Yleinen 13.6.2018

Sinun sotkusi voi olla toisen seikkailu

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Välillä, kun katson kotiamme meinaa mennä kuppi niin sanotusti nurin. Maanantaina oli siivouspäivä ja jo tiistai aamupäivällä pieniä tavaroita lojui siellä täällä. Muutama pariton sukka, yksi paita ja pari lelua. ”Pari”.  Turhauttavinta äitinä on todellakin se siivoaminen, koska koti on sekunnissa taas kaaoksessa. Ja silti sitä on pakko tehdä tai hukumme. Tai sitten se kuppi menee nurin.

Täystuho on täystuho, tornado tai pyörremyrsky kun iskee, niin asialle on pakko tehdä jotain. Silti välillä mietin, että olenko liian tarkka tavaroiden suhteen? Puhdasta pitää olla, mutta pitäisikö tässä yrittää asennoitua niin että illalla tavarat paikoilleen ja se riittää? Siinä pääsisi itse helpommalla, mutta myös iloisempana. Ei ainaista vääntöä leikkien siivoamisesta. Tai ainakin se vääntö tapahtuisi vain kerran päivässä.

Tuntuu, että välillä unohdan tämän kodin olevan myös kolmen lapsen koti. Me vanhemmat olemme sen ostaneet, me siitä huolehdimme ja me sitä puunaamme. Mutta meidän kahden aikuisen lisäksi täällä asuu myös kolme lasta. Kaksi jotka leikeissään levittävät lelut. Ja yksi joka ne kaikki syö ja kuolastaa. Ja se, jonka minä näen sotkuna on heidän seikkailunsa.

Tässä eräänä päivänä hääräsin keittiössä – toisin sanoen purin sitä meikäläisen seikkaulua, tiskivuorta – ja keskimmäinen lapsemme kantoi kaikki sohvatyynyt keittiön lattialle. Meinasin jo karjahtaa, että viepäs ne pois. Ei tänne. Koska, koska ja koska. Mutta määräyksen sijaan kysyin; mitä sinä niillä teet?

Äiti minä teen temppuradan. Se pitää tehdä keittiöön, jotta Ilonakin näkee kun minä temppuilen. Meinasin kieltää, onhan meillä sääntönä ettei keittiöön leluja tuoda. Mutta tällä(kin) kertaa katsoin läpi sormien. Ja kyllä kannatti. Toinen teki mitä upeampia tanssi- ja jumppaliikkeitä ja minä sain tiskata rauhassa, koska vauva nauraa kräkätti siskon touhuille. Sellainen win-win tilanne, vaikka ilo loppuikin lyhyeen ja siihen ainaiseen tappeluun, kun jäljet piti siivota ennen uuteen leikkiin siirtymistä. Mutta ne pienet hetket…

Voisin kirjoittaa tuhansia sanoja siitä, miten lasten pitäisi antaa olla lapsia ja kyllä lapset saa kotona näkyä. Saavat toki, sitä kun on oikeasti mahdotonta peittää että kotona asustaisi lapsia. Kyllä ne parittomat sukat sekä värikkäät muovikrääsät ympäri taloa sen kertovat. Mutta vaikka miten kirjottaisin, todellisuus on usein toista. Yritän asennoitua siihen, ettei kaaoksella ole niin väliä. Pääsisin itse helpommalla, jos osaisin paremmin kestää kaaosta ja niitä värikkäitä muovihärpäkkeitä sekä legopalikoita. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Mieheni joskus kysyy minulta, että eikö minua häiritse tämä sotku. Häiritsee, mutta olen jo luovuttanut sen hallitsemisen suhteen. Mahdotonta. Yritän olla parhaani mukaan välittämättä siitä.

Kun on kotona lähes aina, haluaa että koti on viihtyisä. Ja valitettavasti minun sisustussilmääni ei hivele lasten lelut. Olen yrittänyt tehdä olohuoneesta krääsävapaata aluetta, jotta voin juoda iltapäiväkahvini rauhallisin mielin. Olen opetellut sulkemaan silmäni ja lastenhuoneiden ovet kun oikein kunnolla ahdistaa. Silti löydän välillä itseni hokemasta tekstin otsikkoa kuin mantraa itselleni. Ettei se kuppi mene nurin.

Ja kun tuntuu tekopyhältä valittaa lapsille sotkusta, jos tiskivuori on kirjaimellisesti vuori. Pyykkivuoresta puhumattakaan. Aina ei ehdi, eikä jaksa. Ei kai lapsetkaan. Varsinkin kun se seikkailu voi oikeasti olla todella pahasti kesken ja sitten joku tulee ja sanoo nyt siivotaan. Sitten menee meidän lapsilla se kuuluisa kuppi nurin.

Ei mutta oikeasti, menee se. Lähes aina. Miten te saatte lapset siivoamaan ilman kitinää ja kamalaa tappelua asiasta? Ei auta, vaikka miten kauniisti sanoisi tai miten monta kertaa toistaisi kohta siivotaan. Aina, ihan aina siitä tulee tappelu.

Silloin lapsettomina sinkkuaikoina se yksi siivouspäivä viikossa tuntui tylsältä. Nyt toivon, että viikkoon mahtuisi edes yksi päivä kun ei tarvitsisi siivota. Ja se toive ei toteudu ikinä.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (11)

Hihi voi että!<3 ihanaa että silti luet 😉 ja ihanaa kesää myös sinne!

1 vastaus

Hah, lohduttavaa, ettet kolmen lapsen äitinäkään ole täysin tottunut sekasotkuun, ja myönnät kärsiväsi siitä! Mulla on vain yksi vauva, 7-kuinen poika, ja musta tuntuu, että mun sotkunsietokyky on päinvastoin laskenut kotona ollessa. Kun olin töissä, en ollut niin tällainen ollenkaan… Oon ajatellut, että mulla on liikaa aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin kuten tahmeaan lattiaan tai tahroihin, mutta ehkä se o vähän luonteestakin kiinni. Joku kestää epäjärjestystä paremmin kuin toinen.

1 vastaus

Toi on totta että kotona ollessa ehtii keskittymään siihen sotkuun eri tavalla!! 🙂

1 vastaus

Meillä kolme lasta, vauva ja kaksi leikki-ikäistä. Lelut kerätään pääsääntöisesti vaan illalla ja toimii meillä. Jos joku tulee kylään, siivotaan kyllä mutta silloinkin lastenhuone saattaa olla vähän sinne päin siisti. Kunhan tiskit on laitettu ja pyykkihuolto pelaa, mulle riittää! Toki siisteys on ihanaa, mutta teen mielummin muita juttuja päivän aikana, kuin toimin siivouspoliisina. 😀 mutta on se sotkun sietäminen silti välillä vaikeaa!

1 vastaus

!!! Kuulostaa hyvältä tavalta!

1 vastaus

Oon oppinu laskemaan rimaani alemmas. Kun esikoinen oli vauva, miehen sisko kylään tullessaan lotkautti että ”oonko mä sisustanu vai miks täällä on niin eri näköistä?”. Sanoin että en oo. ”No sit se johtuu siitä, että täällä on niin siistiä nyt. Yleensä on sekaista.” Olin ihan WTF. Oon siisteydestä pitävä ihminen, jolla silloin oli uusi elämäntilanne ja kädet täynnä vauvan ja hankalan imetyksen kanssa. En ekana miettinyt onko tavaroita lattialla. Huonon itsetunnon takia tuo kommentti sitten kummitteli mielessä kauan ja aloin pitää siivoamista liian tärkeänä, vaikka lapsia siunaantui kolme 3,5 vuoteen. Ja se alkoi näkyä mun jaksamisessa ihan liikaa. Olin kireä kuin viulunkieli koko ajan muutenkin, pakkosiivoaminen ei siihen auttanut yhtään.

No nyt oon järkeentynyt ja sisuuntunut, pysähtynyt miettimään että oikeasti sillä on mitään väliä mitä muut ajattelee, jos meillä onkin leluja lattialla.
Mulla on kotona taulu, jossa lukee ”My house was clean yesterday, sorry you missed it.”. Ja Äiti ja Melukylän lapset-blogista bongasin kehyksen, jossa on mustan sotkun päällä teksti ”It’s a mess. So what?”. Nämä iskulauseet on takonu mun selkäytimeen, että elämä SAA näkyä ja kenenkään ei tarvi enää ikinä vattuilla mulle mun kodista.
Se on just sen näköinen kun kulloisenkin tilanteen ja oman jaksamisen mukaan sitä päivitän – ja jos se ei vaivaa minua niin älköön vaivatko muitakaan. 💪

Yks mun ihana ystävä kerran sanoikin mulle, että kannattaa miettiä mitä kymmenen vuoden päästä haluaa muistaa pikkulapsiajasta: sen, että koti oli aina siisti? Vai sen, että vietettiin aikaa yhdessä ja tehtiin paljon yhdessä?
Niinpä. Kukaan ei muista tai halua muistella sitä oliko kotona kaikki tiptop, siitä ei muistoja tehdä.

Jälleen kerran, eläköön inhimillisyys! 😀

1 vastaus

Ihania lauseita! Ja niin totta, tuskin kukaan meistä kymmenen vuoden päästö miettii että vitsit miten kivaa pikkulapsi aika oli kun koti oli siisti!!

Minusta on todella törkeää kommentoida toisten kotia, oli se sitten sekainen tai ei :/

1 vastaus

Lelut kerätään yhdessä illalla.
Välillä vien itse olkkarista leluja takaisin lastenhuoneisiin.
Välillä tehdään diili, että lapset pyyhkii räteillä pöytiä ja ovia ja minä siivoan lelut.

Saatan myös siivota kaikki itse, aina ei jaksa kasvattaa 😀

1 vastaus

Kun lapset olivat pieniä, miellä oli sääntö, että illalla kaikki sotkut ovat yhteisiä. Lelut kerättiin lattioilta iltaisin, eikä kenelläkään ollut sanomista siihen, kuka sillä autolla oli viimeksi leikkinyt, kun kerran päin päätteeksi kaikki sotkut olivat yhteisiä.
Saatoimme tehdä siivouksestakin leikin, jossa esim. heitettiin vuorollaan noppaa. Se, minkä numeron sait, määräsi sen, kuinka monta lelua SAIT kerätä paikoilleen. Myös värinoppa on kiva, sen kanssa voi heittää siitä, minkä värinen lelu pitää siivota seuraavaksi.
”Siivouskortteja” voi kääntää kuin muistipelikortteja, mutta vaan yhden kerrallaan. Kortin takaa voi paljastua taas vaikka lukumäärä, kuinka monta lelua SAA siivota. Huono-onninen pelaaja saa käähykortin, eikä saa omalla vuorollaan siivota mitään. Joku voi siedä paikallaan sotkun isoimman lelun, toinen kortti voi kehoittaa viemään sen pienimmän tai pehmeimmän jne.
Joskus siivousvauhdittajaksi riitti äidin käsi, joka ”arpoi” sen, kuinka monta lelua kukin milloinkin vei paikalleen.

1 vastaus

Hei ihan mahtavia vinkkejä kiitos paljon! Menee ehdottomasti kokeiluun!!! 🙂

1 vastaus

Heippa Laura! Mun on ihan pakko sanoa, että tää sun blogisi on aika vaarallinen paikka mulle. Nimittäin joka kerta, kun näen Ilonan, muhun iskee akuutti vauvakuume ja ainoa lääkehoito siihen on jättää klikkaamatta sun postausta😁 Mitä en kyllä koskaan tee…ihanaa kesän jatkoa teidän koko perheelle!😎😊

1 vastaus

Hihi voi että!<3 ihanaa että silti luet 😉 ja ihanaa kesää myös sinne!

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tehtävä­nimikkeenä Laura
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 25-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta. Yhteyttä voi ottaa: tehtavanimikkeena@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Viimeinen kirjoitus Kaksplussalla tehty, haikeaa mutta niin ihanaa!  Perjantaina nähdään uudessa osoitteessa, joka löytyy profiilista! 😍👌 että mä kaipasin tuota vanhaa blogia❤ #happy#blogi#perheblogi#blogger#uusiatuulia

tehtavanimikkeenablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: