Yleinen 3.2.2018

Oikealla asenteella annan rankalle perhearjelle selkään.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

onnellinen

Mitä teille kuuluu?

No vauva vähän valvottaa ja isommat lapset ovat räkäsiä. Mutta muuuten ihan hyvää.

Kuinka monelle tämän tyylinen dialogi on tuttu? Myönnän, minulle hävettävän tuttu. Miksi aina on helpompi kertoa ensin ne kurjat kuulumiset ja sitten vasta loppuun todeta että ihan jees tai jopa sanoa että tosi kivasti elämä lipuu eteenpäin. Kun näin se useimmiten kuitenkin tekee, ainakin minun kohdallani. Miksi on silti niin paljon helpompi kitistä kuin kehua miten upeaa elämää elän? Upeaa elämää, vaikkakin aika kahvin täyteistä ja univelkaista sellaista.

Toisen äidin kanssa kitiseminen on sitä parhainta vertaistukea.

Toisaalta ei oikeasti ole mitään parempaa vertaistukea tähän joskus niin raskaaseen arkeen kuin toisen äidin kanssa kitiseminen. Kun saa jakaa sen edellisen uhmaraivarin tuoman ärsytyksen jollekkin, joka oikeati tietää mistä puhut. Kun kerrot miten olet valvonut koko viime yön rotarokotuksen takia, se toinen tietää tasan tarkkaan miltä se tuntuu. Kun kitiset miten odotat jo sitä omaa aikaa mutta toisaalta et vielä raaski lähteä mihinkään, se toinen kyllä tietää. Harvoin kehun toiselle äidille miten ihania ja loistavia lapsia minulla on ja miten heitä rakastankaan. Koska kaikesta kitinästä huolimatta se on asia jonka satavarmasti se toinen äiti sanomattakin tietää.

asenne

Omalla asenteella vauvavuoden rankkuudelle kampoihin.

Pari päivää synnytyksen jälkeen päätin, että tällä kertaa yritän omalla asenteellani vaikuttaa vauvavuoden rankkuuteen. Jokainen tietää, että uuden lapsen syntymä ei ainakaan lisää niitä yöunia. Seuraava vuosi tulee olemaan väsymystä, silmäpusseja ja stressiä täynnä. Katkenneita hermoja kahden uhmaajan kanssa ja turhautumista, kun kädet eivät vain yksinkertaisesti riitä. Tarviiko minuun siis keskittyä näihin ei niin kivoihin juttuihin, kun arjessa kuitenkin on niin paljon kaikkea hyvääkin. Iltaisin kun kannan kitisevää vauvaa sylissäni yritän väsymyksen ja ärsytyksen sijasta ajatella että hei, ehdinpä taas katsomaan pari jaksoa Sykettä. Ja tiedättekö, se asenteen muutos on oikeasti auttanut paljon. Vaikka edelleen huomaan valittavani ääneen liikaa, niin jo se pienikin positiivinen ajatus rankan hetken keskellä auttaa.

Kel onni on, sen kätkeköön.

Minä vihaan tuota sanontaa. Ja valitettavasti se sanonta on aika hyvin juurtunut meihin juroihin suomalaisiin. Jollain tavalla on häpeällistä hehkuttaa sitä omaa onnea. Mielummin kerrot ne huonot kuulumiset kuin kehut omaa elämääsi ja onnen hetkiäsi. Minun lapseni on niin valloittavan ihania, kilttejä ja kauniita, niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. Saako näitä asioita sanoa ääneen? Jollain tavalla minua välillä harmittaa miten paljon purnaan ja puran niitä negatiivisia asioita tänne blogin puolelle. Olisiko minun uusin mottoni kel epäonni on, sen kätkeköön? Mutta toisaalta, se on parasta aivojen tuuletusta, terapiaa ja vertaistukea kun kuulen heti teiltä lukijoilta etten ole ajatusteni ja uhmaraivarieni kanssa yksin. Ja somen maailmassa on jännä ilmiö. Jos haluat keskittyä vain niihin positiivisiin asioihin, olet epäaito. Jos et joskus kuvaa likaisia pyykkikasoja tai kerro miten puoliso on kakkiainen olet epäaito. Sosiaalisenmedian esille tuoma kuva ei ole koko totuus, ei edes puolikas sellainen. Oli kyse sitten positiivisista tai negatiivista asioista. Jos minä kirjoitan avoimesti vauvavuoden väsymyksestä, kuulen etten saisi hankkia lisää lapsia koska olen niin väsynyt. Toinen taas kirjoittaa kaikesta posiitivisista lapsiperheen asioista ja kuulee olevansa epäaito, koska eihän kenenkään elämä ole koskaan pelkkää hattaraa. Onko koskaan hyvä?

onni

Ehkä kyse on enemmänkin sisäisestä muutoksesta joka näkyy vain minulle?

Ehkä minä teen tästä enemmän sellaisen sisäisen projektin. Sellaisen, jonka tulokset näkyy vain minun henkisessä hyvinvoinnissani. Kun ensikerralla pää meinaa levitä uhmaraivariin, mietin miten upean temperamenttinen lapseni on. Vahvat pärjää elämässä ja sitä rataa. Ehkä mahdotonta jossain tilanteessa, mutta yrittänyttä ei laiteta. Toisille kerron miten ärsyttävän paljon tytöt tappelee keskenään, ihan samalla tavalla mitä ennen. Mutta yritän kuitenkin aina muistaa tästä lähin lisätä loppuun, että he ovat kyllä upeita lapsia ja hyvinkin helppoja sekä kilttejä. Uhmaikä on vaihe, hermoja raastava vaihe mutta ehkä pieni asennemuutos helpottaa sitäkin. Lapsiperheen arki ei ole ruusuilla tanssimista, kyllä kaikki sen tietää. Joten tarviiko se oikeasti niin usein sanoa ääneen? Toisaalta, kun tälläiseltä kolmen pienen lapsen äidiltä kyselee kuulumisia niin tuskin kukaan odottaa minun kertovan miten ihanasti ja sikeästi yöni nukun ja kuinka elämäni on yhtä sateenkaaren iloa.

Oman elämänsä supermutsi.

Lapsi lapselta minusta tulee rennompi ja itsevarmempi äiti. Silti välillä huomaan liikaa tuijottavani tilastoja ja miettiväni muiden mielipiteitä kasvatustavoistani ja äitiydestäni. Tälle ajatustavalle yritän myös nyt laittaa kampoihin ihan todella. Oman tekemisensä kyseenalaistaminen on enemmän kuin suotavaa, mutta sen pitäisi lähteä siitä omasta olosta ja ajattelutavasta. Ei ulkoisista paineista. Ja kun ne paineet luon ihan itse itselleni. Kolmen lapsen kanssa arki on stressaavaa jo ilman omia tai muiden odotuksia. Nyt sille tulee stoppi. Tai edes pieni kynnys…

Täydellinen elämä. Miksi en nauttisi siitä?

Minulla on täydellinen tyttötrio. Täydellinen mies. Upea koti ja onnellinen ihana elämä. Miksi en nauttisi siitä nyt täysin rinnoin? Elämä on hyvää juuri nyt. Hivenen rosoinen, tummien silmänalusten sekä rakkauden täyteinen elämä. Pienet on meidän vastoinkäymiset, omalla asenteella niitä ei kannata suurentaa. Äitiys ei ole mitään rakettitiedettä, miksi tehdä siitä sellaista? Ja toisaalta, jos erinäisiä äitipalstoja ja nykyuutisia on uskominen niin ne lapset menee pilalle joka tapauksessa. Ehkä aloitankin tämän ajatustyön siitä, että luen vähän vähemmän kaiken maailman palstoja ja Sinkkosia. Keskityn olennaiseen: lapsiin, perheeseen ja ihan siihen oikeaan elämään. Ja mikä tärkeintä, uskallan ja muistan antaa sen onnen näkyä myös muille.

perhe

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (2)

hei tosi hyviä ajatuksia, kiitos kommentista! 🙂 ja kyllä, tykkään itse myös sinkkosesta ja hän tavallaan aina vähän armahtaa meitä vanhempia MUTTA sinkkosen tekstie kommenttikentät on sitten oma juttunsa jotka ainakin täst edes jätän lukematta 😀 jos maltan.. 😉 😀




0
1 vastaus

Ktse näen niin, että olemme kaikki pientä huomiota vailla. Äiti, joka ympäri vuorokauden hoivaa ja rakastaa ja ottaa huomioon, kaipaa myös itse empatia-akkuja ladatakseen hoivaa ja huomiota.
Tuodessamma keskusteluissa esiin arkemme rankempia pieniä yksityiskohtia, niitä, jotka myös empatia-akkujamme eniten kuluttavat, toivomme, että vastapuoli soisi meille hetken ymmärrystä ja ”sitä samaa aaltopituutta”. Se helpottaa, auttaa asettamaan asioita mitasuhteisiin ja tuo meille olon, että meitä on kuultu ja ymmärretty. Ja samoin me kuuntelemma ja ymmärrämme keskustelukumppania, jolloin syntyy sside, jotain yhteistä. Se on tärkeää.
No, miksei sitä sitten synny (vain) positiivisia puhumalla?
Koska ne pienet säröt tekevät meistä ihmisiä ja antavat pintaa toisen tarttua ja tilaisuuden mennä pintaa syvemmälle. Sillä onhan se niin, että kaikissa kohtaamisissa et sitä säröä näytä. Jos vaikka entinen opettajasi tulee kaupassa vastaan ja kysyy, mitä kuluu, esittelet ihanat lapsesi kertomatta nuhasta tai valvotusya yöstä. Ehkä vastapuolet todetessa, että ”on sulla tossa hommaa” vastaat myöntävästi.
Jokaiselle jutulle on siis paikkansa ja siitä samasta arjesta saa eri tilanteisiin eri sävyisiä kertomuksia.

Niin, ja vielä.
Se Sinkkinen kyllä kannattaa lukea.
Ihan paras 😉




0
1 vastaus

hei tosi hyviä ajatuksia, kiitos kommentista! 🙂 ja kyllä, tykkään itse myös sinkkosesta ja hän tavallaan aina vähän armahtaa meitä vanhempia MUTTA sinkkosen tekstie kommenttikentät on sitten oma juttunsa jotka ainakin täst edes jätän lukematta 😀 jos maltan.. 😉 😀




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tehtävä­nimikkeenä Laura
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 25-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta. Yhteyttä voi ottaa: tehtavanimikkeena@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • 👌 kohta olen vapaalla!!! #momsnightout#selfie#vainäitijutut

tehtavanimikkeenablogi

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: