Yleinen 26.4.2017

Ilta, jolloin kaikki karjuivat

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Stressaava ja kiireinen toisen osa-aikatyöni viimeinen työpäivä. Yritän muistaa kirjoittaa ylös kaikki asiat, jotka jäävät minulta kesken, jotka täytyy kertoa töihin palaavalle, jota sijaistin. Vilkuilen koko päivän kelloa. Se ei juokse, se etenee kuin huhtikuinen lumimyrsky määrätietoisesti, pyörremyrskyn lailla ja lupaa kyselemättä. Päiväkoti menee kohta kiinni, ja kotiin on matkaa yli puolen tunnin ajon verran.

On pakko jättää pari isoa työtä kotiin tehtäväksi, kun työaika ei vain riitä. ”Koska äiti tulee kotiin”, kysyy iltapäivän lopputunteina keskimmäinen WhatsAppin perheryhmässä, jossa on oman perheen lisäksi isovanhemmat ja tädin perhe. ”Viiden jälkeen vasta”, vastaan. Olen lähtenyt kotoa kello 7 niin kuin lähes aina. Neljäsluokkalainen on ollut kauan yksin kotona sekä aamulla että iltapäivällä. Mies on työmatkalla.

Ajan tuhatta ja sataa päiväkodille. Olen paikalla jopa kymmenen minuuttia ennen päiväkodin sulkeutumista. Lapseni ei ole onneksi viimeinen: toinenkin lapsi keinuu vielä pihalla, mutta toisaalta hänen isänsä on jo päiväkodin aidan sisäpuolella.

Kiinnitän takapenkille turvavöihin väsyneen, nälkäisen ja kiukkuisen lapsen. Kotipihassa tuijotan silmät seisoen auton rattia ja edessä olevaa kotitaloa. Jalat ja pää tuntuvat raskailta, en jaksa nousta autosta. Pohdin, voisinko vain istua autossa koko illan. Pieni alkaa kirkua, että hänellä on vessahätä. Huokaan ja lähes tiuskaisen, että hän pääsee kyllä sinne itsekin. Kotiovi on suoraan edessämme, ja ulko-ovi on auki, koska koululaiset ovat jo kotona.

Työpäivä numero kaksi, kotitöiden työpäivä, alkaa. Keittiössä on eilen myöhään yöllä leivotun, töihin viedyn raakakakun kaikki tiskit sekä yhä osa toissapäiväisistä synttäritiskeistä. Kymmenen jälkeen en ole enää jaksanut tiskata.

Väsyttää niin paljon. Täytän tiskikoneen ja alan tiskata kulhoja ja nuolijoita, jotka eivät mahtuneet koneeseen. Saman tien kaikki kolme lasta alkavat tapella ilmapalloista, joita on synttäreiden jäljiltä koko olohuone täynnä. Pienin, 6, kirkuu niin korkealta ja niin kovaa, että ehjinä säilyvien ikkunoiden täytyy olla panssarilasia. Keskimmäinen, 10, karjuu vastaan. Isoin, 13, puolustaa pienintä ja saa keskimmäisen suuttumaan ja huutamaan kovempaa.

Jokainen näistä jo isoiksi kasvattamista lapsistani haluaa itselleen tietyn pinkin prinsessapallon. Sen saman, minkä jokainen muukin. Se tuntuu naurettavalta ja kohtuuttomalta. Miksi ette leikkineet palloilla silloin, kun väsynyt 6-vuotias oli vielä hoidossa eikä täällä kirkumassa? Onko oikeasti ihan pakko ärsyttää heti, kun me tulemme?

väsymys, äiti on vähän väsynyt

Saatan sanoa lapsille, että olisinpa jäänyt töihin. Se vain lipsahtaa.

Tiskaan puoli tuntia ja tyhjennän kuivauskaappia. Sitten vasta alan tehdä ruokaa. Kello on jo 17.50, kun nostan vasta kattilan liedelle ja alan etsiä aineksia ruokaan. Minulla on suunnilleen yhtä kova nälkä kuin juuri talviunilta heränneellä Kuusamon Juuso-karhulla, joka sentään laihtui koko talven kestäneillä unillaan sata kiloa. Minä en sen sijaan laihdu, mutta en toisaalta saakaan koskaan nukkuakaan edes vaikka pelkkää marraskuuta.

Tappelu yltyy. Kaikki ovat edessäni, jaloissani ja lähes ihollani keittiössä keskellä kattiloita, tiskiharjoja ja riisipaketteja. On se kumma, että lähes kymmenen ilmapalloa ei riitä kolmelle ja että isonkin pitää ohi mennessään huitaista kumoon ilmapallotorni, jota keskimmäinen huolella rakentaa seinään käyttäen hiustensa sähköisyyttä. Saman tien alan karjua lähes yhtä kovaa kuin kaikki muutkin. Pieni kirkuu ja itkee.

Karjahdukseni jälkeen lopetan nopeasti ja muistan roolini perheessäni. Takavarikoin kännykät ja määrään kaikkien laitteiden käyttökiellon ainakin täksi illaksi jokaiselle. Silmät leviävät lautasiksi. Jengi hiljenee. Ruokailu hiljentää lopullisesti torppamme väen. Syömme toisiamme mulkoillen ja puhisten.

Pieni jatkaa ruuan jälkeen kiukkuaan. Vedän hänet sohvalle kainalooni ja avaan satukirjan. Keskimmäinen hiipii viereen ja jää kuuntelemaan. Pitkän sadun luettuani sanon, että minun on jatkettava pieni hetki toista työtäni, blogia. Pienin voisi vaikka värittää värityskirjaa.

Yllättäen keskimmäinenkin sanoo haluavansa värittää. Annan hänelle luvan ottaa minun aikuisten värityskirjani. Yhtäkkiä tajuan taas sen, mitä olisi pitänyt tajuta tunti sitten. Väsymyksen lisäksi kaikilla on ollut ikävä, mutta sitä on vaikea sanoittaa. Ehdotan pienelle ja keskimmäiselle, että he hakisivat tuolit, kynät ja värityskirjat minun viereeni työpöydälle. He hakevat. Ahtaudumme kaikki kolme saman pöydän ääreen. Keskimmäinen ei ole tehnyt sellaista aikoihin. Meillä on kaikilla isiäkin ikävä, mutta meillä on toisemme.

Valokuvia käsitellessäni katselen samalla hiljaista, huolellista värittämistä vieressäni. Lähes joka kohdan väritettyään kumpikin näyttää kohtaa minulle. Ovatpa he taitavia värittämään. Ovatpa he pieniä vielä. Onpa ilta ihana ilman ylimääräisiä laitteita.

Isoin tarjoilee iltapalaksi aiemmin leipomiaan juustosarvia. Iltatoimien jälkeen luen pienelle vielä yhden sadun.

Perinteemme mukaan saan täksikin yöksi viereeni pojan, keskimmäisen, niin kuin aina miehen ollessa työmatkalla. Pyydämme vielä illalla toisiltamme anteeksi karjumistamme. Hänkin sanoo, että rakastaa.

 

Lue myös

Työssäkäyvät arki-illat ovat liian lyhyitä.

Eskariuhma: 4-6-vuotias ei osaa päättää mielialaansa

En kaipaa enää vauvaa

Lapsi sylissä yöllä, kun muut nukkuvat

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (4)

[…] Aiheesta kirjoitti myös Yli Pyykkivuorten Bloggaaja Hanna: Ilta, jolloin kaikki karjuivat […]




0
1 vastaus

Voi että, olipa todella hyvin kirjoitettu ja kuvailtu sitä, mitä varmasti jokaisessa perheessä on joskus. Toisinaan se pinna vain on kireällä sekä sitten taustalla olevat mahdolliset ikävät, surut ja murheet, joiden takia mieli on kireä kuin viulunkieli.
Tekstiä lukiessani olisin voinut sinut ottaa halaukseen!
Tsemppiä arjen pyöritykseen <3




0
1 vastaus

Kiitos! Ihana sinä. 🙂




0
1 vastaus

Nonni, nyt mä oon ihan tippa linssissä. Väsyttänee muakin jo liikaa tai sit sä vaan oot niin loistava kirjoittamaan. Fiilis välittyy. Ja tähän kyseiseen oli vallan helppo samaistua!




0
1 vastaus

Kiitos ihana Anneni! ❤




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yli pyykkivuorten
HANNA MAARIA Havaintoja perhe-elämästä, äitiydestä, naiseudesta, sisustamisesta ja lapsen keliakiasta. Vertaistukea myös uhmaikään, kouluikään, murrosikään ja ruuhkavuosiin. Blogissa mukana "Aava", s. 2011, "Henrik", s. 2006, "Matilda", s. 2003 ja aviomies. Yhteydenotot: ylipyykkivuorten@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Pupu mukana kaikkialla. 💕

ylipyykkivuortenblog

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: