Minä tarvitsen – Ensimmäinen askel

Teksti Reetta Ek

Kuinka mennään perse edellä puuhun?

Helposti.

Sitä voi tehdä koko elämänsä, jos ei koskaan pysähdy miettimään sitä, että voisiko tähän olla jokin muukin tapa.

Joku opetti sulle lapsena, että näin kiivetään puuhuun, koska oli itse oppinut tekemään sen niin. Ja kun pysähdyit hetkeksi pohtimaan sitä, että onpas tää hitto hankalaa ja varsin ääliömäistä. Ja tulet kysyneeksi, että miksi ei tekis tätä jotenkin toisin, niin sulle sanottiin, että älä kysy, älä mieti, älä tunne. Ja sit sä vaan kiipesit, koska se on ainoa sallittu tapa.

Soturi

Mä puhuin iskän kanssa puhelimessa jouluaattona. Iskä kysyi mitä kuului ja toivotti hyvää joulua. Ja sit mä kerroin sille. Ihan rehellisesti, että kuule iskä. Nyt on parempi olo, mutta kuukausi sitten ei ollut. Mä väsyin. Silleen henkisesti. Väsyin toden teolla. Iskä vastasi, että voi perkele. Iskä kun on aina ollut hyvä valitsemaan sanojaan. Sen jälkeen se sanoi, että Reetta, sä oot selviytyjä. oot aina ollut ja sen sä osaat.

Ja niin kai mä oonkin. Selviytyjä, joka oppi kiipeämään puuhun perse edellä tosi hyvin. Niin hyvin, että olin jopa ylpeä siitä, että osaan tehdä sen niin vahvasti ja suoriutua sujuvasti jokaisesta oksasta mikä vastaan tulee. Niistä isoistakin.

Perse edellä puuhun kiipeämisen problemaatikan tajutakseen piti ihan oikeasti pysähtyä sen paksun oksan haaraan ja alkaa katsomaan sitä kuinka pitkälle oli edennyt perse edellä. Ja kuinka haitallista oli törmätä ihan pieniinkiin oksiin, koska ei nähnyt minne meni. Tuijotti aina vaan polkua jota oli jo kulkenut. Ei sitä niin opi. Muuta kuin yhä edelleen vahvemmaksi perse edellä kiipeämisessä.

Pysähdys

Mistä mä siis jauhan tässä näin pitkätoikkoisen metaforallisesti. Vastaus on tarpeista. Tarvitsevuudesta.

Koska kaikkein helpointa on kiivetä puuhun kun joku toinen auttaa.

Kun mä pysähdyin siihen oksan haaraan tällä kertaa, mä olin oikeasti totaalisen täysin väsynyt siihen kiipeämiseen. Siihen, että mä törmäsin koko ajan samoihin juttuihin. Tuijotin mennyttä polkua ja katoin, että tossa tein virheen tai toi oli hankala juttu. Ja aattelin, että ens kerralla sitten väistetään, ohitetaan tai ihan mitä vaan. Mutta aina vaan nenä osoitti menneeseen ja perse tulevaan.

Siinä saaketin oksanhaarassa sitten mietin sitä, että vahvuudella pääsin tähän asti. Tähän asti mentiin, koska oon hitto selviytyjä, soturi. Tuijottelin siinä mennyttä, ja katsoin latvaan ja mietin tulevaa. Ja kaiken sen menneen valossa se latvaan meno vaikutti taas vaan selviytymiseltä. Tiesin, että mä pääsen sinne kyllä, koska oon vitun vahva. Mutta mä tajusin myös sen, että pelkkä vahvuus ei välttämättä riitä siinä kohtaa kun latva ohenee ja alkaa taipumaan mun allani.

Mä mitään tarvitse

Mun parisuhde historiani on mielenkiintoinen. Täynnä virheitä, joskin myös onnistumisia. Hyvä hemmetti niin. Viimeinen neljä vuotta on ollut silmiä avaava. Mä olen hokenut kerta toisensa jälkeen kuinka en tarvitse ketään. Kaikki on hyvin näin. Vahva itsevarmuus kantoi. Kerroin kyllä, että rakkaus on ihanaa. Haluan rakastaa ja haluan, että mua rakastetaan. Mutta näytin pinnassani sen, että mä en tarvitse.

Ja silti mä tarvitsin. Tottakai. Kukapa ei. Ihminen on tarvitseva eläin. Ja kun meidän perustarpeet on tyydytetty, nälkä, jano, turva, niin me aletaan tarvitsemaan emotionaalisesti.

Selviytymisen A ja O

Mä tarvitsin lapsena turvaa, hyväksymistä, rakkautta. Mä tarvitsin sitä, että joku sanoo sen, että on ok olla surullinen, on ok olla vihainen, on ok ärsyyntyä ja kiukutella, on ok iloita ja hullutella, on ok sanoa tarvitsevansa.

Suru oli asia, jota ei saanut näyttää. Se piti niellä ja selviytyä. Viha sai osakseen vähättelevää naurua ja sanoja, että äläs nyt oo tyhmä. Hulluttelu oli lapsellista ja tarvitsevuus asia, joka oli säälittävää. Mielenilmaukset siitä, että en enää halua kiivetä perse edellä aiheuttivat nahkavyön iskut persiille niin, että muisti kumpi pää edellä näitä hommia tehdään.

Mä kielsin ennen pitkää itseltäni sen, että mä tarvitsen. Selvitymisen a ja o kun on se, että tietää mitä tehdä, jotta selvityy paremmin. Ja mä olin nopea oppimaan. Ja samalla muodostin itselleni ohimennen tunnelukon jos toisenkin.

En osannut kertoa, että tarvitsen sua

Rikkoutuneiden parisuhteiden ja elämän kipupisteiden jälkeen aloin vihdoin myöntämään itselleni joitakin asioita, joita kaikki vahvuus ja selviytyminen oli haudannut jonnekkin tosi syvälle. Mä tarvitsen.

En ollut näyttänyt sitä. En ollut kertonut sitä. En parisuhteessa uskaltanut näyttää, että mä tarvitsen sun syliäsi, sun sanojasi ja suudelmiasi. En kertonut kuinka hyvältä tuntuu pitää sua kädestä, en kertonut kuinka tarvitsen sun kosketustasi mun iholla. Sormia mun kaulalla, kuiskauksia illalla.

Mä tyydyin sanomaan, että tykkään susta. Mä tyydyin kertomaan kuinka mulla ei oo kiire. Tein selväksi, että oon vahva enkä tarvitse sua ollakseni onnellinen. Mä oon sitä ihan ilman suakin. Sanoin sen jokaiselle.

Sitten jäin yksin, jätetyksi. Ja olin onneton. Sieltä syvältä sisältä se haudattu jokin huusi, että sä tarvitset. Sä tarvitset niin paljon. Mutta jokin siellä sisällä huusi kovempaa päälle, että ootpas säälittävä jos nyt kerrot tarvitsevasi. Joten huutokisan voittanutta kuunneltiin ja ainoa oikea selviytyjän teko oli olla tarvitsematon. Vahva.

Tässä ja nyt, oksan haarassa

Nyt mä elän hetkeä, tässä ja nyt, siinä oksan haarassa. Mä elän hetkeä, jolloin ihan oikeasti koitan opetella tunnistamaan omat tarpeeni. Tunnistamaan sen, että mulla ylipäätään on niitä.

Ja muistuttaa itseäni, että mun vahvuuteni ei kärsi siitä, että tarvitsen. Se ei ole heikkoa, se ei ole säälittävää, eikä se ole tyhmää.

Mun pitää olla läsnä tässä hetkessä. Nähdä se mennyt, mutta unohtaa se. Unohtaa siinä mielessä, ettei se ollutkaan se paras tapa kiivetä puuhun. Nähdä kuinka vaikeaa se oli, mutta unohtaa tapa miten siinä yritin suoritua. Vain tässä hetkessä pystyn kuuntelemaan sitä mitä mun sisälläni on.

Ja siellä on tarve. Tarve jatkaa kiipeämistä, mutta ennen sitä tajuta se miten voin tehdä sen paremmin.

Tunnistaminen – Ensimmäinen askel

Koitan tunnistaa omat tarpeeni. Mitä ne ovat? Mitä ne merkitsevät? Miten saada ne tyydyttymään? Mutta nyt, ensimmäinen askel on tunnistaa niitä.

Ja mä tarvitsen rakkautta. Mä tarvitsen hyväksyntää. Mä tarvitsen sitä, että mua ei hylätä. Mä tarvitsen arvostusta ja kunnioitusta. Mä tarvitsen välittämistä. Mä tarvitsen sitä, että riitän.

Ja yhtäkkiä mä olenkin tarvitseva ihminen. Yhä edelleen se on mulle vaikeaa. Mutta tämä ensimmäinen askel, tunnistaa oma tarvitsevuuteni, omat tarpeeni on välttämätön askel.

Koska ennen ensimmäistä askelta ei voi tulla toista. eikä se toinen ole yhtään sen helpompi. Hyväksyä oma tarvitsevuuteni. Siitä tulee vaikeaa!

Maltanko olla pysähdyksissä sen aikaa, että opin olemaan kiipeämättä perse edellä puuhun……..

 

Seuraa mua myös Instagramissa: Sellaista_sattuu

Ja Facebookissa: Sellaista sattuu

Tammikuun alussa laitan Instagramiin huikeen arvonnan. Joten kannattaa alkaa seuraamaan jo nyt, ettei vaan mene sulta ohi.

 

Ja blogia kannattaa myös seurata. Seuraavat askeleet voi antaa sullekkin jotain. Mä otan tosi mielelläni vastaan kommentteja ja kysymyksiä. Onko heikkoutta tarvita, onko säälittävää myöntää tarvitsevansa? Onko se riippuvuutta?

 

Mun blogiin on alkuvuodesta tulossa vierailevia tähtiä ja muutakin uutta on tapahtumassa. Joten pysy ihmeessä kuulolla.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä