Sinkkuäidille sulhanen – epätoivoista vai itsevarmaa?

Sinkkuäiti istuu koneellaan ja aikoo kirjoittaa. Ulkona paistaa aurinko. Ja maailmassa jyllää korona.

Sinkkuäiti. Se olen minä. Sellaiseksi mut haluttiin lokeroida ensi kerran herran vuonna 2007. Siskoni yllyttämänä laitoin hakemuksen vetämään uuteen tosi-tv formaattiin, ja sinä samaisena keväänä huomasin istuvani jännittyneenä Vanjanlinnan salissa ja odottavani, että sinkkuäiti tapaa sulhasehdokkinsa ensimmäisen kerran.

Nyt 13 vuotta myöhemmin sain viestin, jossa mua pyydettiin taas mukaan. Ohjelmaan Sinkkuäidille sulhanen. Kieltäydyin. Ja kiitin kauniisti tästä kyseenalaisesta kunniasta, olla aina ja iänkaikkisesti sinkkuäiti.

Mutta mitäpä sitä faktaa kieltämään. Status on sinkku ja mä olen äiti. Toisen niistä toivoisin päivänä jonain muuttuvan. Ja se ei ole äitiys.

Sinkkuäidille sulhanen vuosimallia 2007

Yksinäisyydestä epätoivoon

Mulla on ollut hetkiä, jolloin olen ehkä jopa epätoivoisesti etsinyt. Sitäkään en kiellä. Sillä yksinäisyys toisinaan on niin voimakasta, että haluaisi viereen vain jonkun. Jonkun joka silittäisi, ottaisi kainaloon ja suutelisi. Mutta epätoivoisen etsimisen jälkeen, olen huomannut, että ei. Ei siinä voi olla kuka vain, joku vain. Se ei silloin tunnu oikealta.

Epätoivo on haitallista. Lähinnä sulle itsellesi. Silloin epävarmuuskin nostaa rumaa päätään. Kun ei ole pysähtynyt miettimään onko juuri tämä mies minua varten, se oikeanlainen, silloin intuitio alkaa huudella ja se voi huutaa niin, ettet oikeasti ymmärrä mitä se haluaa sanoa.

Ymmärrät itsesi väärin ja takerrut toiseen, koska luulet hänen karkaavan. Niin intuitio mukamas väittää. Pelkäät, että hänen kiinnostuksensa lopahtaa. Tai jopa loppui jo. Pelkäät, että hänellä on toinen. Pelkäät, ettet ole tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi mitään.

Oikeasti intuitio sanoo, että tämä kumppaniehdokki ei ole sinua varten.

Älä sekoita yksinäisyyttä epätoivoon. Silloin alat valehdella itsellesi. Silloin jäät aina yksin. Epätoivo ei pue ketään.

Tunnelukot ja blaablaa

Mä olen sinkkuäitiyteni aikana kulkenut pitkän matkan. Toki siis kuljen sitä yhä. Epätoivoiset silmät avattuani aloin ymmärtää, että mua vaivasi hyväksytyksi tulemisen epätoivoinen tarve, sekä julmetunmoinen hylkäämisen pelko.

Aivan mahtava cocktail. Parasta buustia epätoivolle. Alkoi ihan oikeasti itseänikin hävettää. Ja asian itselleen myöntäminen ei oikeasti vielä muuttanut mitään. Paitsi sen, että halu ymmärtää syitä oli kova.

Ja syyt löytyi lapsuudesta. Jepjep. Blaa blaa. Ja niin edelleen. Mutta siellä ne oli. Ja toki myös kokemukset, jotka matkan varrella on kertyneet, on vahvistaneet näitä tunnelukkoja.

Epävarmuuden hyväksyminen oli ensi askel. Joskin melkoinen myöntämisen harppaus naiselle, joka on aina kokenut olevansa varsin itsevarma. Kukaan ei kertonut mulle, että itsevarmakin voi olla epävarma. Opin sen ihan itse. Oivaltamalla olevani kumpaakin.

Tämän jälkeen mä aloin kertoa rehellisesti epävarmuuksistani. Sanoittaa ennen vain mielessäni pyörittelemiä asioita. En syyttävästi, en toista enkä itseänikään kohtaan. Sillä ne suurimmat epävarmuudet taisivat kummuta oikeastaan siitä, että en omasta mielestäni riittänyt.

Ja kun aloin sanoittaa epävarmuuttani, huomasin hiljalleen kuullostavani… No, suoraan sanottuna, idiootilta. Ne päässä kummitelleet möröt olivatkin aika idioottimaisia äänen sanottuna. Mutta sen sijaan, että olisin hävennyt itseäni, olin tavallaan ylpeä siitä, että olin kuitenkin rohkeasti sanoittanut ne idioottimaisiltakin kuullostaneet asiat. Oli oikeasti heikkoutta pitää ne sisällään kasvamassa, vaikka ennen ajattelinkin sen olevan vahvuutta ja juuri sitä itsevarmuutta.

Oikeaa itsevarmuutta on myöntää epävarmuutensa silloin kun se kalvaa.

En oikeastaan tiedä miksi, mutta alettuani sanoittaa omaa epävarmuuttani ja aikoinaan ilmennyttä epätoivoani, se alkoi hävitä. Mä en ilmeisesti antanut sille enää sellaista valtaa kuin ennen. Uudenlainen itsevarmuus alkoi syntyä.

Koska kukaan meistä ei ole, tai ainakaan pitäisi olla, niin itsevarma, että pieni epäröinti ja epävarmuus ei kuulisi elämään. Koska epävarmuuden kautta opimme itsestämme. Opimme toisistamme. Yritämme enemmän. Paremmin.

Itsevarmasti epävarma

Epävarmuus ei ole huono asia. Epätoivo on. Jos kuitenkin olet jo siinä pisteessä. Epätoivoinen. Myönnä se. Siis itsellesi. Myönnä, että et osaa olla yksin. Ei sun tarvitse välttämättä myöntää sitä heti kaikille muille. Mutta myönnä edes itsellesi.

Mä myönsin. Katsoin ikävää totuutta silmiin ja myönsin, että en osannut olla yksin. Tai siis, että en halunnut olla yksin. Tämän jälkeen mieleen alkoi tulvia useita miksi kysymyksiä. Tärkeitä kysymyksiä, joihin en todellakaan osannut vastata heti.

Tajusin, että mun elämästäni todella puuttui asioita. Mutta se ei ollut mies, kumppani, parisuhde. Vaan se olin minä. Sinkkuäiti, joka arvostaisi itseään juuri sellaisena kuin on. Sinkkuäiti, joka saisi riemua elämäänsä niistä asioista, joita siinä jo oli. Nainen, jonka arvoa, onnellisuutta, iloa, ei määritellyt kukaan muu, ulkopuolinen, mies, kumppani, parisuhde.

Sittemmin olen oppinut olemaan yksin. Itsekseni. Nauttimaan siitä ihan uudella tavalla. Olen löytänyt itseni, itsevarmuuteni, omanarvontuntoni. Olen noussut sängystä tietäen, että saan itselleni iloa asioista joita teen ja joita olen. En enää ole nainen, joka odottaa koko ajan jotain. Olen nainen, joka elää. Tässä. Ja nyt.

Silti, näin lopuksi, myönnän. Olen parisuhdeihminen. Mutta hän joka tähän tulee, vierelleni, en etsinyt sitä epätoivoisesti, en huolinut ketä vain. En valinnut ketään yksinäisyyttäni. En halua ketään tekemään musta onnellista, koska olen sitä jo.

Mutta haluan uskoa siihen, että Hän arvostaa mun itsevarmuuttani ja ennen kaikkea epävarmuuttani ja on onnellinen mun kanssani. Koska vain silloin sinkkuäiti, minä, suostun luopumaan statuksesta, johon mut niin kovasti on haluttu lokeroida.

 

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Seuraan mielenkiinnolla ensi syksynä Sinkkuäidille Sulhanen -ohjelmaa miettien, että olisin voinut olla siinä mukana. Comeback – hmm uskon, että kerta tositeeveetä riitti sinulle 😅.

Toivottavasti nykyinen, yllättävän läheltä löytynyt, miesystäväni olisi Hän. Ainakaan hälytyskellot eivät soi, vaikka miten päin yrittäisin meitä käännellä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä