Yleinen 7.11.2017

Miten lapset reagoivat muuttoon?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Ainoa asia, jota muutossa oikeasti jännitin oli lasten suhtautuminen siihen. Olimme jo pitkään etsineet uutta kotia, ja kun se löytyi kävimme epäsäännöllisen säännöllisesti katsomassa kodin valmistumista. Puhuimme paljon muutosta, uudesta kodista ja uusista kavereista. Pakkasimme muuttolaatikoita yhdessä ja heti avaimet käteen saatuamme kävimme tyttöjen kanssa uudessa kodissa joka päivä. Järjestelemässä tavaroita kaappeihin, mutta ennen kaikkea tutustumassa uuteen kotiin ennen virallista muuttopäivää. Hyvin suunniteltu ja valmisteltu on puoliksi tehty, eikö vain? Miten lapset ovat sitten reagoineet muuttoon?

Elvira oli aluksi innoissaan, mutta kun muuttopäivä saapui ilmoitti hän ettei halua muuttaa. En tiedä oliko syynä enemmänkin se, että samalle päivälle osui päiväkodin lopetus ja kavereiden jääminen sinne harmitti. Yritin kovasti puhua muutosta ja uusista kavereista positiiviseen sävyyn. Kerroin, että vaikka muutamme niin ei se tarkoita etteikö hän näkisi vanhoja ystäviään. Onneksi Elvira oli juuri saanut ensimmäisen kutsunsa kaverisynttäreille (Nyyh, iso tyttö!) joten sen varjolla hän piristyi, kun tiesi näkevänsä heidät siellä.

Flunssa, väsymys ja muuttojännitys kuitenkin purkautui ensimmäisenä iltana, ja saimme moneen kertaan rauhoitella ja silitellä nyyhkyttävää ja minä haluan vanhaan kotiin mantraa toistavaa lasta. Seuraavana päivänä mieli oli jo parempi, kun pikkuhiljaa saimme tutut ja turvalliset lelut esille ja edes hitusen arkea pyörimään. Uhma on parina päivänä ollut aikamoista, mutta olen parhaani mukaan yrittänyt olla viilipytty ja ymmärtää miten suuri muutos tämä pienelle ihmiselle on. Pikkuhiljaa näyttäisi hän onneksi kotiutuvan, eiköhän se siitä kun saadaan kaikki pahvilaatikot pois nurkista ja tavarat paikoilleen. Tänään kysyttäessä uusi koti oli jo ihan kiva sen tyhmän ja kamalan sijaan.

Matilda oli alusta asti innoissaan muutosta ja omasta huoneesta. Päiväkodin loppumiselle hän hurrasi ja tanssi, eikä muutenkaan tuntunut välittävän missä yönsä nukkui ja ruokansa söi. Kunnes toisena iltana me menimme ja laitoimme hänen sänkynsä omaan huoneeseen…Kerrotakoon sen verran, että omat huoneet uudessa kodissa ovat olleet se the juttu molemmille tytöille. Niistä on puhuttu, iloittu sekä hehkutettu monta viikkoa. Mutta kun tuli taaperon aika nukkua omassa huoneessa, iski pieni paniikki.

Tilanne oli samaan aikaan todella koominen ja liikuttava. Tytöt nukkuivat ensmmäisen yön samassa huoneessa kaaoksen vuoksi, mutta heti seuraavana päivänä ajattelimme siirtää molemmat omiin huoneisiinsa. Koska se oma huone oli ollut niin upea asia molemmille, en edes tajunnut ajatella ettei tuo kaksi vuotias ymmärrä edes mitä se tarkoittaa. Tai ymmärsi, hänellä on oma huone, oma vaatekaappi ja leluhylly, mutta ettäkö siellä pitäisi nukkua? Ei käy! Kun olimme illalla kävelemässä huoneeseen käsi kädessä ja taapero näki yksinäisen sänkynsä huoneen nurkassa, venähti hänen koko naamansa ja silmät lävähtivät lautasen kokoisiksi. Ei yksin huusi taapero ja hyppäsi minun syliini nyyhkyttäen. Elviran viereen, Elviran viereen hän nyyhkytti korvaani.

Ja siellä he ovat, samassa huoneessa vaikka lastenhuoneita olisi kolme. Saammepahan kivan leikkihuoneen yhdestä. Isosisko oli aluksi muutosta vastaan, koska isona tyttönä olisi halunnut nukkua yksin (tosin menee enimmäkseen uhman piikkiin, luulen että olisi tullut siskoa ikävä aika nopeasti..), mutta sitten illalla totesi: Minulla on ajatus. Matilda voi sitten nukkua yksin kun menee kouluun.

Nyt pari iltaa heidän iltasupinat, sipinät ja pelleilyt eivät ole minusta tuntuneet niin ärsyttäviltä. He ovat niin tärkeitä toisilleen. Parhaat tappelemaan mutta samalla parhaita rakastamaan ja tukemaan toisiaan.

Että miten meni muutto? Minusta ihan kivasti, huonomminkin olisi voinut mennä. Onneksi nyt lapset saavat juurtua tänne ja muuttaa sitten vasta aikuisina pois. Tosin Elvira totesi ettei hän aio muutta ikinä pois kotoota. Sopii! Vaikka ehkä 15 vuoden päästä on meillä molemmilla eri ääni kellossa…

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tehtävä­nimikkeenä Laura
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 25-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta. Yhteyttä voi ottaa: tehtavanimikkeena@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Katsottiin tyttöjen kanssa yksi päivä vanhoja valokuvia. " Äiti katso mamman sylissä on Ilona"😍😂 #tb#1993#mymom#samastamuotista#meitsi

tehtavanimikkeenablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: