Välimallin nainen – Onko parhauden tavoittelu aina hyvä asia?

Keskikertaisuus on ihan hemmetin hyvä.

Koska sitähän me ihan oikeasti kaikki kuitenkin ollaan.

Ei kukaan. Toistan. Ei kukaan, ole paras kaikessa. Ja usein olen tullut kohdanneeksi, miltei faktiseksi tässä väittämäni asian, että jos on ihan superhyvä, siis todella hyvä, siis niin kuin paras jossakin, niin sitten on umpisurkea jossain toisessa asiassa.

Kutsuttakoon sitä balanssiksi. Universaaliksi tasapainoksi. Tai joksikin. Pointti tässäkään kohtaa ei kuitenkaan ole se termi, vaan se asia.

Nykyään parhauden tavoittelu on uusi musta. Jos et ole paras, tai kolmen, tai edes viiden parhaan joukossa, olet keskinkertainen. Ja silloin kun olet keskinkertainen, annetaan ymmärtää, ettet ole oikein mitään.

Väärin. Sanon minä. Väärin! Nousen barrikadeille.

Keskinkertaisuus on vakio. Se on hyvä. Ja se on hyvä, koska se ei ole huono. Ja se on jopa ehdoton asia. Kukaan ei olisi huonompi tai parempi, jos ei olisi keskinkertaista. Välimallia.

No, tässä teille yksi, välimalli. Minä.

Ihan koko ikäni olen ollut keskinkertainen. Paras olin ainoastaan silloin kun Ulvilan kunnan pikkukylän maastojuoksussa olin aina ensimmäinen, paras. Ja sekin johtui siitä, että mun ikäryhmissäni ei juossut kukaan muu. Kun sitten lähdettiin sille kuuluisalle isolle kirkolle kilpailemaan, niin sitten mä olin taas, ja aina keskinkertainen.

Tuudittauduin siihen, etten ollut kuitenkaan se paskin.

Mutta tavallaan kun silläkään ei ollut väliä. Ihan yhtä paljon keskinkertaisuudet jätettiin palkinnoitta kuin ne paskatkin.

Mutta voitontahto säilyi. Keskinkertaisella kun on aina tavoitteita ja matkaa yhä edessä, jota kulkea. Mitä parhaalla on? Alamäki…

Eikä sillä. Esitän myös toisen faktiseksi väittämäni asian. Joka ikinen meistä on maailman paras jossakin. Aivan varmasti. Se on ihan toisarvoista, mun mielestä ainakin, että tietääkö sitä aina itsekään missä on paras.

Mutta palataanpa taas muhun. Lempiaiheeni.

Koulussa mä olin aina se seiskan oppilas. Paitsi kuvaamataidossa. Äikän numero vaihteli aina kaiken neljän ja täyskympin välillä. Riippuen siitä kuka opetti ja kuinka paljon mun ainekirjoituksissa pystyi sivuuttamaan perinteisiä kielioppikuvioita.

Josta puheen ollen. Olen viime aikoina ollut melko vakuuttunut, että olen paras kirjoittamaan kirhoitusvihreitä. Blogiin, viestiin, instaan, kauppalappuun. Saa haastaa. Olen valmis skabaan!

Mä olen, kuten sanottu, varsin keskikertainen nainen. Ihan nätti, mutta aina löytyy monta kauniimpaa. (Onneksi kaikille löytyy ottajansa… toivon todella…ihan vaan omasta puolestani tässä sanon).

Mä olen pieni, mutten pienin. Hauska, mutten hauskin. Älykäs, mutta mussa on paljon myös sekavaa blondia. Nokkela. Paitsi en aina. Mä puhun kaikesta, kvanttifysiikasta horoskooppeihin, leffoista sisustustyynyihin, mutten jaksa juntteja juttuja. Sillon oon hiljaa. Osaan olla siis hiljaakin. Mutten oo paras siinäkään.

Mä oon tosi hyvä äiti, mutta tunnen silti säännöllisesti huonoäiti-komplekseja. Varsinkin kun selaan instaa ja toiset on askarrelleet kultakuvioisia pääsiäismunia ja virkanneet samalla katonkorkusien pääsiäispupun. Ruokin lapset, koulutan ne näinä pandemia-aikoina ja pistän jopa uloskin välillä. Silti saatan unohtaa, että hampaat piti harjata ennen kuin menee unille.

Mä en ole ikinä ollut hyvä tanssimaan, mutta tanssin kyllä. Tai laulamaan, joskaan keskinkertaisuuteni ei estä tekemästä sitäkään. Valitettavasti. Rakastan kirjoittaa, mutta en todellakaan ole siinä paras. Toki haluaisin tuudittautua lohdulliseen ajatukseen, että sitten kuitenkin vähän keskivertoa parempi. Sellainen kasi plussan oppilas. Joka onnistuu toisinaan.

Mä olen onnistunut työelämässä. Olen ollut hemmetin hyvä (siis olen yhä, teitenkin). Mutta samalla kuunnellut, kuinka joku muu tekee niin paljon paremmin ja tehokkaammin ja hienommin kuin minä. Pääosin pomolta, mutta kyllä ne kollegatkin osaa pitää mun jalat maan pinnalla.

Mä luulin olevani todella hyvä, ehkä jopa paras kertomaan paskoja vitsejä, mutta sitten tuli joku, joka kertoi vielä paskempia. Mua ei edes naurattanut.

Jep. Välimalli.

Mutta entä sitten. Parhauden tavoittelu saisi mut helposti unohtamaan tärkeitä asioita elämässä.

Jos mä tavoittelen aina parhautta, niin multa jää tajuamatta, että mä olen jo hyvä! Tarpeeksi hyvä. Joissakin asioissa ihan hiton haka ja toisissa sitten vähemmän. Ja se missä oon paras, niin hyvä. Se missä oon huono, voin aina koittaa petrata. Ja se missä oon paska… Niin koitan muistan universaalin balanssin ja todeta, että paskakin on pakollista.

Ja parhauden tavoittelussa on myös twisti. Ikävä sellainen. 99,9 kertaa sadasta sitä haluaa olla paras jonkun muun, tai muiden takia. Ei itsensä!

Niin. Sitä se on. Nähdä itsensä hyvänä, vaikka ei olisi paras. Nähdä itsensä hauskana, kauniina, älykkäänä vaikka ei olisikaan maailman eniten. Pitää siitä kuka on. Pitää ihan itse. Sitä se on. Se itsensä kunnioittaminen. Arvostaminen. Itsensä rakastaminen.

 

Deittalumaailma eritoten kärsii tätä nykyä tästä. Josko nurkan takana olisi parempi? Josko sen jälkeen yhä vielä parempi? Kunnes tavoittelee pyramidia pitkin siihen parhaaseen. Ja unohtaa samalla sen, että ehkä se eka, tai toka, tai joku jo mennyt, olikin sen pyramidin huipulla.

Sitä parhaan tavoittelussaan ei tule huomanneeksi, että se toinen, joka olikin kauniimpi, ei ollutkaan yhtään niin fiksu. Tai se, joka oli vähän hauskempi, ei ollutkaan yhtään samaa mieltä siitä mitä elokuvia yhdessä katsotaan eikä tehnyt sulle aamulla pannukakkuja.

Parhauden tavoittelussa unohtuu usein se asia, että ihminen, mies tai nainen ja kaikki välimallit, ovat yhtä kuin parhaat ja pahimmat asiat yhdessä. Se mikä merkitsee on keskiarvo.

Ja kun keskiarvo on kohdillaan. Silloin se on sulle se paras. Vaikka oiskin välimalli.

Silloin se on sulle itsellesi paras!!

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä