Yleinen 8.2.2018
TEKSTI Johanna
Mainos

Jäin yksin, kun menetin isäni

Mainos SOS-Lapsikylä

Mä koin elämäni raskaimman ja surullisimman vastoinkäymisen teini-iässä, kun menetin mun isäni. Asuin iskän kanssa kahdestaan, joten jäin isäni kuoleman jälkeen yksin. Olin vasta 15-vuotias, kapinallinen ja pahassa murrosiässä.

Mä olin ajellut juuri edellisenä päivänä bussilla ystäväni kanssa
Meilahden sairaalaan iskää moikkaamaan, kun oli vaan sellainen tunne, että on pakko mennä. Muistan kuinka iskä raotti silmiään pikaisesti, kun pidin häntä kädestä ja kerroin kuinka paljon häntä rakastan. Muistan, että oli vaikeaa puhua hänelle, kun teho-osaston hoitaja ei voinut lähteä sängyn viereltä, vaan jouduin puhumaan hoitajan läsnä ollessa.

Seuraavana yönä näin kummallista unta kuolevasta syöpää sairastavasta tytöstä ja aamulla heräsin ovikellon soittoon, kun äitini ja kummitätini toivat raskaat suru-uutiset isäni kuolemasta.

Kuolisinpa itsekin

Tää oli mulle tosi kova paikka eikä elämä iskän kuoleman jälkeen ollut helppoa tai suoraan sanottuna en mä olisi enää halunnut itsekään elää.

isän menettäminen

isän menettäminen

Mä olisin ehdottomasti tarvinnut enemmän apua ja lopulta mun pelastus oli mun paras ystävä, joka muutti mun luokse asumaan. Vuosi yhdessä oli aika hullu ja elämä oli tosi villiä, mutta mulla oli siinä joku tärkeä koko ajan vierellä.

Vuosi iskän kuoleman jälkeen mä rakastuin Johnnyyn, joka todella pelasti mut ja opetti taas elämään. Valo palasi enkä mä sen jälkeen enää ajatellut haluavani kuolla.

isän menettäminen

Mun iskä kuoli sydänsairauteen vain 39 vuotiaana, juuri siinä kohdin, kun mä olisin tarvinnut häntä ehkä eniten. Olihan mulla muitakin aikuisia elämässä, kuten äiti, iskän sisko ja mun mummot. Siitä huolimatta se tärkein hävisi, se jonka kanssa mä elin sillä hetkellä ja joka oli mulle se tärkein ihminen koko maailmassa.

isän menettäminen

Miten mä selvisin

Ehkä ei ollut ihan järkevää jäädä asumaan yksin niin nuorena ja vielä valtavan suuren surun keskellä.

Mä olin kuitenkin tosi nuori ja muutenkin vaikeassa ja herkässä iässä. Ei mun olisi kuulunut kasvaa yksin aikuiseksi, vaan aikuisen kanssa.

Kyllä mä sanon, että selvisin isäni kuolemasta mun ystävän ja Johnnyn avulla. Mä olin niin rikki, että harva sitä näki. Mä hukutin mun pahan olon alkoholiin enkä halua edes ajatella millä tiellä mä olisin nyt, jos Johnny ei olisi astunut mun elämään.

SOS-Lapsikylä tukena

Mun on vaikea kertoa mistä mä sain hädänhetkellä apua, koska en mä valitettavasti sitä saanut. Nyt asia saattaisi olla toisella tapaa, kun esimerkiksi SOS-Lapsikylä tarjoaa tukea lapsille, jotka ovat menettäneet vanhempansa tai eivät voi asua heidän kanssaan ja juuri tälläistä apua mäkin olisin aikoinaan kaivannut.

SOS-Lapsikylä tukee heikommassa asemassa olevia lapsia ja perheitä, niin Suomessa kuin maailmallakin. Järjestö pystyy tarjoamaan lapselle mahdollisuudet kasvaa turvallisessa sijaisperheessä ja moniammatillisen yhteisön tukemana. SOS-Lapsikylä panostaa sijaishuollossa kasvaneiden nuorten opiskeluun ja tukeen itsenäistymisvaiheessa ja tämä on todella tärkeää.

Juuri siksi tämä kampanja on ehdottomasti tärkein missä saan olla mukana ja en miettinyt hetkeäkään osallistumistani kuukausilahjoittajaksi SOS-Lapsikylälle. Jos mä voin auttaa lahjoituksen avulla edes yhtä lasta, joka kokee turvattomuutta, huomiotta jättämistä, väkivaltaa ynnä muuta, niin olen onnellinen ja ehdottomasti oikealla asialla.

Monella lapsella ei kuitenkaan loppupeleissä käy näin hyvin miten kävi mun kohdalla.

Lisätietoja SOS-Lapsikylästä löydät täältä.

Kommentit (9)

Sniif ihanasti sanottu <3 <3

2
1 vastaus

Amalia on todella paljon isäsi näköinen! Siinä hän kulkee sun tytössä vierelläsi ❤️

1 vastaus

Sniif ihanasti sanottu <3 <3

2
1 vastaus

Surullista❤️ Miksi et muuttanut äitisi luokse tai hän auttanut sinua?

1 vastaus

Me ei oltu kovin läheisiä mun teini-iässä ja mä halusin jäädä yksin asumaan, vaikka näin aikuisena ajattelen, että se oli tosi huono ratkaisu. Äiti yritti auttaa, mutta surun keskellä mä en apua osannut ottaa vastaan..

1 vastaus

Katsoin monesti sun kuvat susta ja isästä, miten ihanan näköistä, kuvista näkee kuinka tärkeitä toisillenne olette. Oma isäni oli holisti, jonka takia jouduin lähtemään kotoa 15 vuotiaana, lopetin amiksen kesken, muutin kotoa pois, vihasin äitiä joka ei lähtenyt minun ja sisarusteni takia pois siitä helvetistä, minä menin ompelimoon töihin, juhlin rankasti, eka lapsi syntyi kun täytin 18. Elämä oli rankkaa eikä kukaan välittänyt. Saat olla onnellinen kun kerkesit kokemaan tuon rakkauden. Minun isäni löytyi juoppokämpästä kuolleena kun täytin 26v

1 vastaus

Voi Johanna, isot halit ja lämpimät ajatukset <3 varmasti aivan sanoinkuvaamattoman kamalaa menettää elämänsä tärkein henkilö ja vielä noin nuorena. Elämä on välillä niin raadollista että ei millään pysty käsittämään :'( Onneksi sulla oli ystävät ja myöhemmin Johnny tukena. Isäsi on susta varmasti ihan älyttömän ylpeä <3

1 vastaus

<3

1 vastaus

Voi kun koskettava postaus. Olet ison surun joutunut käsittelemään nuorena. Onneksi sulla on nyt kaikki hyvin ja ihana perhe. Oot supernainen! 🙂 Ja hyvä uusi nimi blogilla. Toivon niin kaikkea hyvää teidän perheelle! <3

1 vastaus

Olet hienosti selvinnyt eteenpäin ja isäsi taisi ehtiä opettaa sinulle maailmassa olon kannalta tärkeät arvot <3

…tärkeän isän menetys on aina vaikeaa, juuri tuona päivänä 8.2. – isäni syntymäpäivänä – muistan aina, kuinka epäreilulta oman isän kuolema tuntui, vaikka olin silloin jo "iso"aikuinen – hiljalleen sitä kuitenkin oppi kääntämään surun arvostukseksi kaikesta siitä hyvästä, mitä isä oli elämääni tuonut

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Sydän vähän kallellaan
Tervetuloa lukemaan blogia arjen iloista ja suruista. Blogia kirjoittaa reilu kolmekymppinen 6 vuotiaan Amalian ja 3 vuotiaan Milon äiti. Perheeseen odotetaan kolmatta lasta, pientä syysvauvaa! Blogissa on paljon juttua lapsista ja äitiydestä. Mukana myös omakotitalon sisustamista ja ruokajuttuja! Voit laittaa halutessasi sähköpostia osoitteeseen: amalianharvinainen@suomi24.fi

Arkisto

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: