Yleinen 3.5.2018

Vanhemmuuden tuoma metatyö vie keskittymiskyvyn.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Istuin eilen sohvalla ja lueskelin uusinta Kaksplussaa. Tytöt pelleilivät lattialla kertoen todella hyviä ja loistokkaita vitsejään. Kyllä, lause sisältää sarkasmia. Nauroin tyttöjen vitseille ja leikitin vieressäni makoilevaa vauvaa. Istuin ja nautin perheestäni, mutta metatyöskentelin samalla kotitöiden parissa. Tänään pitäisi pestä vessat, viikata pyykit. Lounas on valmiina, mitä päivälliseksi syötäisiin? Mies tekee pihahommia, lähdenkö minä käymään ruokakaupassa? 

Sanotaan, että me äidit olemme multitaskaajien kuningattaria. Teemme montaa asiaa samaan aikaan. Itse allekirjoittanut on esimerkiksi kerran imettänyt ja pyyhkinyt taaperon kakkapyllyä samaan aikaan. Siinä oli jo haastetta, muttei ollut lainkaan mahdotonta! Mutta vaikka näkyvästi teemme monia asioita samanaikaisesti, on suurin työ sitä joka ei muille näy. Metatyöskentely on äidin valttikortti.

Ajatustyö on äitiydessä oikeasti ihan supertärkeää, mutta olen huomannut sen välillä vievän ajatukseni jonnekin aivan liian kauas. Kun on aika keskittyä lasten leikkiin, satuhetkeen tai tanssiesitykseen huomaan samalla kelaavani päässäni miljoonia asioita joita minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kauppalistat, pyykkivuoret ja blogiasiat juoksevat korvieni välissä samalla kun yritän leikkiä ilkeää äitipuolta lasteni kanssa. Äiti kuulitko sanonta herättää minut taas siihen hetkeen. Ja minulle tulee paha mieli.

Kolmen pienen lapsen kanssa ajatus karkailee jo ihan väsymyksenkin takia, mutta tuntuu että pikkulapsiarjen hallinta – tai ainakin hallinnan yrittäminen – vie viimeisenkin keskittymiskyvyn. Kun on tottunut siihen, että on koko ajan ainakin kolmen lapsen tarpeet täytettävänä ja kotityöt tehtävänä, ei oikein osaa enää keskittyä siihen yhteen hetkeen ihan täysillä. Kun ronkkii vähän sieltä ja täältä samanaikaisesti jotta saa kaikki hommat tehtyä, on yhteen asiaan keskittyminen vaikeaa. Sieltä, täältä ja tuolta on minun kultainen ohjenuorani arjen hallintaan, mutta kaikessa toimivuudessaan se on välillä myös huono asia. Nimittäin juuri esimerkiksi siihen yhteen juttuun keskittyminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta.

Olen viime aikoina kiinnittänyt tähän huomiota enemmänkin ja ajatellut että asiaan on tultava jokin muutos. Haluan olla äiti, joka oikeasti on läsnä. Ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti. Haluan kuulla ja vastata ajatuksella, en vain robottimaisilla puoliunessa ja ajatuksessa sanotuilla lauseilla. No mitä olen tehnyt, jotta suunta on jo paranemaan päin?

Olen ollut enemmän itsekäs. Olen itsekkäästi sanonut lapsilleni, että äiti tekee tämän ensin. Odota, äiti tulee kohta. Kotitöiden, kolmen lapsen ja blogin pyörittäminen ei aina ole kovin helppo yhdistelmä, mutta ne pyykkikasat ja vastaamattomat sähköpostit eivät vie ajatuksiani pois leikistä jos ne ovat hoidettu jo ennen leikkihetkeä.

Panostan siis enemmän laatuun kuin määrään. Puolen tunnin leikkihetkestä lapset saavat enemmän irti kuin tunnin leikkihetkestä, jos pienempi aika takaa paremman läsnäolon. Kun päätän olla heidän kanssaan niin minä olen. Poistun kesken leikin vain heidän tarpeitaan varten. Vaikka pyykkikone huutaisi tai imuri odottaisi käyttäjäänsä, ne saavat silloin odottaa.

En ota stressiä yhteisistä leikeistä. Olen aina ollut huono leikkimään, mutta touhuaminen lasten kanssa on kivaa. Me askartelemme, luemme kirjoja ja pelaamme yhdessä. Leikkihetkiin osallistun vaihtelevasti, he viihtyvät niin hyvin keskenään että harvoin edes kaipaavat minua yhteisiin leikkeihinsä. Jos heillä siis on kivat leikit menossa, en ota yhteisistä hetkistä stressiä. Uskon siihen, että he kyllä tulevat luokse kun tahtovat ja osaan mennä mukaan, kun hetki tuntuu hyvältä.

Olen armollisempi itselleni. Aina ei tarvitse jaksaa ja pystyä olemaan ihan täysillä läsnä. Kun on valvonut erilaisten eroahdistusten, hulinoiden ja heräämisien kanssa viimeisen 1,5 viikkoa, on ihan ok olla vähän pysähtynyt ja hajamielinen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun olet sata kertaa saanut nauraa samalle sano valas vedä kalsarit alas vitsille. Silloin on ihan ok ajatella ensi viikon ruokalistaa ja nauraa hajamielisesti vaikkei todellakaan naurattaisi.

Pakko myöntää, että arjen tuoman metatyön takia tekee mieli välillä tuijotella seinää tovi jos toinenkin. Ei suinkaan siksi, että lapseni tekevät minut joskus seinähulluksi vaan siksi, että ei vaan yksinkertaisesti jaksa liikuttaa yhtäkään ajatusta. Välillä tuntuu että pää räjähtää kaikesta siitä ajatustyöstä jota vanhemmuus ja kodin pyörittäminen tuo mukanaan. Silloin on hyvä koittaa saada ajatukset hetkeksi seis, keskittyä täysillä kakkahuumoria viljelevään jälkikasvuuni ja nauraa pieruvitseille arveluttavan kauan. Sen jälkeen taas jaksaa olla se aikuinen ja ajatella järkevästi. Tai ainakin jaksaa taas yrittää, hah.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (5)

niin haikean kauniisti kirjoitettu<3 pisti kyllä ajattelemaan tuleviasuutta ja lasten kasvua ihan eri näkövinkkelistä!<3




0
1 vastaus

Hyvä kirjoitus! Itsekin äitinä eilen mietin, että miksi on niin pysähtynyt olo välillä. Sehän onkin juuri metatyö, jota en ollut tullut ajatelleeksi 😀 lohdullinen teksti!




0
1 vastaus

Mun elämäni on kääntynyy ihan päälaelleen!
Huomaan, että lapset ovat kasvaneet niin isoiksi (lue: liian isoiksi), etteivät yht’äkkiä kaipaa minua juuri lainkaan. Ellei sitten ole sukat tai ruotsin kirja kateissa. Tai nälkä. Mutta noin niinku muuten.
On kummallista olla yksin talossa, jossa on myös muita, mutta jossa kukaan ei juuri erityisemmin halua olla kanssasi. Yksin kotona olo on helpompaa.

Kaipaisin lasteni tai mieheni seuraa nyt erityisen kipeästi, sillä olen sairauteni saattelemana ajautunut ulos työelämästä. Myös hardastuksista piti luopua, eikä kovin montaa ystävääkään suoraan sanottuna kiinnosta ihminen, joka ei kykene kotoaan poistumaan.

Minusta, entisestä ”multitaskaajasta” on tullut ”muodikkaasti hitaasti elävä”. Olen sivustaseuraaja, jolla on kaikki aika maailmassa. Olen opetellut tekemään yhden asian kerrallaan, loppuun asti. Maksamaan laskun. Lukemaan sähköpostin. Keittämään kahvin.

Tätä joskus kaipasin. Että olisi aikaa. Aikaa olla rauhassa ja tehdä asia kerrallaan. No, voisin hetkeksi vaihtaa paikkaa. Haluaisin edes hetken taas tuntea olevani maailman keskipisteessä ja kuulla niiden tuhansien ampiaisten pörinän päässäni…
Tiedän, ei sekään aina herkkua ollut. Useinmiten ei. Mutta repii ja hajottaa tämä hiljaisuuskin suurina annoksina.




0
1 vastaus

<3




0
1 vastaus

niin haikean kauniisti kirjoitettu<3 pisti kyllä ajattelemaan tuleviasuutta ja lasten kasvua ihan eri näkövinkkelistä!<3




0
1 vastaus

kiitos! 🙂 hihi, älä muuta sano! Se on niiiiin uuvuttavaa välillä. tsempit sinne<3




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tehtävä­nimikkeenä Laura
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 25-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta. Yhteyttä voi ottaa: tehtavanimikkeena@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Päivän #ootd ! #päivänasu#äiti#momof3#todaysoutfit

tehtavanimikkeenablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: