Perheellinenkin voi olla yksinäinen

äitiys

Vaikka minulla on iso perhe, olen välillä yksinäinen. Sitä voi olla vaikea sivusta huomata.

Arkemme on välillä täynnä aikatauluja, kiirettä ja metatöiden ilotulitusta. (Lue tästä postaus Työssäkäyvän arki-illat ovat liian lyhyitä.) Joskus iltaisin tuntuu, että en jaksa edes puhua yhtäkään sanaa. Usein koko päivä on mennyt lähes toisten ihmisten ihossa kiinni. Silti joskus olen yksinäinen.

Parisuhde on siitä vinkeä juttu, että saa elää ja asua parhaan ystävänsä kanssa. Perhearki taas on siitä vinkeä ajanjakso elämässä, että tämän parhaan ystävänsä, joka on tietysti myös rakastaja, kanssa ei voi tuosta noin vain tehdä hauskoja asioita yhdessä. Yritys Perhe Ab:n jaettu johtajuus vaatii kummaltakin osakkaalta välillä 24/7 työtä, eikä silloin voi lähteä noin vain vaikka leffaan. Toki lähes joka päivä saa olla yhdessä, mutta vaikka lähtö terassille, hotellilomasta puhumattakaan, ei onnistukaan helposti.

Vaikka paras seura on koko ajan lähellä, perhearjessa ei onnistu yhdessä tekeminen ilman valtaisia järjestelyjä. Myös arjen aikataulut ja rutiinit käyvät usein työstä: työ, työmatkat, kotityöt, remontit ja lasten harrastukset ja hoitaminen vievät usein kaiken ajan ja voimavarat.

Perhearjessa on joskus helpompaa lähteä lenkille, keikalle tai shoppailemaan ystävän kuin puolison kanssa erityisesti, jos haluaa joskus mennä ilman lapsia. Toisaalta myös rakkautta on jäädä välillä itse lasten kanssa kotiin, että puoliso pääsee. Olenkin jo aiemmin kertonut, että tukiverkot ovat meillä 400 km:n päässä, joten emme helposti pääse minnekään kahdestaan.

Vaikka parisuhde on elämän merkittävin suhde, kummallakin on hyvä olla myös omia ystäviä, joiden alusvaatteita ei arjessa pese.

Ystävät satojen kilometrien päässä

Minun on helppo tutustua ihmisiin. Voin heti nimetä kymmenen ihmistä, joille voin kertoa kaiken ja jotka lähtisivät keskellä yötä tulemaan luokseni, jos minulla olisi hätä. Saan heiltä syvää ystävyyttä, mutta he asuvat kaukana ympäri Suomen. Ystävyyden esiliinana ja ainoana mahdollistajana on useimmiten kännykkä. Erityisesti muuttaessamme Jyväskylästä Pirkanmaalle jäi monta hyvää ystävää ja siskoni pitkän matkan päähän.

Olen yksinäinen sillä tavalla ja siksi, että minulla ei ole arjessa ystävää, joka tulisi illalla meille tapaamaan vain minua tai lähtisi kanssani terassille. Vaikka minulla on upea, iso perhe ja olen hyvin onnellinen mieheni kanssa, olen välillä vähän yksinäinen, koska minulta puuttuu lähellä asuva ystävä.

Asuimme Pirkanmaalla ensin rivitalossa, jonka yhteisöllisyyttä rakastin. Minusta oli ihanaa, että lapsia tuli ja meni sisään ja ulos ja että taloyhtiössä oli minullakin ystäviä. Juttelimme pihan naisten kanssa hiekkalaatikon reunalla, ovensuussa, toistemme kodeissa kahvikuppi kädessä ja taloyhtiön läheisellä rannalla kesäiltoina kuoharilasi kädessä. Kun muutimme omakotitaloon loppukesällä, kaikki tämä loppui, kun ystävät eivät olleet enää samassa pihapiirissä. Se vain jäi. 

Tapaaminen ilman siivosta ja leivontaa

Minulla on kyllä kotikunnassani ihania työkavereita ja ystäviäkin, mutta ei ole tällaista rennon tapaamisen kulttuuria. Meillä on kyllä perhetuttuja, joiden tapaamiseen varaamme koko viikonlopun tai vaikka lauantain koko perheelle. Ennen tapaamista suunnittelemme menun ja viikonlopun ohjelman ja siivoamme ja leivomme. Aavan kavereiden vanhempia saatan joskus tavata, mutta kukaan ei tule meille vain tapaamaan minua. Jos lapsi ei ole kotona, minuakaan ei tulla tapaamaan.

Kaipaan vain, että olisi ystävä, joka keskellä arkista työviikkoa työntäisi sohvaltani pyykit ja lelut lattialle, istuisi sohvalle, nostaisi jalat sohvapöydälle ja huokaisi, että ”Oliko sullakin yhtä p*ska päivä ku mulla?”. Hakisin meille teemukit, kähveltäisin lapsilleni lauantaille varatun karkkipussin ja sitten puhuisimme päivästämme sohvallamme.

sohva, Ikea Liatorp

Mistä perheellisen yksinäisyys johtuu?

Mistä perheellisen yksinäisyys johtuu? Johtuuko se siitä, että on niin kiire perheen ja työn keskellä? Työssäkäyvä ei ehdi leikkipuistoon eikä pääse enää perhekerhoon. Tai sitten siellä leikkipuistossa ei ole ketään tai perhekerhossa kaikki muut tuntevat jo toisensa.

Ajattelevatko muut, että perheellinen ei kuitenkaan ehdi tai jaksa lähteä mukaan minnekään? Toisaalta usein se onkin niin. Esimerkiksi omiin harrastuksiin ei ole aina mahdollista sitoutua. Kotiin on helppo jäädä ja sinne pitääkin yleensä jäädä. Lasten iltatoimet syövät ison osan arjesta, mutta kuitenkin juuri sen arjen pyörityksen keskellä kaipaisi ystävää.

Yksinäisyys näkyy niinkin, että haluaisin joskus iltaisin lähteä kotoani käymään jossakin yksin, mutta ei ole paikkaa, missä lähteä käymään. En ole keksinyt kuin ulkoilun, lenkkipolun, salin, kirjaston ja kaupat. Ei ole mitään paikkaa, missä lähteä vain käymään, kun ei ole mummoloita lähellä eikä ystävää, joka olisi kuin sisko.

Haluan ystävän, jonka luokse saan tulla vaikka ystävä ei olisi siivonnut kuukauteen eikä harjannut hiuksiaan viikkoon. Haluaisin olla tervetullut arjen keskelle ilman, että tuloni olisi ystävälle stressin aihe. Ei ole ketään, keneltä kysyä, että lähdetäänkö käymään nyt heti vaikka Ikeassa.

Tai ehkä minulla olisikin, montakin.

äitiblogi

Ehkä moni muukin on yksinäinen

Uskon, että en ole ainoa perheellinen yksinäinen. Kiire ja muut arjen vaatimukset sitovat meidät kotiin. Lapset ja parisuhde syövät ajan ystävyyssuhteilta. Uskon, että moni ajattelee samoin kuin minä, että ehkä kaikilla muilla on varmasti koko ajan jotain tekemistä ja ihmisiä ympärillä. Ei tule edes kysyttyä ketään kylään.

Tai ehkä oikeasti on niin, että kaikilla muilla on perhe, suku ja lapsuus- ja opiskelukaverit aina lähellä? Ehkä harva asuu itselleen vieraassa maakunnassa niin kuin me.

Uskon, että muutkin perheelliset ovat joskus yksinäisiä. Olenkin ottanut nyt askeleen eteenpäin ja laittanut parille kaverille viestin:

”Tulisitko joku ilta meille juomaan kupin teetä ja istumaan meidän sohvalle? Ei siivouksia, leipomisia eikä tuliaisia. Tulisit vain käymään.”

Jään odottamaan, ja muistan kysyä, onko joku muukin ystävän seuraa vailla. Rohkaistu sinäkin kutsumaan naapuri tai leikkipuiston äiti iltateelle ilman sen kummempia valmisteluja. Ehkä hänkin on yksinäinen.

 

Ehditkö tavata ystäviäsi perhearjen keskellä? Viekö perhearki ystäväsi? Oletko yksinäinen?

 

Lue myös

Työssäkäyvän arki-illat ovat ihan liian lyhyitä.

Isovanhemmat asuvat liian kaukana.

Nainen tarvitsee tällaisia ystäviä.

Kommentit

23 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Sepä, ei olekaan. Kiitos kommentista!

Hassua, itse en ole perheellinen, mutta silti tuntui kuin teksti olisi kertonut omasta elämästäni…
Olen töiden perässä muuttanut lapsuus-nuoruus-maisemistani toiselle puolelle Suomea… Täällä on kyllä ihana työyhteisö, jonka seurassa viihdyn, muttemme pahemmin tapaa työaikojen ulkopuolella… Suurimmalla osalla heistä on juurikin se perhe-arki, parisuhde, harrastukset, jokin, TAI ainakin niin luulen, mutta tiedänkö todella?
Vieraalla paikkakunnalla itsekseen lähteminen mihinkään ei innosta, mutta ei siten kyllä myöskään tutustu ihmisiin/ympäristöön… On siinäkin oravanpyörä…
Ei, sinä siellä, minä täällä toisaalla, emme varmasti ole ainoita laatuamme, voi kumpa vain keksisimme ne ratkaisut löytää juuri ne ystävät jotka ovat vain viestin/puhelun päässä… Sellaiset, joita kotiseudulle on jäänyt, joiden kanssa pitkästä aikaa kohdatessa, kahvikupillinenkin voi tuntuu kuukausien kohokohdalta <3

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Niinpä, meitä yksinäisiä on varmasti paljon. Rohkaistu kysymään työkaveria kahville. 🙂

Olipa hyvä postaus. Meni hieman tunteisiin! Me olemme onneksi onnekkaita, että kaikki tukijoukot ja ystävät asuvat lähellä ja monella heistä on itselläkin lapsia.
Äidillä tämä sinun kirjoittamasi tosiasia varmasti korostuu miestä enemmän. Toivottavasti moni tulee vain istumaan ja ihmettelemään teille 🙂

https://faijahommia.fi/

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Eiköhän, kun sain nyt ymmärrettyä, mikä on elämässäni muuttunut. Kiitos kommentistasi!

Täällä myös yksi yksinäinen, joka kaipaa ystävää. Olen toistaiseksi vielä kotona lasten kanssa. Tämän talven ja kevään aikana oon yrittänyt pohtia ja analysoida, mikä painaa mieltä ja tekee välillä arjesta niin harmaata, ja hoksasin että se on juurikin yksinäisyys. Mutta sitä ei kyllä heti tajunnut vaan oli todella mietinnön tulos, koska onhan mun ympärillä 24/7 koko ajan perheenjäseniä. Meilläkin isovanhemmat ja omat sisarukset asuu kaukana eikä siis hoitoapua ole. Jo tämän takia tuntuu välillä että ollaan erakoituneita oman pienen perheen kanssa kotiseinien sisälle. Lisäksi läheiset ystävät asuu muualla. Luonteeltani olen aika hitaasti lämpeävä, tutustun ja tulen toimeen uusien ihmisten kanssa hyvin, mutta ystävyyden luominen vaatii joko aikaa tai jonkun vahvasti yhdistävän tekijän. Osittain siis oma vika että uusia ystävyyssuhteita ei paljon ole muodostunut, kun en halua tai osaa päästää lähelle. Olen ajatellut että minulle riittää ne muutama hyvä vanha ystövä. Ja riittäisikin mutta kas kun ne muutama muuttaa muualle niin sitä onkin yksin. Ja toisaalta perhearki on ehkä vienyt minut mennessään, ja joidenkin kavereiden kanssa on yhteydenpito vähentynyt siihen pisteeseen, että on jo vieraannuttu toistemme elämistä. Onneksi oma mies on huippu ja kuuntelee mun höpötyksiö ja ajatuksen virtaani, mutta joskus miettii onko oma puoliso aina paras paikka kaataa ne ihan kaikki ajatukset.

Tosi samoja ajatuksia on siis täälläkin, mitä kirjoitit. Kaipaan ystävää joka haluaa nähdä minut ja jonka luona voi käydä iltateellä tai iltakävelyllä. Haastetta tuo kuitenkin aika. Perhe vie ja saakin viedä suurimman osan ajasta, parisuhdeaika on kun lapset nukkuu, yksinoloa tarvisin tällä hetkellä aika paljon vastapainoksi kotiäitinö olemiselle. Kuka haluaa tällaisen ystävän, joka ehtii ja jaksaa nähdä ehkä pari kertaa kuukaudessa?

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Uskon, että moni muukin on yksinäinen ja pari krt kuussa olisi oikein hyvä määrä.

Voi mä haaveilen ihan samoista asioista. Juttu vois olla monin osin mun kynästä tullutta tekstiä. Perhe on mullaki. ihana ja maailman paras, mutta just tollanen ekstempore kaverin kanssa oleminen puuttuu. Ei yksinkertaisesti vaan oo sitä kaveria kelle soittaa ja kysyy et ooksä mun kaa? Tai joka pimpottais ovikelloo ja kysyis et voiksä olla. Tai kenen kanssa kattois nyyhkyleffan ja söis ne muksujen karkit. Toki ongelma voi olla minussakin ja varmaan onkin.. mä oon aina mukavuudenhaluinen enkä jaksa olla kenenkään kanssa kovin kauaa jos en voi olla ihan 150% oma itseni. Mä oon hyvä ihmisten kanssa ja teen töitä päivittäin asiakkaiden kanssa joista osa on ihan kavereitakin. Mutta ei sellasia kaverikavereita kuitenkaan…

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Pitäs vaan rohkaistua kysymään. Yritetään 🙂

Todella hyvä kirjoitus! Koen jatkuvasti samoja tunteita. Itse olen työssäkäyvä äiti ja en joko ehdi tai yksinkertaisesti jaksa tavata ystäviäni niin usein kuin haluaisin. Arki imee mehut. Monet ystävistäni ovat lisäksi vielä lapsettomia, joten usein tuntuu että eletään eri maailmoissa. Toisaalta aina kun ollaan nähty, on yleensä ollut mukavaa ja siitä on saanut itselle voimaa! Mutta koen usein huonoja fiiliksiä ottaa pitkän tauon jälkeen yhteyttä, ”sori kun musta ei oo kuulunut hetkeen mitään”.. Elämä on ristiriitaista!

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Mäkin aattelen välillä noin, mutta eipä niistä ystävistäkään usein kuulu mitään. Some on myös hyvä asia, mutta ei korvaa sohvalla juttelua.

Kuullostaa niin omalta arjeltani. Vaikka onneksi minulla on se yksi ystävä, joka tulee käymään vain minua varten, ei välitä tiskeistä keittiössä eikä edes siitä etten aina jaksa puhua, silloin vain ollaan hiljaa. Meilläkin suku on satojen kilometrien päässä, ja uusi paikkakunta, vaikkakin lähellä sitä jossa olen asunut nyt 14vuotta. Perheen myötä on vain osa ihmisistä siirtynyt kauemmas, kaikilla on omat kiireet ja aikataulujen sovittaminen tuntuu jopa työläältä muun arkihulinan keskellä. Olen hurjan sosiaalinen ihminen ja välillä tämä yksinäisyys tuntuu vaikealta, vaikken tavallaan olekkaan yksin. Päivät pitkät kun töissä puhuu asiakkaille jotka eivät vastaa ja kotona loppupäivän puhuu vauvaa, oma sosiaalisuus rapisee ja välillä kun mies tulee töistä tuntuu ettei osaa edes kommunikoida aikuisten tavoin. Itse olen kiinnittänyt huomiota myös siihen miten monipuolinen sosiaalinen media vähentää niitä oikeita tapaamisia, muttei se ole yhtään sama asia kuin se että istut toisen ihmisen kanssa vaikkapa rantakahvilassa. Rakastan yli kaiken lapsiani ja perhettäni, mutta joskus olisi ihana pistää äiti asetus hetkeksi pois päältä ja päästä tuulettumaan ja olemaan vain itseään varten.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Totta, kyllä sitä välillä kaipaisi muutakin. Tsemppiä arkeen!

Bongasin kirjoituksesi Kaksplussan fb:stä. Hyvin puit sanoiksi vaikean asian ja moni asia on itselle tuttu. Tuntuu, että yksinäisyys on tietyllä tavalla tabu. Onneksi siitä on alettu puhua enemmän. Juuri viime viikolla sanoin miehelle, ettei minulla ole paikkaa minne mennä vaikka saisinkin sitä kovasti toivottua omaa aikaa.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Oikeesti lohduttavaa kuulla, että muillakin on samaa. Ei olla yksin.

Hyvä kirjoitus ja itselleni ajankohtainen, täytyykin laittaa miehelleni tämä luettavaksi niin ehkä hänkin vihdoin ymmärtäisi viime aikaiset tunteeni. Olen 11kk ikäisen vauvan äiti, muuttanut miehen perässä uudelle paikkakunnalle, vanhempani ovat satojen kilometrien päässä ja lähimmät sydänystäväni ovat ympäri Suomen.

Kavereita on mukavasti kertynyt täällä uudella paikkakunnalla, mutta itseltänikin puuttuu juuri tuo tuollainen ystävä, kenen kanssa toteuttaa yhteisiä shoppailureissuja, kahvitteluja ja ylipäänsä viettää rennosti aikaa. Äitikavereiden kanssa lapset ovat aina siinä matkassa ja puheenaiheet kääntyvät yleensä poikkeuksetta lapsiin – eikä siinä mitään pahaa, ovathan ne lapsoset tärkeitä ja rakkaita. Mutta joskus haluaisi olla ”itsekäs” ja ottaa ihan vain aikuisten kesken yhteistä aikaa ja puhua aikuisten asioita, pohtia muuta kuin lapsen vaatekokoa tai kasvu- ja kehityspyrähdyksiä.

Yksinäisyys on todella kalvava tunne, ja jollain tapaa tuntee syyllistä oloa vaikka fyysisesti en yksinäinen olekaan, onhan minulla mies, lapsi, äitikaverit ja töissä työtoverit. Silti elämästä puuttuu se hyvä läheinen ystävä, jonka kanssa heittää ns. vaihde vapaalle ja rennosti jutella.

Äitiys on kyllä rankka laji, niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi vaikeina hetkinä löytää aina elämästä lohduttavia asioita ja eteenpäin kantavaa voimaa. Pitää vain muistaa luottaa ja uskoa siihen, että elämä tuo vielä eteen sen mistä tällä hetkellä on pula. 🙂

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ehkä tosiaan on paljon muitakin samoin ajattelevia, mutta sitä luulee, että kaikilla muilla on kaikkea. Tsemppiä kahvittelukutsujen lähettämiseen!

Hyvin kirjoitettu ja ymmärrän hyvin näitä tuntemuksia. Meidän perhe jätti miehen työn takia kaiken Suomeen ja muutti toiselle mantereelle. Täällä ollaan asuttu kohta vuosi… Harvinaista herkkua on viestittely Suomessa olevien ystävien kanssa. Ajoittain ikävä ja yksinäisyys on musertavaa. Sitten taas yritän muistuttaa itseäni, että tämä varmasti on kaiken vaivan arvoista. Tsemppiä teille muille yksinäisille.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Varmasti ulkomailla korostuu eri tavalla vielä. Tsemppiä arkeenne!

No aamen. Mä olen tosin onneksi aina viihtynyt myös yksin, vaikka tekishän seura joskus hyvää siltikin että tuntuu ettei jaksais muuta kun rojahtaa sohvalle töistä tultuaan. Tuttuja on, mutta olen tosi huono tuppautumaan kylään tai pyytämään ketään meille kun kämppä on aina yks hävityksen kauhistus eikä pienellä paikkakunnalla juuri ole paikkoja mihin mennä. Lapsuuden- ja nuoruudenystäviä on vähän ja heitäkin elämä vienyt eri suuntaan niin tuntuu ettei ole niin paljon yhteistä kuin ennen sitten kun joskus tavataan. Onneksi harrastusten ja lasten harrastusten ja työkuvioiden kautta on edes jotain perheen ulkopuolisia ihmisiä joiden kanssa moikata tai vaihtaa pari sanaa, tulishan sitä muuten hulluksi suorastaan… miehelle olen vähän kateellinen kun hänellä on enemmän kavereita joiden luo voi extempore mennä viettämään aikaa, liekö sillä osuutta asiaan että itse olen muuttanut muualta eikä piireihin ole helppo päästä.

Olipa hyvä kirjoitus! Hirveän vaikea on ollut saada ystäviä aikuisena, etenkin kun on muuttanut vieraalle paikkakunnalle opintojen jälkeen. Tästä on yli 10v ja matkan varrella olen tavannut useita kivoja ihmisiä, mutta siitä huolimatta syvällisempää ystävyyttä ei ole syntynyt. Työkavereissa on myös paljon hyviä tyyppejä, mutta vapaa-ajalla ei kuitenkaan tule usein nähtyä.

Some on täynnä ystävä hehkutusta ja kadehdin kyllä niitä, joilla on paljon kavereita. Jos jäisin sinkuksi, niin olisi kyllä todella yksinäistä. Toisaalta sitten kuitenkaan ei kauheasti ketään ehdi/ jaksa tavata työn ja kotitöiden lisäksi. Pitäisi olla itse aktiivisempi. Ehkä tilanne muuttuu, kun lapset lähtevät kotoa ja on enemmän aikaa.

Meitä samassa tilanteessa olevia on varmasti paljon ja hienoa, että kirjoitit asiasta. Itse en uskaltaisi tunnustaa julkisesti tuntevani yksinäisyyttä…se jostain syystä hävettää.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Just sama mulla, että ympärillä on ihmisiä töissä ja muuallakin, mutta se sitten vaan jää. Mulla on sydänystäviä kaukana, mutta haluaisin emmoisia läheltäkin. Somen tyyli on nykyään vähän hassu. En usko, että ystävähehkuttajilla aina on kaikki niin ihanaa ja siistiä.

Todella osuva kirjoitus, vaikka tukiverkko onkin samassa kaupungissa! Ei ole itsestään selvää että tukiverkko osallistuu millään tavoin arjen pyöritykseen…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä