Loppiainen, pakkaspäivä

Ehkä ihanin tunne on herätä vapaapäivään ennen kelloa ja ennen lapsia. Olla
ihan rauhassa peiton alla ja tietää, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään
mitään eikä mennä minnekään. Vaikka ilmeisesti tänäänkin oli moni kauppa
auki, olimme suhtautuneet loppiaiseen kuin kunnon pyhäpäivään, eli päivään,
jolloin ollaan vain kotona.

Oikeasti minun olisi ollut ihan pakko mennä jo salille, mutta koska salini
oli kiinni, sain rauhassa vielä lorvia ja jatkaa joulutaukoani. Kotipäivä
tuntui kyllä hyvältä idealta. Pakkanen piirteli ikkunoihin jääkukkiaan 25
pakkasasteen hengityksellään, joten kotipäivä oli siltäkin osin perusteltu. Eikä
tarvitsisi mennä ulos!

Laitoimme brunssiksi muuttuneeseen aamupalapöytään kynttilät palamaan ja
nostimme pöytään leipiä, juustoja, leikkeleitä, kananmunia, jugurttia,
kasviksia ja graavilohta, jota A. teki eilen. Minulla ja A:lla oli hotellitason
aamiainen, kun taas lapset söivät muroja ja vaaleaa leipää ja voita ja joivat
kuumaa kaakaota. Jos puhutaan herkkuaamiaisesta niin kai kaikki saavat sitten itse
valita herkkunsa.

Pakkasen puhallellessa ulkona oli selkeästi täydellinen päivä laittaa päälle
mustat yogapantsit, virttynyt, pehmeä villapaita ja villasukat ja hiihdellä
sillä asulla kotona koko päivä. Hampaiden ja hiusten pesu riitti kauneudenhoidoksi. Pyyhekuivat
hiukset kiepsautin nutturalle päälaelle Pikku Myyn tyyliin. Olisin tietenkin
halunnut laittaa asusta dagensin, päivän asukuvan, mutta kuvan takia olisin
joutunut meikkaamaan ja harjaamaan hiukset, ja eihän se kotipäivänä sovi.

Puolen päivän aikaan A. ilmoitti innoissaan lapsille, että nyt koko perhe lähtee
ulos aurinkoon ja pakkaseen. Ihan puskista ilmoitti. Perheen nuorin ja vanhin
olivat innoissaan, loput kolme piti suostutella ja miltei pakottaa…Tottakai äitikin on sitä mieltä, että ulkona pitää käydä haukkaamassa raitista ilmaa! Joo-o, kyllä…

Siinä toppahousujani ja ratsastukseen ostamiani Kuomia etsiessäni tajusin,
miten ihania perhekuvia ja luontokuvia saan nyt ulkona! Täydellinen syy ulkoiluun! Päädyin pohdinnan
jälkeen ottamaan kuitenkin pelkän kännykän mukaani.

Kun lopulta ihan vain nopeasti vielä kerättyäni leluja, pedattuani sänkyjä
ja tyhjennettyäni astianpesukoneen löysin pihalta perheeni, puuttui jo yksi. A.
oli antanut Henrikille luvan mennä hakemaan kaveria ulos eikä lähteä meidän
kanssa metsään. Se niistä perhekuvista sitten… Miten muut bloggaajat saavat
pakotettua perheensä kuviin eikä kukaan koskaan juokse karkuun? No, en
kuitenkaan heittäytynyt mahalleni maahan, koska Aava oli jo maassa huutamassa,
että ei jaksa kävellä 20 metriä metsään.

Pääsimme lopulta metsään. Lumi narisi, aurinko häikäisi, hengitys huurustui.
Todella kaunista. Todella kylmä. Yritin ottaa muutaman kuvan, mutta sormeni jäätyivät heti, enkä saanut kovin
kummoisia kuvia muutenkaan.

Minä: Meidät pakotettiin tänne. Lapsi: Heidän surullinen kohtalonsa oli jäätyä kotipihaan.

Löysimme räjäytystyömaalta metsän vierestä kolmemetrisen kiven. Otin kuvia,
kun Matilda alkoi A:n avustuksella kiivetä kivelle. Täydellinen luminen
ympäristö, kirkas aurinko, lapsella hymy huulilla valtavan suuren kiven päällä.
Täydellinen kuvaustilanne. Ja siihen se minun kännykkäni sitten sammui siinä pakkasessa.
Tilttasi täysin. Ei sitten yhtään kuvaa hänestä kivellä. Eikä yhtään edes
puolikkaan perheen kuvaa.

Löysimme räjäytyskuopista jäätä, jossa luistelimme kengillämme. Onko mikään
varhaisteinille nolompaa kuin mutsi ja faija, jotka liukuvat sivuttain,
laittavat kädet eteen ristiin ja avaavat ne mahtipontisesti leveälle laulaen tunteella
Let it go, let it goooo… Tuskin, ilmeestä päätellen.

Melkein tunnin kävelimme metsässä ja tuolla rakennettavan asuinalueen laitamalla. Seurueemme
miesvahvistus ihasteli kolmea pitkähiuksista blondiaan, jotka alkoivat
muistuttaa tosielämän Elsoja, kun hiusten latvat ja ripset olivat valkoisen
huurteen peitossa. Meitä ei naurattanut, voin sanoa. Kädet jäätyivät niin, että
niitä piti sulatella kotona kauan ja melkein itkeä.

Loppupäivä oltiin sitten tiukasti sisällä. Katselimme peittojen alla kylki kyljessä
Urhea-elokuvaa sekä pelasimme erilaisia pelejä. Pelasimme yhtä aikaa sekä Aavan
kanssa muistipeliä että loppujengillä Love letter -korttipeliä. Sellainen pieni
kitinä ja taistelu kuului tietysti pelisessioon muun muassa aiheesta ketkä
kaikki oman ja naapuriperheen lapsista pääsevät mukaan peliin, mutta hyvin meni
loppujen lopuksi.

Viltti lämmittää ja suojelee, jos elokuva käy turhan jännäksi.

A. paistoi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi ison kasan lettuja. Maussa ei
ole muuten mitään eroa, tekeekö letut Finmixiin vai vehnäjauhoihin. Harvoin
meillä tehdäänkään enää mitään kahtena versiona. Letut, hillo ja kermavaahto
ovat vaan niin hyviä, että ei kauaa letut kestäneet pinossa tarjoiluastiassa.

Illalla minä ja Aava paistoimme vielä porkkanaruutuja gluteenittoman
jauhopussin ohjeella. Kuvassa ruudut olivat viisi senttiä korkeita, meillä ne
olivat kaksi senttiä korkeita. No, ei kai aina voikaan mennä niin kuin
Strömsössä. Minä ne luultavasti syön, Aava vain maistoi yhtä palaa.  

Minulla ja lapsilla on vielä neljä lomapäivää. Lapset alkavat kyllästyä
kotiin, toisiinsa ja tylsyyteen. Ei puhettakaan elokuvien kuvaamisesta enää,
nyt vain mangutaan peliaikaa. Minä sen sijaan vielä nautin lomasta ilman
Wilmaa, harrastusmuistamisia ja reppujen pakkaamisia. Niin, ja sitä suurta arjen
muutosta. Pitkän työttömyyden jälkeen aloitan työsuhteen ensi maanantaina.
Jännittävää!

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä