Tarve luo tunteita. Ja se sattuu. – Toinen askel

Mut dumpattin.

Ja se koski. Se sattui. Se tuntui paskalta.

Koska hylkääminen sattuu aina. Torjutuksi tuleminen on kenelle tahansa paska tunne.

Kun parisuhde on merkittävä, kun itse haluat pitää sen, hylkääminen tuntuu raastavalta. Se on helvetti.

Elämä on

Mutta paskat. Sellaista elämä on. Ja sitten jatkuu.

Eihän se heti siltä tunnu. Että elämä jatkuu. Ja pintaan sattaa nousta jopa niitä vihan fiiliksiä. Sitä saattaa kiukuspäissään lähteä koston ristitretkelle, miekkoinnen ja haarniskoineen. Pyhän vihan risti rinnassa. Itse tein sen viimeksi varmaan kaksikymppisenä. En ole siitä ylpeä, mutta tulipahan tehtyä. Koko setti.

Tällä kertaa en saanut esiin vihaa. Ainoastaan pettymystä. Siihen toiseen. Mutta sekin voi tuntua paskalta. pettyä ihmiseen, jota piti jotenkin niin täydellisenä.

Älä hylkää mua

Yksi mun peloistani on hylätyksi tuleminen. Pelkään sitä tunnelukkojeni takia ehkä enemmän kuin sinä. En tiedä.

Mutta koska pelkään sitä niin paljon, niin kompesoin sitä miellyttämisellä. Koitan löytää kaikki nyanssit siitä mitä toinen haluaa, ja olla juuri sellainen. Aika vinoutunutta. Suorastaan idioottimaista.

Samaan aikaan kun miellytän ja koen olevani se, jonka toinen haluaa, sanon ääneen, että en mä ketään tarvitse. En mä mitään tarvitse.

Koska eihän sitä saa näyttää, että on tarvitseva ihminen.

Paitsi, että saa. Kirjoitin siitä viimeksi. Kirjoitin siitä, että perse edellä puuhun kiipeäminen on vaikeaa, joskin sen lisäksi myös haitallista. 

Ja haitalliset jutut alkoi riittämään. Mitta tuli täysi.

Sä riität

Hylätyksi ja torjutuksi tulemisen jälkeen petyin ensin itseeni. Suutuin itselleni. Surin sitä, että taas meni näin. Ja taas näin tarkoittaa sitä, että viimeisen kolmen vuoden aikana tämä oli neljäs kerta kun näin kävi. Aloin epäillä omaa vaimomateriaaliani. Tunsin järkyttävää riittämättömyyttä. Huusin seinille, että mikä vittu mussa on vikana. Miksi kukaan ei rakastu muhun???

Aikani seinille huudeltuani. Seinille, joilta ei vastausta kuulunut. Tajusin, että mä petyn itseeni, koska siihen mut on kasvatettu. Se tunne, että en riitä, on kulkenut mun mukanani ihan sieltä polvenkorkuisesta.

Nousi esiin kysymys, että kelle mun pitää riittää.

Ja nousi esiin vastaus. Mulle itselleni.

Itseen kohdistunut pettymys alkoi hälvetä ja näin selkeämmin. Ei kyse ollut musta. Ei siitä, että mä en riitä. Kyse oli siitä, että he eivät riittäneet. He eivät pystyneet vastaamaan siihen mitä mulla oli antaa. Koska mä annoin kauhalla. Joskus joku antoi pikkulusikalla takaisin. Mutta usein eivät pystyneet siihenkään.

999

Ja kävi niin, että aloin tunnistaa oman tarvitsevuuteni. Ja aloin hyväksyä sen. Hiljalleen. Koska ei ole helppoa laskea sitä muuria, jota on pikkuihmisestä asti rakentanut ympärilleen. Vahvuuden muuria, jonka läpi ei oma tarvitsevuus näy.

Se suojamuuri ei ollut muita varten. Se oli mua itseä varten. Se suojasi mua pettymyksiltä. Koska vahva ihminen ei voi pettyä. Tietenkään.

Mutta kun homma on oikeasti niin, että pettyy silti. Rikkoo taas kerran sisältään sen kohdan, joka on mennyt rikki jo tuhannesti. Sitä sanoo itselleen, että selviän tästäkin, koska 999 aiempaa kertaa ei saaneet mua lannistumaan. Ja sit sitä vain selviää.

Mä tunnustin itselleni, että mä tarvitsen. Mä tarvitsen hyväksyntää, sitä että riitän. Mä tarvitsen rakkautta. Syliä ja hymyä. Tunnustin itselleni, että oon ihan normaali ihminen. En supervahva soturi.

Tunnistin, että en halua olla yksin. Tunnistin, että se ei sovi mulle. Yksinäisyys. En ole erakko.

Tunnistin ja tunnustin.

Vapauttavaa. Suojamuurit menivät rikki kuin Berliinin muuri. Vähän kuin väärinkäsityksestä, mutta tarpeellisesti ja ihmisiä ilahduttavasti.

Helposti tehty

Ajattelin, että oma tarvitsevuuteni olisi vaikea hyväksyä. Mutta ei se mennytkään niin. Itse asiassa se tuntui olevan se helpoin osuus. Samalla kun löysin itsestäni asioita ja myönsin niiden olemassa olon, niin hyväksyntä tuli kuin itsestään.

Se, että joku ei anna mulle mitä tarvitsen. Tahallaan tai tahattomasti, ei tarkoita sitä että mä en riitä. Ja sitä kautta tuli hyväksyntä. Mä voin sanoittaa tarpeeni täysin ääneen. Täysin rehellisesti. Huutaen, itkien ehkä jopa ruikuttaen. Se ei ikikuunapäivänä tee musta heikkoa. Se tekee musta ihmisen joka on tunteva, rehellisen rehti ja valmis ottamaan vastaan sen mitä mulle voidaan antaa.

Voimannuttava kokemus. Kaiken sen surun keskellä, jota ehkä yhä koen. Ikävän keskellä, jota tunnen toista kohtaan. Mä hyväksyn sen mitä tarvitsen. Mä hyväksyn sen tunteen, jota tarvitsevuus mussa aiheuttaa. Ja mä olen kiitollinen ihmiselle, joka omalla pystymättömyydellään antoi mulle mahdollisuuden tuntea näin.

Koska tunne. Tunne on se, joka tekee meistä ihmisiä. Me tunnemme. Hyviä ja ja huonoja asioita. Laimeita ja räiskyviä. Rakkaita ja vihaisia. Surua ja onnea.

Jokainen tunnen lähtee tarpeesta. Jos ei ole tarpeita, ei voi tunteakaan mitään. Koska mitä sä tuntisit, jos et mitään tarvitsisi. Et ainakaan rakkautta. Et surua, etkä pettymystä. Et välittämistä, et ystävyyttä, et halua, et intohimoa.

Jos tarvitsevuus takaa mulle tunteet. Otan jokaisen tarpeen hyväksyen vastaan. ja otan jokaisen tunteen kiitollisena vastaan. Koska minä tunnen. Ja tunne on kaikki.

Toista askelta seuraa kolmas

Se kolmas askel. Se voi olla haastava. Toki tunsin niin toisenkin askeleen kohdalla.

Mutta kolmas askel. Se on ehkä se tärkein. Ja vaikein.

Antaa itse itselleni se mitä tarvitsen. Kaikki kumpuaa juuri siitä kysymyksestä. Kenelle mun pitää riittää? Ja vastaukseen. Itselleni! Miksi olisi kenekään muun vastuulla antaa mulle se mitä tarvitsen?

Niin mä elin ennen. Odotin sitä muilta. Jo ihan silloin kun mietin, että oonko jo tarpeeksi vanha pyyhkimään oman perseeni kakalla käynnin jälkeen, vai kehtaanko vielä huutaa ”tuu pyyhkiin”.

Mutta koska mä odotin sitä muilta, niin elin ja olin sen varassa. Kun muut ei sitä pystyneet syystä tai kymmenestä antamaan, mä petyin, itseeni tai toiseen, ja olin onneton. Ja mä hain sitä.

Ja se kuvio. Te tiedätte. Se ei toimi. Parisuhde on aina molemminpuoilsta antamista ja saamista. Kuten myös mikä tahansa ihmissuhde, työkuvio, mikä vaan. Ja jos sut määrittää se mitä saat toiselta, on aina yhtä kuin ei mitään. Sä olet silloin se mitä toinen ikinä päättäkin sun haluavan olla. se on kuin tyhjä taulu, johon toinen piirtää ääriviivat ja sä et itse pysty edes maalaan sitä niin, ettet kysyisi toiselta laitetaanko sinistä vai punaista.

Anna itsellesi se mitä tarvitset! Riitä itsellesi! Piirrä itse omat ääriviivasi. Väritä vaikka keltaisella, jos siltä tuntuu. Kun sä olet sen tehnyt. Pystyt siihen. Ymmärrät mitä sun tarpeesi on. Just ne sun ääriviivasi. Ja hyväksyt ne sellaisina ja rohkeasti värität miten haluat. Niin silloin. Sä olet ehjä. Susta tuntuu hyvältä. Sä päätit, että olet keltainen.

Ja just silloin….

Sä olet ottanut askeleen kolme. Sen vaikeimman.

 

Eli. Mä kirjoitan teille seuraavaksi askeleesta kolme. Nämä on vähän kuin AA-kerhon babysteps. Jokainen pitää astua ennen seuraavaa. Aina voi ottaa askeleen taaksekin. Ja se on ok. Joskus se kaksi askelta taakse ja yksi eteen. Joskus se kolmesataa asekelta ja kahdeksan taakse. Sellaista se on. Ja sellaista sattuu. Koska elämä.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä