseipäille.

Epäonnistuminen on perseestä

Kaikki sen tietää. Vaan harva tulee ajatelleeksi, että joskus… ehkä jopa useinkin, aiheutamme sen ihan itse.

Koska kun sitä epäonnistumista pelkää, niin silloin sitä varsin todennäköisesti just epäonnistuu. Tuo asia kun tuppaa olemaan itseään toteuttava profetia.

Nää profetiat ei kuitenkaan toteudu mistään maagisesta syystä. Vaan ihan vain kylmästi oman toimintamme seurauksesta. Jos hoemme mielessämme koko ajan, ettei tästä varmaan mitään tule, niin eipä siitä sitten mitään tulekaan. Jos hoet koko ajan vain mielessäsi, että miksi en, miksi en, niin sitten sinä et.

Jos sen koittaisi sen jumiutuneen levynneulan vaihtaa soimaan vaihteeksi kappaletta nimeltään miksipäs en, miksipäs en, niin voihan olla, että ne jumit alkaisi aukeamaan, peloilta lähtisi vankkaa pohjaa ja onnistumisen mahdollisuus alkaisi näyttää tyydyttävämmältä kuin epäonnistuminen.

Alitajunnan voima

Jos kovasti pelkää jossakin asiassa epäonnistuvansa, alkaa siitä päässään hiljalleen rakentaa olettamusta. Alkaa varautua siihen. Rakentaa itselleen muuria sitä vastaan. Muurin suojista voi sitten huudella, että tiesinhän minä saatana, että epäonnistun.

Kierre, jonka katkaiseminen on vaikeaa, mutta pakollista. Jos siis haluaa, että pelko ei ole se joka estää sua saamasta sitä mitä haluaisit.

Problematiikka alkaa siitä, että usein ne asiat tuppaa menemään juuri niinkuin me itse oletamme ja pelkäämme. Varautuminen alkaa nyansseista, joita aivan tiedostamattamme viljelemme käytökseemme. Hiljalleen sitä alkaa uskoa oman olettamuksen tai pelon olevan niin konkreettinen, että on ihan jumissa siinä. Ei enää osaa edes ajatella toisin. Vahvistetaan koko ajan siellä ihmeellisessä alitajunnassa olevaa ajatusta, että ei tästä voi nyt mitään tulla. Epäonnistumisen pelosta alkaa tulla niin voimakas, että on parempi vetäytyä kuin epäonnistua.

En tiedä lohduttaako tämä nyt yhtään, mutta me emme pelkäisi epäonnistua, jos lopputuloksella ei olisi mitään merkitystä.

Posliinikippo

Narsistimummu maalasi posliinia. Tuotti niitä lautasia ja kippoja ja kuppeja ihan päivätahdilla. Mutta niihin ei saanut koskea, tai ainakaan niihin, jotaka syystä tai toisesta valikoituivat kaikkein parhaiksi. Ne oli seinällä tai vitriinissä.

Kerran sitten jotain kymppiveenä kyselin, että eikös noista kupeista voisi syödä vaikka puuroa. Se olisi tosi ihanaa, kun ne on niin kauniitakin. Mummu naurahti ja sanoi, että oon hölmö ja jatkoi, että ne menee kumminkin rikki kun mä niihin kosken.

No ei niihin sitten koskettu. Etteivät menisi rikki. Siellä ne pölyyntyi ja tarpeeksi kun ne oli pölyyntyneet, niin ei ne enää olleet edes niin kauniita.

Kaunis , mutta niin turha

Niin. Sitä kauneinta kippoa ei voi ottaa käteen, koska voi epäonnistua sen pitelemisessä ja se voi mennä rikki. Parempi jättää tekemättä kuin ottaa riski. Kun kippoa ei ota käteen ei voi tehdä virhettä, ei vahinkoa, eikä tietenkään epäonnistua. Parempi pitää se poissa kädestä.

Toisaalta, mitä sillä kipolla sitten tekee, jos sitä ei käytä. Ihailee vitriinissä? Kuuluko sitä käyttää niin? Vai oisko sillä kipolla sittenkin jokin parempi tarkoitus. Käyttää sitä, nauttia siitä, rohkeasti. Väitän, että silloin se antaa paljon enemmän kuin oven takana kaapissa.

Ihan kuten se kippo, jolta halusin puuroa syödä, niin samalla tavalla me saatetaan sulkea sinne kaappiin oma haavoittuvuutemme ja halumme. Emme uskalla oikeasti tavoitella sitä kippoa siten kuin sitä tulisi tavoitella. Jos yrittää, voi tehdä virheen. Ja jollain tapaa rikkoa sen saatanan kipon, eli itsemme tai jonkun muun.

Joten lienee siis parempi pitää kipot kaapissa, ihan yhtä lailla kuin omat haavoittuvuutemme. Elämämme. Siellä se sitten pölyyntyy. Eikä se enää jonkin ajan päästä ole niin kaunis, värikäs ja upea.

Haluatko, että sun elämä on kippo, joka kokee asioita huolimatta rikkoutumisen riskeistä? Vai haluatko sä olla kippo, jota vain ihaillaan kaukaa?

Alitajunta ottaa ohjat

Ongelman syvin olemus on se, että me ei aina edes tajuta, että me pelätään. Ei tajuta, että toimintaa ohjaa pelko ja epävarmuus tai jotkut saatanan menneisyydestä aiheutuneet tunnelukot. Alitajunta kun on siitä perkeleellinen juttu, että jos siemen on siellä, kylvetty menneisyydessä, niin alamme varautua ihan tiedostamattamme mahdollisesti edessä siintävään pettymykseen ja epäonnistumiseen.

Ja sitten se vaikuttaa kaikkeen käyttäytymiseemme. Itseään toteuttava profetia. Kuten sanoin. Tavalla tai toisella onnistumme, vaikka emme halua, toteuttamaan sen, mitä ehkä eniten pelkäsimme.

Saatamme jopa sabotoida onnistumisia niin pienesti ja huomaamatta, että yllätymme itsekin siitä, että ei tullut onnistuttua odotusten mukaisesti.

Mä olen joskus havahtunut itse siihen, että mun oma toimintani on ihan täysin epäonnistumisen pelkojen varjostamaa. Mä olen saattanut vältellä, tai jopa paeta. Piilottaa itseni suojakuoren taakse. Vetoan johonkin vitun naisenvaistoon enkä uskalla olla ihan oma itseni. Koska jos laitan itseni täysin likoon, niin epäonnistuminen on sellainen riski, että en oikein tohdi ottaa sitä. Koska sitten saatana vasta tuntuukin pahalta.

Joskus sitä saattaa jumiutuakin. Jumiutua ajatuksissaan, eikä oikein edes tiedä mitä pitäisi tehdä, koska haluaa onnistua, mutta silti tuntuu epäonnistuneelta. Vittumainen tilanne. Oma pää sanoo samalla, että tee ja samalla, että älä nyt saatana. Kumpi voittaa? Se on ihan susta kiinni. Otatko riskin epäonnistumisesta ja samalla syleilet mahdollisuutta onnistua, vai jäätkö siihen tuttuun ja jotenkin turvalliseen olotilaan, jossa ei itseen ainakaan satu. Ei satu, mutta ei tunnu hyvältäkään.

Ja kyllä. Onhan se hiton vaikeaa kohdata se tosiasia, että pilaamme itse omat mahdollisuutemme.

Turvasatama

Me ollaan sillä tavalla hassuja, me ihmiset, että me halutaan, että maailma on edes jotenkin ennustettava. Silloin sitä on jotenkin helpompi tajuta.

Me haluataan sitä niin paljon, että jotenkin hiton kieroutuneesti haluamme niiden epämukavien alitajuntaprofetioiden toteutuvan, vaikka se ei meitä tietenkään mitenkään hyödyttäisi. Silloin me nimittäin tiedetään miten toimia. Tuttu ja turvallinen tilanne. Näin minulle tapahtui ennenkin. Näin muut ihmiset toimivat ennenkin. Näin ihmiset reagoivat minuun ennenkin.

Aiempien kokemustemme takia, me luullaan tietävämme millainen lopputulos on. Varmuus tapahtumien kulusta voi olla niin paljon turvallisempaa kuin lopputulema, joka tapahtuisi tällä kertaa. Tällöin katsos tiedämme millaista lopputulosta voidaan odottaa. Epäonnistuminen ei yllätä, tai edes tapahdu. Ja sekös vasta on helpottavaa.

Kaikki uusi kun voi aiheuttaa epävarmuuden tunteita, jotka johtavat siihen epäonnistumiseen. Ja epäonnistuminen johtaa siihen, että tuntuu pahalta.

Paitsi, että unohdamme sen tosiasian, että niin ei välttämättä käy. Niin, että epäonnistumme.

Ja sitten kun epäonnistun, joku suuttuu mulle kuitenkin.

Ja sekin on ihan normaali ja odotettavissa oleva pelko ja tunne. Koska sitä on tietenkin itselleen vihainen. Miksi olettaa jonkun muun käyttäytyvän eri tavalla.

Mielessämme saatamme ajatella, että olemme epäonnistumisemme kautta jotenkin ikäviä, että meihin tulee pettyä ja meille tulee suuttua. Ja tästähän syntyy vain syyllisyydentunteita, ja se taas ja edelleen vaikuttaa siihen miten toimimme.

Jos sitä uskoo, että sulle kuuluu suuttua sun käytöksestä, niin jotenkin hakee sitä, että se enemmän tai vähemmän myös tapahtuu. Tämän seurauksena sattaa alkaa provosoida tilannetta, jotta profetiaalinen lopputulema tapahtuu.

Aika paskaa. Nyt kun sen tähän kirjoittaa, niin tajuan jotenkin itsekin hakeneeni jossain tilanteissa sitä. Tai sitten pakoilleeni sitä. Olen keksinyt päässäni miljoona ja kaksi syytä, miksi mulle ei tule suuttua.

Niin tai näin. Huomaan, että olen omilla teoillani, tekemättä jättämisellä, kertomisen venyttämisellä, puhumattomuudella ja asioiden kiertelyllä vain ajanut tilanteen siihen, että käy juuri niin kuin pelkänsin.

Epäonnistuin. Koska pelkäsin epäonnistuvani.

Mitäs sitten?

Mulla nuo epävarmuudet alkoi nolatuksi tulemisesta. Vähättelystä. Hylätyksi tulemisesta. Parisuhteiden ongelmista. Ne voi toki syntyä monesta muustakin asiasta. Vaikkapa siitä, että itseen on kohdistettu aivan epärealistisia odotuksia ja vaatimuksia. Lapsuus, parisuhteet, työ, kaikki on ihan omiaan rikkomaan meissä jotakin.

Kun tulee vältelleeksi ja pelänneeksi epäonnistumisia, niin silloin välttelee myös onnistumista. Ja hei,  onhan se mukavaa, ettei epäonnistu koskaan. Mutta onko se sitten kuitenkaan kovin tyydyttävää?

Mutta ei sen aina tarvitse mennä niin. Oravanpyörän ei tarvitse aina pyöriä.

Siitä on aina helpompaa hypätä pois, kun tajuaa pyörivänsä siinä.

Joskus voi toki tuntua siltä, että aivan liian myöhäistä tehdä yhtään mitään. Tai ajattelee, että en minä ainakaan pelkää mitään. Pelkäämme ihan jo sitä pelkäämistä. Mutta mitäs sitten? Pelossa ei ole mitään pahaa. Ei edes epäonnistumisen pelossa. Ainakaan enää sen jälkeen kun sen pystyy voittamaan tai ainakakin tiedostamaan. Oma toimintamme ratkaisee lopputuloksen. Voitammeko pelot, poistammeko muurit vai olemmeko nätti kippo vitriinissä?

Ja kannattaa muistaa se, että sä et ole ainoa joka pelkää. Ja vaikka sä oisitkin toteuttanut omia profetioitasi, niin aina on huominen. Kukaan ei suuttunut, ainakaan kovin moni. Kaikki on yhä tallella. Epäonnistumisen riskin voi ottaa tänäänkin.

Koska jos ei ota riskiä, ei voi saada palkkiotakaan.

 

Loppuun muutama asiaan kuuluva latteus. Olkaa hyvä.

Jos ei tee mitään, ei voi epäonnistua.

Jos emme halua, toivo tai tarvitse mitään, emme voi pettyä.

Jos ei yritä, ei voi tehdä virhettä. Joten parempi siis, ettei edes yritä.

Toisaalta, jos emme tee mitään, emme voi onnistuakaan.

Kaikki onnistuminen pitää sisällään epäonnistumisen mahdollisuusden.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä