Yleinen 5.5.2017

Mieheni takia en saa ikinä koiraa

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

keeshond

Minulla on koirakuume, mutta se on vain kuume.

Minä olen juuri se, joka jää silittämään kaikkia niitä vastaantulevia koiria, joiden omistajat päästävät koiransa luokseni. Kun menemme kylään, jossa on koira, muut istuvat sohvalle ja minä lattialle. Istun koko vierailun lattialla – paitsi jos koira saa tulla sohvalle. Silloin minä istun sohvalla, koira sylissäni.

Meillä ei ole koiraa, ja välillä se sattuu minua. Välillä taas en edes kaipaa koiraa.

Mieheni ei halua meille koiraa. Hän ei halua meille kissaa eikä pupua. Ei edes hamsteria. Ei mitään eläintä.

Ennen meillä oli koira, mutta otin sen nuorena kysymättä mieheni, silloisen poikaystäväni, mielipidettä. Elämä koiran kanssa meni kivasti, mutta mieheni ei nauttinut koiraperheenä elämisestä. Kun cavalier kingcharlesienpaniel Nellille tuli selkäsairaus, pieniä lapsia oli kolme ja mies oli paljon työmatkoilla, Nelli muutti toiseen kotiinsa, vanhempieni luo, pysyvästi. Se oli elämäni vaikein päätös, mutta ehdottomasti oikea. Sen näki lapsia säikkyvästä Nellistä monin eri tavoin. Lue 16-vuotiaaksi asti ilonamme olleen Nellin tarina tästä.

Mieheni pitää eläimistä, mutta ei halua niitä omaan kotiinsa. Ehkä syynä ovat karvat, ehkä koiran vaatima työ ja elämän sitominen koiraan, ehkä joku muu syy. Hän ei vain halua omistaa eläintä, joten me muutkaan emme voi omistaa eläintä.

Lapseni eivät saa koskaan lemmikkiä

En saanut lapsena eläintä, joten ajattelin aina, että heti kotoa muutettuani ostan koiran. Saimmekin elää Nellin kanssa 16 ihanaa vuotta.

Nyt lapseni elävät samanlaista lapsuutta kuin minä elin. Heillä ei tule koskaan olemaan omaa eläintä. Se tuntuu kurjalta – mutta vain hetkittäin.

Välillä olen väsynyt. Kaksi eri päivätyötä ja sivutyöksi muuttunut rakas bloggausharrastus, kolme eri-ikäistä lasta ja miehen työmatkojen tuoma yksin tehtävien kotitöiden määrä ja arjen pyöritys täyttävät päiväni. Välillä kaikki vain tappelemme, niin kuin tässä postauksessa kerroin. Usein huokaan onnesta, että meillä ei ole koiraa, joka vaatisi koulutusta, turkin hoitoa, lenkitystä ja aikaani. Näin tämän pitääkin olla.

Koska rakastan miestäni ihan hirveän paljon, olen hyväksynyt ilman koiraa elämisen. Koska mieheni mielipide on niin vahva, sitä voi mielestäni verrata koira-allergiaan. Koiraa ei voi edes harkita. Siitä ei tarvitse edes keskustella enää, koska olemme käyneet ne keskustelut jo vuosia sitten. Kunnioitan mieheni mielipdettä ja samalla totean, että en haluaisikaan omistaa koiraa. En kuitenkaan jaksaisi juuri nyt.

cavalier kingcharlesin spaniel

Mieheni  työ päättää kotikuntamme

Parisuhde on kompromissien tekemistä ja yhteisen, meidän toimintatapamme löytämistä. Minä elän sen kanssa, että en saa eläintä. Toinen iso asia, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme, on mieheni työpaikan sijainti. Hänen työtään voi tehdä vain tietyissä paikoissa. Koska haluamme asua kaikki yhdessä, asumme siellä, missä mieheni työskentelee. Koska emme halua asua arkipäiviä erossa toisistamme niin, että toinen on yksinhuoltajana, asumme siellä, mistä on lyhyt matka mieheni työpaikalle. Muu elämä rakennetaan siihen ympärille. Elämä on hyvää näin.

Mieheni työn takia en voi asua lähellä vanhempiani enkä siskoani. Olemme joutuneet vaihtamaan paikkakuntaa ja jopa maakuntaa. Millään muulla ei ole kuitenkaan väliä kuin sillä, että olemme yhdessä. Muutot eivät haittaa, koska rakastamme.

Syliini mahtuisi koira

Mistä asioista olemme keskustelleet yhdessä? Monestakin asiasta, mutta esimerkiksi lastemme lukumäärästä. Päädyimme kolmeen, joka oli ensisijaisesti minun toivomani määrä. Sen tien kulkeminen oli kivikkoisempi kuin koira-asian läpikäyminen.

Niin kuin tässä postauksessa kirjoitin, en kaipaa enää vauvaa. Näen kuitenkin lähes joka yö unia raskaudesta, joten prosessoin asiaa elämän muuttumisesta pois pikkulapsiarjesta. Yhä enemmän mietin koiraa, joka käpertyisi syliini, kun kaikki muut nukkuvat. En kuitenkaan koe, että sylini olisi tyhjä, vaikka Aavakin on jo pian eskarilainen. Sylini on täynnä koko ajan ja toisaalta avoin kaikelle uudelle.

Voiko koirakuumeen takia erota?

Voiko jonkun koirakuume olla niin vahva, että siksi haluaisi erota? Tavallaan uskon, että voisi. Eläimet ovat monelle elämäntapa. Eroaahan moni siksi, että puoliso ei halua lasta, joten miksi ei voisi erota siksi, että puoliso ei halua kotiinsa eläintä? En ikinä harkitsisi eroa koira-asian takia.

Koirakuumeeni on siinä onnellisessa vaiheessa, että vain hymähtelen ajatukselle. Olen tavallaan helpottunut, että meillä ei ole sanomalehtiä lattialla ja yöllisiä pissatuksia takapihalla. On ihanaa nukkua yöllä, kun kukaan ei vaadi huomiotani vinkumalla. Onhan tässä jo 17 vuotta hoidettu öisin ensin koiranpentua ja sitten lapsia, joten nyt tuntuu hyvältä nukkua. Hyvä, että joku ei tarvitse minua joka hetki.

Uskon korkeimman johdatukseen monessa asiassa. Minun rukousvastaukseni koirakuumeeseen on keeshond Helmi, ystäväni koira. Saan hakea Helmin hoidettavakseni, sylitettäväkseni, halattavakseni ja lenkitettäväkseni aina, kun haluan. Välillä olemme ottaneet Helmin mieheni työmatkan ajaksi yökylähoitoonkin.

Helmi riittää täyttämään koirakaipuuni juuri sopivalla tavalla.

keeshond

Onko sinulla joku asia, josta olet joutunut luopumaan parisuhteessasi? Mikä asia tehdään parisuhteessasi sinun toivomallasi tavalla, mikä puolisosi toivomalla tavalla? Voisitko elää ilman eläintä? 

Muoks: Jostain syystä tämä postaus on herättänyt keskustelua parisuhteeni tilasta blogini Facebook-sivulla (lue täältä). Olen ehkä vähän hämmentynyt siitä. Jos mies ei haluaisi lapsia, oltaisi mielestäni isompien asioiden kanssa tekemisissä. En tosiaan enää edes haluaisi koiraa, katselen vain haikeana muiden koiria. Pitäisikö minun siis vaatimalla vaatia koiraa vaikka tiedän, että toinen ei halua? Vaatisinko samalla tavalla lasta? Kaikki on hyvin, kiitos kysymästä. 😉

Lue tästä koira-aiheen jatkopostaus Koska rakastan miestäni, en osta salaa koiranpentua.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (12)

Kiitos Essi! Tulipa iloinen mieli kommentistasi. Kiitos! Olen ollut vähän allapäin ja hämmentynyt tuon postauksen ympärillä olleesta keskustelusta. Juuri noin minäkin ajattelen. Ei tämä elämä ole vain minä-minää.




0
1 vastaus

Minä olen samanlainen kuin miehesi koirien suhteen. Pidän koirista paljon, ja pidän ajatuksesta, että lapset saisivat elää eläimen kanssa, mutta yksinkertaisesti tiedän, että minulla ei olisi resursseja hoitaa koiraa hyvin. Tarvitsen paljon unta, olen aamu-uninen, haluan paljon rentoa aikaa ilman mitään velvollisuuksia, haluan voida matkustaa ilman että pitää etsiä koiralle hoitaja jne. Nuo asiat ovat minulle tärkeämpiä kuin koira, ja tiedän, että ne ovat suorastaan elintärkeitä hyvinvointini kannalta. Onneksi mieheni kokee samoin. Todella ikävää, että ajattelette koirasta niin eri tavoin. Minusta koira on iso asia ja ymmärrän kyllä että on/on ollut sinulle vaikeaa sopeutua koirattomuuteen 🙁

Jokaisen täytyy tehdä mielestäni vain ne kompromissit, joiden kanssa voi elää katkeroitumatta. Esim. itse en usko, että olisin muuttanut miehen työn perässä ainakaan oman työni kustannuksella (jos molemmille olisi yhtä ”hyviä” töitä samalla paikkakunnalla niin sitten). Minulle työni on tosi tärkeää ja en voisi luopua siitä/heikentää uramahdollisuuksiani toisen takia (lasten kanssa olen ollut kotona kuitenkin suht pitkään, koska tiesin, että sitä en harmittele).
Sinulla on kyllä hieno asenne. Itse olen varmaan vähän itsekkäämpi.




0
1 vastaus

Kirjoitin, että koirattomuus surettaa minua, mutta että en kuitenkaan edes haluaisi oikeasti omaa koiraa. Hoitokoira riittää minulle. Blogini Facebook-sivulla tämä teksti on herättänyt keskustelua parisuhteeni tilasta. Se tuntuu hassulta ja oudolta. Kirjoitin tämän vertaistueksi muille, jotka käyvät samoja asioita läpi, kuten vaikka sitä, että puoliso ei halua lasta. Koirattomuus ei ole asia, jonka vuoksi liittoni horjuisi millään tavalla. Muuttokin oli yhteinen päätös jatkaa arkea yhdessä. Kiitos kommentista 🙂




0
1 vastaus

Joo, ymmärsin kyllä, että et enää sure koirattomuutta. Muuten kirjoitin vain, mitä minulle tuli tekstistäsi mieleen omaan elämääni liittyen. Nyt kun luen oman kommenttini, niin se kuulostaa jotenkin…tylyltä. Se ei ollut kyllä tarkoitus. Ja minä sain kyllä tekstistäsi sen kuvan, että suhteenne on hyvä ja mutkaton 🙂




0
1 vastaus

Joo yleisesti kirjoitin, kun hämmennyin Facebookin puolella olleesta keskustelusta. Ehkä olin sanoissani liian mahtipontinen, annoin liian voimakkaan kuvan koiran kaipuusta. En pahastunut kommentistasi ?




0
1 vastaus

Entäs jos puoliso haluaa koiran ja vielä vaativan rodun, mutta itse olet 90% varma että koira jää sinun hoidettavaksesi. Olisiko kompromissi toinen, helpompi, rotu? Entä jos se ei kelpaa, vaan puoliso haluaa just sen tietyn, onko ok sanoa ettei sitten oteta koko koiraa…?




0
1 vastaus

Joo yleisesti kirjoitin, kun hämmennyin Facebookin puolella olleesta keskustelusta. Ehkä olin sanoissani liian mahtipontinen, annoin liian voimakkaan kuvan koiran kaipuusta. En pahastunut kommentistasi 🙂




0
1 vastaus

Nämä on kyllä kaikki vaikeita asioita, joihin ei ole yhtä ainoaa oikeas vastausta. ❤




0
1 vastaus

Lähinnä ihan ajatuksen virtana heitin tilanteen jossa molemmat haluaisi koiran, mutta toinen on fiksoitunut rotuun, joka ei energisyytensä yms/tms seikkojen takia ole ylipäätään ideaali sen hetkiseen elämään. Lisäksi vielä jos koira luultavimmin jää hoidettavaksi sille kuka ei sitä edes halua (vaan rauhallisemman/helpomman rodun).




0
1 vastaus

Mä ilmoitin mun miehelle jo suhteen alussa, oisko ollut neljänsillä treffeillä, samalla kun esittelin silloisen koirani, että mulla tulee olemaan koir(i)a ja omakotitalo koiraystävällisellä pihalla. Mä olen valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja paljon, mutta koiria otan kun otan ja niistä en neuvottele. Mies sai päättää ottaako vai jättääkö, tuossahan se on kymmenennettä vuotta.

Eihän se noita koiria juuri hoida, lenkeillä käy meidän mukana toisinaan, mutta päävastuu on mulla. Rapsuttelee jos koira menee hakemaan, mutta ei se mikääm koirahullu ole. Mutta sietää ja kohtelee reilusti.

Mulle koirat on olleet aina iso osa elämää, enkä osaisi elää ilman koiraa, joten asian tein selväksi jo ennen varsinaista sitoutumista suhteeseen.




0
1 vastaus

Jokaisella meillä on se oma juttumme. Minulle se tärkein ei ole koira, vaikka koiria rakastankin. Kivalta kuulostaa teidän arki!




0
1 vastaus

Hei, aloin vasta seurata blogiasi, ja pidän kirjoituksistasi ja etenkin asenteestasi! Meillä ei mieheni kanssa ole vielä lapsia, joten blogisi teemat ei aina ole ajankohtaisia, mutta luen sitä muuten vaan ? Vaikutata viisaalta naiselta. Meillä on sama tilanne kuin teillä: minä pidän koirista ja tulevaisuudessa haluaisinkin varmaan oman, kun olen lapsuuteni asunut aina koirien kanssa. Mieheni taas ei halua koiraa. Kunnioitan mieheni mielipidettä, mielestäni olisi enemmän mieheltäni pois jos hankkisimme koiran kuin mitä koirattomuus on minulta pois tällä hetkellä. Eikä avioliitto muutenkaan ole aina kaiken tasan laittamista – on tehtävä kompromisseja, välillä tehdään minun ja välillä mieheni mukaan, mutta aina etsitään vaihtoehto, joka lopulta sopii meille molemmille. Minä olen kuitenkin usein se ehdottomampi meistä kahdesta, joten mm. tämä koira-asia on kasvattanut minua paljon kärsivällisemmäksi!




0
1 vastaus

Kiitos Essi! Tulipa iloinen mieli kommentistasi. Kiitos! Olen ollut vähän allapäin ja hämmentynyt tuon postauksen ympärillä olleesta keskustelusta. Juuri noin minäkin ajattelen. Ei tämä elämä ole vain minä-minää.




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yli pyykkivuorten
HANNA MAARIA Havaintoja perhe-elämästä, äitiydestä, naiseudesta, sisustamisesta ja lapsen keliakiasta. Vertaistukea myös uhmaikään, kouluikään, murrosikään ja ruuhkavuosiin. Blogissa mukana "Aava", s. 2011, "Henrik", s. 2006, "Matilda", s. 2003 ja aviomies. Yhteydenotot: ylipyykkivuorten@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Kumpi määrää kivääristä? Parisuhdevääntöä 😂 No ei, kokeilin vain lasten ja miehen mökkiharrastusta. 😁👌#ylipyykkivuorten #parisuhde #hubby

ylipyykkivuortenblog

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: