Yleinen 23.1.2018

Äitiysloma aiheuttaa identiteettikriisin.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Vauva täyttää tällä viikolla kuukauden. Vasta kuukauden, ja minulle iskee taas se jokaisesta äitiyslomasta tuttu kriisi:

Identiteettikriisi.

Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Ja mikä minusta tulee isona?

Kun kaiken tämän pyykin ja vaipparumban keskellä olen muutakin kuin äiti.

Olen kokenut tämän saman kriisin jokaisen äitiysloman aikana. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä vähän myöhemmin, mutta nyt tässä odotuksessa pitkän sairasloman takia minulla on ollut aikaa ajatella. Kun virkkasin vauvalle peittoa sairasloman aikana, ajatus suorastaa lensi. En ihmettele, että ihmiset harrastavat käsitöitä. Jos vain olisi aikaa…

En yhtään ihmettele, että äitiysloma aiheuttaa minussa aina tämän saman kriisin. Enkä varmasti ole ainoa. Kuka minä olen kun minä en ole äiti? Tällä kertaa kriisi alkoi yllättävän aikaisin, ehkä jo ennen synnytystä. Meidän lapset ovat nyt tässä. Ihan oikeasti ovat, vaikka jo toisen jälkeen sanoin näin. Nyt kuitenkin unelmieni omakotitalo on mitoitettu tämän perhekoon mukaan eikä autoonkaan mahdu enempää. Kolme on hyvä. Mutta kun viimeiset viisi vuotta olen tehnyt tai kasvattanut lapsia, mitä ihmettä minä teen nyt kun se ei olekkaan enää vaihtoehto? Mitä odottaa ja tavoitella, kun en enää koskaan odota?

Kirjoitin vuoden alussa, että tältä vuodelta haluan tasaista ja tylsää arkea. Toki, mutta silti olen sellainen ihminen joka suunnittelee. Suunnittelee, tavoittelee ja haaveilee. Ei mitään mahdottomia, sellaisia pieniä arjen asioita. Pieniä projekteja ja unelmia, joiden on mahdollista toteutua. Ja yksi suuri unelma sekä kriisi on tällä hetkellä; mikä minusta tulee isona?

Olen koulutukseltani lähihoitaja ja minulla on työpaikka päiväkodissa. Olen ollut siellä jo vuodesta 2012, heti valmistuttuani. Tosin kolme lasta näinä vuosina saaneena niitä työvuosia ei ole ihan hirveästi ehtinyt kertymään. Ei, vaikka ensimmäiset ikälisät lähtivät pyörimään viime syksynä. Tykkään työstäni, mutta tiedän ettei se ole sitä mitä minä tahdon tehdä loppuelämäni. Varsinkin omien lasten myötä olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että ehkä elämäni on liian täynnä lapsia.

Mietin jo viime äitiyslomani aikana, että entäpä jos irtisanon itseni? Jos lähtisin koulunpenkille tai tekemään aivan jotain muuta, jota olen nyt tehnyt tai johon minut tällä hetkellä on koulutettu. En hetkeäkään epäile ettenkö osaisi tehdä jotain muuta tai pääsisi johonkin kouluun. Mutta olen varman päälle pelaaja, sekä työpaikan suhteen mutta myös sen, että tiedän tämän ammatin ja työpaikan kanssa arjen rullaavan mukavasti eteenpäin kun taas palaan töihin. Minua houkuttaa hyppy tuntemattomaan, mutta samalla olen siihen päätöksen niin sanotusti aika nössö. Ja viimeiset vuodet olen keskittynyt aika lailla äitiyteen, lapsiin, perheeseen sekä tämän härdellin pyörittämiseen. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään? Sen kun tietäisi. Ja onneksi minulla on aikaa ottaa selvää tästä asiasta, kiitos äitiysloman ja hoitovapaan.

Vaikka kriiseilen jo nyt työasioista, aion nauttia tästä äitiyslomasta täysin rinnoin. Tai niin hyvin kuin osaan, se kun ei ole minulta mikään itsestäänselvyys. En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä, mutta nyt kun oikeasti on viimeinen kerta (toitotanko tätä enemmän teille vai itselleni että se menee jakeluun..) haluaisin olla kotona sen kolme vuotta. En ihan täyspäiväisesti kotona, mutta pois päivätyöstäni. Ehkä tämän kolmen vuoden aikana päädyn kokeilemaan jotain, josta tulee minulle se the ammatti? Ehkä kolmen vuoden aika omien lasten kasvaessa tajuankin miten rakastan työtäni päiväkodissa ja jään sinne. Tällä hetkellä minua houkuttaa ajatus myyjän työstä, kenties lastentarvikeliikkeessä tai jossain muualla kaupanalalla. Pieni kipinä olisi myös työstää näiden vuosien aikana blogista ja somesta niin suuri tulonlähde, että voisin jäädä kotiin yrittäjäksi. Tämä haave taas vaatii niin paljon aikaa, kaupallisuutta ja opettelemista että se vasta muhii hyvin raakana versiona. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Ehkä suurin kriisi onkin siis ammatillinenkriisi. Mutta koska työ on se, jossa tulen taas pian viettämään suurimman osan päivästäni on se kriisestä ehkä suurin. Ensimmäinen prioriteettini elämässä on perheeni. Raha puhuu ja ilman sitä ei elä, joten hyväksi kakkoseksi voi kai luetella työn. Elämä on liian lyhyt tekemään työtä jossa ei viihdy, ellei ole aivan pakko. Minä haluan löytää sen työn, jossa voisin viihtyä lopun elämääni. Ehkä olen sen jopa jo löytänyt, mutta tarvitsen pienen hengähdystauon siitä tajutakseni asian. Onneksi minulla on aikaa ottaa tästä selvää. Ehkä, eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja ehkä jo syksyllä tiedän mikä tahdon olla isona. Tai sitten en tiedä vielä vuosiin ja palaan tuttuun, turvalliseen ja mukavaan työhöni lastenhoitajana.

Vaikka kriiseilen asiasta, olo on jollain tavalla aika vapautunut. Tuntuu, että taas kerran kaikki ovet ovat avoinna. Mitä minä keksinkään tai jätän keksimättä? Sen näyttää vain aika. Nyt on aika ajatella ja pohtia, ei tehdä päätöksiä. Tällä hetkellä elämäni suurimpia päätöksiä on ristiäisten pöytäkoristeet, uuden kodin sisustus sekä pitää vaiko luopua ehkä vähän turhasta (ja rahaa syövästä..) mutta kätevästä autosta. Ja näin on hyvä, ainakin toistaiseksi. Mutta annetaan silti ajatusten sekä haaveiden lentää!

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (12)

kiitos tsempeistä ja nautin! 🙂 ja niin tuttuja ajatukia ja fiiliksiä! 🙂 vaikka kiva työ onkin niin en myöskäännäe itseäni siellä enää vanhempana 🙂




0
1 vastaus

Mielenkiintoinen aihe 🙂 Sulla on kyllä hyvät kortit siinä mielessä, että oot jo yhden ammatin hankkinut ja voit siihen aina palata, vaikka välissä kokeilisit muutakin. Mä itse opiskelen alaa, jolla voi työllistyä vaikka mihin, mutta mitään yhtä selkeää ammattia tai tehtävää ei sitten olekaan. Omat orastavat (ammatti)identiteettikriisit oon toistaiseksi selättänyt sillä, että tulevat vuodet voin viettää pääosin kotona lasten kanssa 😀 Jossain kohtaa täytyy tietysti löytää se the työ, mutta sitä ennen saan toivottavasti viettää vielä toisen ja kolmannenkin äitiysloman ennen lopullista työelämään siirtymistä.




0
1 vastaus

! 🙂 niinpä, tavallaan ”turvallinen” tilanne vaikka kriiseilenkin :p




0
1 vastaus

Rehellistä ja avointa puhetta. Pojot siitä! Onneksi sulla on aikaa miettiä näitä asioita vielä pitkään. Tsemiä?




0
1 vastaus

<3 kiitos! ja niinpä, onneksi on :p




0
1 vastaus

Mulla on kans aika samanlaiset ajatukset, tai lähinnä tuo, että mitäs sitä tekisi isona 🙂 Vaikka mullakin kyllä tutkinto on jo taskussa, mutta eipä se oikeastaan ole enää mieltä lämmittänyt. Jostain luinkin vasta, että lapsen saatuaan naiset alkaa usein miettimään, että mitä sitä elämällä oikeasti tekisi.
Musta tää on aika ihanaa aikaa, koen, että ehkä tässä kaiken härdellin seassa saan kehittyä koko ajan omaksi itsekseni, tavallaan täyteen kukkaan, mitä en ehkä ollut vielä ennen kuin olin lapsia saanut. Katsotaan, mihin se tie johtaa 🙂




0
1 vastaus

hyvin sanottu, samoja fiiliksiä vaikka kriiseilenkin 😀




0
1 vastaus

JOS äitiisi tuut,niin opiskeluaikana mietin että ei kiitos koskaan vanhustenhoitoalalle ja yllääääätys, kohta 30 vuotta alalla ja samassa työpaikassa enkä päivääkään oo katunut. ?




0
1 vastaus

xD totta!!!!




0
1 vastaus

Hei Laura,

minä olen kärvistellyt niin saman probleeman parissa!

Sain ekan lapsen tosi nuorena ja sen jälkeen oli ihanaa haaveilla toisesta. Toinen syntyi sopivasti esikoisen ollessa leikki-ikäinen. Siinä riitti taas imetystä ja hoivaamista pitkäksi aikaa. Kunnes…

Tuli se vaihe, että oli todettava, että tätä ei jatkossa enää tule. Meillä on ihana koti, johon ei mahdu enempää lapsia. Me ei oikeastaan enää rationaalisesti toivota enempää lapsia.

Mulla alkoi kolme piinallista ”tyhjyyskohtausten” vuotta. Tuli aina aaltoillen sellainen olo, että mulle ei ole enää tarvetta. Mun kohtu on jo eläkkeellä, munasolut valuvat joka kuukausi viemärilaitokselle ja mä en saa enää olla yhdeksää kuukautta maailman huikeimman projektin päävastuussa, varjelemassa masua ja huolehtimassa foolihappolisistä, etsimässä lapselle nimeä ja lopussa synnyttämässä.

Tuli tunne, että mikään tulevaisuudessa ei tule olemaan yhtä upeaa ja seuraavana edessä on suunnilleen vanhuus ja raihnaisuus.

Tämä kaikki tapahtui siitä huolimatta (!!!), että mulla on työ, josta todella paljon pidän. Siinä voi kehittyäkin vaikka kuinka.

Ehkä se oli sitä, että äitiys voi olla niin iso osa elämää ja ne varhaisvuodet vie todella paljon persoonasta kivikautisiin, vaistonvaraisiin tunnelmiin. Se on luopumista. Niin kuin lapsuus, jonka on jäätävä taakse. Niin myös lisääntyminen, kun se jää taakse, se on kova juttu.

Mulla se ei ole täysin helpottanut vieläkään. Mutta saan aina käännettyä ajatukset niin päin, kuinka hienoa on olla näin nuori ja jo niin isojen lasten äiti.




0
1 vastaus

siisjotenkin niin tuttuja ajatuksia! 🙂 ihana kuulla että näistä selviää, toivottvasti selviän yhtä upealla asenteella ja kauniilla ajatuksilla kuin sinä! 🙂




0
1 vastaus

Veit sanat suustani! Oon nyt toisen lapseni myötä hoitovapaalla ja elokuussa olisi aika palata lastentarhanopettajan työhön. Mulla on vakituinen työpaikka, joten tilanne on ihanteellinen kun ei tarvitse jännätä töiden pariin paluuta, että onko töitä vai ei. Mutta, haluanko tosiaan takaisin samaan työhön. Opiskelemaan ajattelin hakea yhteishaussa ja kokeilla onnea josko saisin opiskelupaikan. En näe itseäni eläkeikään asti päiväkotityössä. Ilman lapsiani en tiedä olisiko tämä asia valjennut näin selvästi 🙂 tsemppiä Laura ja nauti kotiäitiydestä! 🙂




0
1 vastaus

kiitos tsempeistä ja nautin! 🙂 ja niin tuttuja ajatukia ja fiiliksiä! 🙂 vaikka kiva työ onkin niin en myöskäännäe itseäni siellä enää vanhempana 🙂




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tehtävä­nimikkeenä Laura
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 25-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta. Yhteyttä voi ottaa: tehtavanimikkeena@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Blogin puolella juttua oviskivuista--> #uusipostausblogissa#momof3

tehtavanimikkeenablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: