Pääseekö ujoudesta koskaan irti? -ujon ihmisen muistelmat

Teksti Reetta Ek

Tunsin kuinka poskiin alkoi nousta puna. Keskeltä poskea, leukaa pitkin kaulalle. Sitä ennen kämmenet oli hionneet ja kainalot haisi varmasti viikon vanhalle kissankuselle. Ääni alkoi väpättää. Sortua. Hengitys oli kiihkeää ja pinnalllista. Katse harhaili pitkin koulun seiniä, maata, taivasta, mutta ei kertaakaan kysyjän silmiä.

Mä olin aloittanut uudessa koulussa, uudessa kaunpungissa kuudennen luokan. Ja mä tajusin, että mä olen niin saatanan ujo.

Teini-ikä ja ujous

Se iski hieman salakavalasti. Teini-iän kynnyksellä. Ihan kuin jokin uusi luonteenpiirre olisi yhtäkkiä putkahtanut pintaan ja päätti alkaa piinaan mua hamaan elämän tappiin asti.

Sitä ennen olin vilkas ja vintiö. Alakoululainen, joka oli mukana kaikessa. Mä tein näytelmiä, kirjoitin ja näyttelin. Ja ohjasin. Koska multitalentti.

Toki mä kotioloissa kipuilin omia asioita, mutta ujo mä en ollut. Paitsi vähän hiljainen kun kohtasi uuden ihmisen.

Joten totaalinen täysin lamaannuttava ujous oli uutta ja säikähdyttävää.

Koulukiusattu

Kuudes luokka ja sitä seurannut yläaste oli mun elämässäni aika helvettiä. Ihan pelkkä tunneilla oleminen vaati joskus aimo määrän puhdasta päättäväisyyttä, jotta siitä selvisi loppuun. Esitelmät, ryhmätyöt, puheet, väittelyt… Ne kaikki. Mä vihasin niitä. Pelkäsin. Pelkkä tunnilla viittaminen sai mussa aikaan paniikkikohtauksen omaisia fiiliksiä.

Ystävien kynsiin joutuminen. Koulukiusatuksi tuleminen oli vain jäävuorenhuippu.

Luonteenpiirteenä punastuminen

Ujous ei ole sairaus. Joskin se aiheuttaa varsin samankaltaisia oireita kuin sosiaalisten tilanteiden pelko, joka taas luokitaan ahdistukseen psykologisten sairauksien kirjossa. Ujous on luonteenpiirre. Miksi se on joillakin? Miksi toisilla ei? Tätä asiaa on tutkittu todella vähän. Johtuen ehkä siitä, että ujoutta pidetään usein ohimenevä vaiheena, ihan kuten housuun kusemista. Siitä vain oppii pois.

Asia ei kuitenkaan ole niin. Se on melko lailla elämänmittainen matka. Ujous ei lähde ihmisestä, kuten ei mikään muukaan luonteenpiirre. Sen kanssa vain oppii elämään. Tai sitten ei.

Kouluvaikeudet

Monet ujot on koulumenetykseltään keskivertoja. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei ujoissakin olisi älykkäitä ja fiksuja neropatteja. Kyse on osallistumisesta. Koulumuotomme nykyisellään kannustaa oppilaita osallistumaan tunnilla. Viitaten, keskustellen, ryhmätyöskentelyin. Ujolle kaikki se saattaa olla erityisen vaikeaa, jopa mahdotonta.

Tiedän mistä puhun.

Monet opettajat sanovat, että heidän vaikempia oppilaitaan ovat juuri nämä ujot. Ei sen takia, että he olisivat hankalia, tai tyhmiä tai heidän tekemiseensä joutuisi puuttumaan. He kokevat, etteivät ujoa oppilasta pysty saavuttamaan ja todellista potentiaaliaa saada esiin koulutuntien aikana. Näin ollen todistuksessa komeilee kutosia ja seiskoja.

Huonoa käytöstä vai vain ujoutta

Lapsen ujous on usein hyväksyttävämpää kuin aikuisen. Joskin lapsikin kokee tietyt sosiaaliset tilanteet raastavina, jopa traumatisoivina. Ujon lapsen vanhempi saattaa usein vaatia ujolta lapselta suoritusta johon hän ei kykene.

Tervehdi naapurin tätiä. Mutta suusta ei tule sanaakaan. Kotona saat puhuttelun huonosta käytöksestä. Jännittävä tilanne muuttuu kahta hirveämmäksi kun alkaa tuntua, että on paha ja huono.

Älä pakota ujoa, pahennat vain kaikkea

Itselleni ehkä pahimpia ujoudesta aiheutuneita kokemuksia oli juuti nimenomaan läheisten käyttäytyminen. He eivät olleet ujoja. Ainakaan sillä tavoin kuin minä. Kotona ujoutta ei nähnyt. Se karisi kun lähellä oli ne rakkaimmat. Mutta ne rakkaimmat eivät sitten ymmärtäneet, että kun yhtälöön tuodaan jotain uutta, ujous nousee esiin.

Tämä saattaa kuullostaa teistä, jotka ette ole ujoja varsin koomiselta tapahtumasarjalta. Mutta tätä se on. Yksi pahimmista kokemuksestani, joka johtui ujoudesta, sattui taannoin kun olin ehkä 14-vuotias. Tätini oli töissä kauneussalongissa, jossa oli Solariumit. Perkele Solariumit!

Täti järjesti sitten erään kerran äidin, siskon ja minut työpäivänsä päätteksi ottamaan solariumiin kirkasta valohoitoa. Ruskeutusepisodin jälkeen unohdin kelloni pukukaappiin. Olimme tädin luona, söimme pullaa ja minä kuiskasin äidin korvaan, että kello jäi. Harmitti. Äiti sanoi, että kerro itse. En, kun sano sä. Kyllähän sä voit ite kertoa. Ei, kun sano sä. Pikkusisko puuttui puheeseen ja ja alkoi kimeän heleällä äänellä kailottaa, että taas Reetta punastuu. Täti kysyy, että mikä on. Äiti kehottaa, sisko kettuilee, täti ihmettelee. Punastun. Ja punastun lisää. Kädet tärisevät ja hengitystä alkaa ahdistaa. En saa sanottua mitään. Itken. En enää edes halua koko kelloa. Haluan, että tilannetta ei olisi ikinä tapahtunut. Tunnen oloni huonoksi, hirveäksi, kamalaksi, tyhmäksi.

Hunaja pistäville ihmisampiaisille

Tätä sattui silloin tällöin. Ja joka kerta tunsin itseni tyhmäksi. Idiootiksi. Itkin itseni uneen ja kirosin maailmaa ja ihmisiä ja kaikkea. En halunnut olla ujo. Olin niin paljon enemmän. Niin paljon!

Lukioaikaan ujous alkoi päästää irti. Hiljalleen. Silti katselin seiniä, kun joku puhui mulle. En seurustellut, koska pojille jutteleminen oli maailman vaikeimpia asioita. Sain ystäviä, mutta silti nälviminen ujoudesta kulki aina mukana. En usko, että ihminen, joka ei ole ujo, pystyy ymmärtämään ujoutta, saati olla kettuilematta siitä.

Se on liian herkullinen. Liian helppo. Liian houkutteleva. Ujo ihminen on kuin kärpäshoukutin ihmiselle, jotka haluavat tuntea itsensä paremmiksi ja ivata punastujaa. Ujous on kuin magneetti öykkäreille. Hunaja ihmisampiaisille, jotka janoavat iskeä piikkinsä lihaan, joka punastuu niin helposti.

En aio olla ovimatto

Vihasin ujoutta. Vihaan yhä. Kun tunnistan sen ihmisessä alan sääliä. Tulen murheelliseksi. Haluaisin ottaa sen pois, jotta tämä ihminen ei joutuisi ikinä koskaan kärsimään siitä. tiedän sen matkan. En soisi kenenkään kulkevan sitä.

Tätä nykyä, kun kerron olevani ujo, mua ei uskota. Kuulen hämmästyneitä kommentteja ja jopa epäilyksiä siitä olenko sittenkään.

No, olen minä. Mä vain opin elämään sen kanssa. En enää kestänyt sekuntiakaan. Ujous hallitsi. Itketti mua öisin. Sai mut tuntemaan itseni huonommaksi kuin muut. Idiootiksi. Naurettavaksi. Päätin, ettei enää. Päätin.

Mä aloin pakottaa itseäni. Tein täysin mahdottimia asioita. Kuten soitin työnhakuilmoitukseen, avasin suuni ryhmätyössä, pidin vapaaehtoisesti esitelmäni ensimmäisenä. Jokaista näitä edelsi sisäinen puhe, ahdistus ja jälkeenpäin itku. ei ehkä onnitumisesta. Vaan helpotuksesta.

Hiljalleen, iänkin myötä, joka omalta osaltaan antoi lisää itsevarmuutta, tilanteet alkoivat helpottumaan. Punastuminen oli aina taattu, mutta ahdistus lieveni. En enää oksentanut aamuisin, jos piti pitää esitys. Kädet eivät enää tärisseet ja äänenen vapinankin sai hiljalleen kuriin.

Tie oli vaikea. Moneen kertaan olin luovuttaa. Mutta ujous oli raastanut mut pohjamutiin, enkä mä halunnut elää elämääni muiden ovimattona.

Minä olen ujo

Kuten sanottu. Ujo olen yhä. Ja se näkyy mussa. Mutta kukaan ei osaa nimetä sitä ujoudeksi. hyvin usein kuulen olevani hieman hiljainen ja kysytään vaivaako mua jokin. Tai silloin tällöin kuulen seläntakanapuhujien toimesta minua pidettävän ylimielisenä. Tai hieman yksinkertaisena. Tai jopa saamattomana valehtelijana. Käsittämättömiä luonnehdintoja ihan ja pelkästään vain ujoudelle.

Kyllä. Joskus mä olen hiljainen. En joko uskalla sanoa suoraan, tai olen epävarma. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että olisin niinkään epävarma itsestäni. Se on jotakin jota ujous tuo pöytään. vaikka olisi täysin itsevarma, hauska, fiksu, älykäs, iloinen, puhelias, vitsikäs, ujous vaan saa joskus vietyä siltä terän. Ja sen kanssa taistelen yhä.

Ujous ei kuitenkaan ole aina huono asia. Eräs ihminen, jota arvostan kovin paljon sanoi mulle seuraavaa, kun kerroin ujoudestani ja sen aiheuttamista epävarmuuden hetkistä.

”Ujo ihminen on oikeastaan aina sosiaalisesti älykkäämpi kuin kanssaihmisensä, jotka eivät ole ujoja. Ja miksi? Ujot tarkkailevat, ujot kuuntelevat, ujot harkitsevat ja avaavat suunsa vasta sitten. Ujot ymmärtävät, koska olla hiljaa ja koska on pakko puhua. Ujot ymmärtävät ja lukevat toisia ihmisiä. Ne, jotka eivät ole ujoja, tippaakaan, päästävät suustaan täysin harkitsemattomia sanoja, eivät pysähdy miettimään saati kuuntelemaan. Ole Reetta hyvilläsi. Sä olet saanut siltä enemmän kuin se on ottanut.”

Se ottaa ja se antaa

Nuo sanat merkitsi. Ei kukaan koskaan ollut osannut sanoa mulle niin hienosti. eikä kukaan koskaan ollut saanut mua katsomaan ujoutta näin. Ja löysin sen totuuden jyvänkin. Ujous on antanut mulle paljon.

Jos sä olet ujo. Ole. Mä tiedän miltä se tuntuu. Ja mä tiedän, että sä et halua olla. Mulla ei ole sulla taikakeinoja. Ei opusta näin jätä ujouden taaksesi. Mä voin vaan sanoa, että meitä on muitakin. Ja sä opit elämään sen kanssa. olen pahoillani, että joudut, mutta muista, että sä pystyt.

Ja muista. Ujous ei ole pelkästään huono asia. Se ottaa ja se myös antaa!!

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä