Minusta on tullut paska mutsi

Minusta on tullut paska mutsi.

Ei lasten mielestä (ehkä) eikä puolison mielestä. Omasta mielestäni.

Ennen osasin vanhemmuuden ihan silleen keskitasoisesti tai jopa hyvinä päivinä vähän paremminkin. Olin kärsivällinen, lempeä, rakentavaa palautetta antava, innostava, osallistuva, rakastava, oikeudenmukainen, ystävällinen ja kaikin puolin ihana. Nykyään taas…

Ihan paska mutsi.

Lapset tappelevat, äiti karjuu

Nykyään, kun tulen kotiin töistä siinä kello 17 aikaan, puren huulta ja hampaita yhteen jo eteisessä. Siinä ehkä hillitsen itseni ja laitan eteisen kenkämeren suoraksi kuin kesäaamun tyyni järvenpinta. Kuljen kohti keittiötä. Siitä se sitten alkaa.

‒ Niin te ette sitten tyhjentäneet astianpesukonetta! Ei kun täällähän on likaisia! Miksi te ette ole laittaneet astioita koneeseen? Kaikki nämä mahtuis ihan hyvin koneeseen!

Sitten lähden etsimään koululaisia heidän huoneistaan.

‒ Miksi sängyt ei ole pedattu? Miksi kaikki tavarat on lattialla? Miksi sulla on täällä monen päivän likapyykit lattialla? Oletko tehnyt läksyt? Oletko tehnyt jotain muutakin kuin ollut kännykällä?

Vaihtoehtoisesti törmään lapsiin jo olohuoneessa. He tappelevat. Toinen ärsyttää minkä jaksaa ja toinen karjuu vastaan. Toinen laulaa tahallaan todella kovaa, kun toinen yrittää lukea kokeeseen. Mikä pahinta, toinen tunkee toisen huoneeseen, pyhälle alueelle.

‒ Menkää muualle tappelemaan!, sanon silloin yhtä kauniisti kuin esimerkiksi Amerikan presidentti hermostuessaan.

He tappelevat ja huutavat. Minä tappelen ja huudan.

Paska mutsi.

yli pyykkivuorten

Satuhetki sylissä riitti ennen

Olen jotenkin hämmentynyt tästä äitiyden muutoksesta. Olen hämmentynyt siitä, että alennun samalle tasolle kiukuttelemaan ja lisäksi valitan kaikesta, mutta eniten olen hämmentynyt arjen muutoksesta.

Tuntuu, että en enää osaa tätä rooliani.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin riitti, että otin syliin ja luin sadun. Aiemmin ehdotukseni leikkipuistoon tai lastenkonserttiin menosta, Duploilla rakentamisesta, yhteisestä leikkihetkestä tai koko perheen painiottelusta sohvalla otettiin vastaan samalla reaktiolla, joka nykyään tulee vain, jos lupaan lapselle uuden kännykän. Hyvän kännykän, oikean merkkisen. Nykyään erilaiset ehdotukseni yhteisistä kivoista tekemistä saavat lähinnä reaktioita, joissa pyöritellään silmiä, hymähdellään ja sanotaan, että kiitos, mutta ei kiitos.

Avauduin Facebookin ryhmässäni (liity mukaan tästä) joku aika sitten keskustelustani lasten kanssa lauantaiaamuna. Mies lähti työmatkalle eikä meillä muilla ollut mitään suunnitelmia. Sanoin innoissani lapsille, että nyt keksitään jotain kivaa tekemistä meille neljälle! Huippukiva päivä tulossa! Vaikka elokuviin!

Seurasi jäätävä hiljaisuus, jonka rikkoi lopulta Aavan hihkunta My little pony -elokuvan katsomisesta. Matilda pyöräytti silmiään ja sanoi puoliksi leikillään, että hänen unelmapäiväänsä ei kuulu aika meidän kanssamme vaan aika yksin ilman meitä.

Teinin vanhemmuus: seinä, jota potkia

Kukaan lapsista ei ole kiinnostunut samasta tekemisestä kuin muut lapset. Kukaan ei ole juurikaan kiinnostunut sisarusten tai vanhempien seurasta. Tai no ehkä Aava, hän on vielä pieni, mutta myös samalla uhmakiukkuinen.

Isommatkin kyllä voivat tehdä jotain vanhemman kanssa, mutta ehdottomasti ilman sisaruksia. Repeä siinä sitten kolmeen suuntaan.

Minua hämmentää, että en enää kelpaa. Hämmentää, kun en repeä arjessa koko ajan kaikkien toiveisiin ja vaatimuksiin. Hämmentää, että valitan koko ajan kodin sotkuisuudesta, lasten ulkovaatetuksesta (lue tästä kunnon avautuminen aiheesta), sisarusten tappelemisesta ja koko perheen väsymyksestä. Tavallaan minua tarvitaan paljon vähemmän ja tavallaan paljon enemmän. Tuntuu, että tekemisiäni, sanomisiani ja reaktiotani peilataan paljon enemmän kuin ennen.

”Peili, jota peilata ja seinä, jota potkia”, kuvasi Anni Sinnemäki teinin äitiyttä. Tuntuu, että en ole koskaan riittävän hyvä seinä enkä peili, kun kolme eri vaiheessa elävää lasta potkivat ja peilaavat yhtä aikaa. Silti nämä kolme tuovat juuri sen arjen, jota olen halunnutkin, sitä ei ole tarvetta kyseenalaistaa.

Hämmentää myös ajatus siitä, että teini on neljän vuoden päästä 18-vuotias, ja minä käytän yhteisen aikamme, joka hupenee koko ajan, valittamiseen. Ja lapset taas käyttävät ajan tappelemiseen.

Tallink Silja

Pimeää ulkona ja sisällä

On meillä hyviäkin hetkiä, paljon. Ehkä se on vain tämä loputon pimeys ja kiire. Kun päivänvaloa ei näe viikkoihin ja kun viikonloppuihinkin osuu menoja, alkaa väsyttää.

Teini purkaa koeviikkojen stressiään pikkuveljeen, eskarilainen on ihan puhki eskarin ja aamu- ja iltapäivähoidon täyttämien, vanhempien työpäivää pitempien koulupäivien takia, omat työt stressaavat ja yöuni jää joka yö alle seitsemään tuntiin.

Paska mutsi ei oikein tiedä, miten pitäisi olla. Pienten lasten kanssa oli luonnollista touhuta, pelata, leikkiä ja sylitellä koko ajan, mutta nyt ovat työt, lasten koulu ja harrastukset, kotityöt, tuhannet metatyöt ja arki-iltojen kolmen tunnin kaikkien hereilläolon aikaikkuna, jolloin pitäisi ehtiä tehdä kaikki.

Kun olisi aikaa tehdä jotain lasten kanssa, he eivät todellakaan halua vanhemman aikaa silloin, mutta haluavat sitä kaikki yhtä aikaa tai silloin, kun kaikkien pitäisi jo nukkua. Jokainen pitäisi huomioida, kaikki kotityöt pitäisi ehtiä tehdä, parisuhdetta hoitaa, läksyjä kysellä, pitää huolta omasta liikkumisesta…

Pienten lasten vanhemmuus oli niin erilaista, niin tuttua.

Lue tästä Työssäkäyvän arki-illat ovat liian lyhyitä.

Tule joulu kultainen vähän äkkiä

‒ Äiti, iloitaan, että nyt on vielä viikonloppu, huusi Aava juuri huoneestaan ihan yhtäkkiä vaihtaessaan yöpukua. Kyllä, iloitaan, ehdottomasti.

Ehkä paska mutsi -fiilis tasoittuu, kun viikonlopun lisäksi tulee joululoma ja kaikilla stressi ja väsymys helpottavat edes hetkeksi. Ehkä sitten emme kiukkua koko ajan.

Hämmentääkö sinua äitiyden roolin muuttuminen lasten kasvaessa? Mikä on sinulle helpointa: olla taaperon, pikkukoululaisen vai teinin vanhempi?

Blogipostauksia murrosiästä

Murrosikäinen, meitä pelottaa

Missä vaiheessa vauva kasvoi kahdeksasluokkalaiseksi?

Eskarilaisen ja yläkoululaisen tytön arjen eroavaisuudet

Syyt, joiden vuoksi sisarukset tappelevat

Ilta, jolloin kaikki tappelivat

Koululaiset jumaliste, nyt äiti opettaa miten puetaan päälle

50 kysymystä, joihin koululainen vastaa ei

Kommentit

15 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ehkä enemmänkin puhun blogissani yleisesti lapsiperheen vaiheista vertaistukena muille – en niinkään alleviivaa, että kaikki olisi meillä aina juuri niin. Tarkoitus ei ole puhua yleisölle juuri tästä lapsesta vaan kertoa yleisesti lapsiperheen arjesta. Eskariuhma on kyllä ihan totista totta ja temperamenttia löytyy paljonkin. Sen enemmän en blogissa avaa, mutta paljon on päästy eteenpäin ja nyt arki on hyvää. Ei sillä niin väliä mikä kiukkuikä kenelläkin milloinkin on päällä. 🙂

Kohta ne kasvaa ja taas kaikki on hyvin.
Omat pojat 24, 17 v viettää meidän kanssa vaan pakollista aika( ym joulua, synnttäriä), onneksi 10 v tyttöni vielä on kiinnostunut minun seurasta ?

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Sitä odotellessa – ja toisaalta en halua, että kasvavat…

Koululaisten ehdottomasti! Taaperon uhma on niin raivostuttavaa että vaivun täysin samalle tasolle…
Pienet on suloisia ja saa sydämen pakahtumaan, mutta isoille olen varmasti parempi vanhempi.
Pienet ei onneksi tajua. Paska mutsi on silti se suuri idoli.
Teinien kunnioitus taas pitää jo ansaita.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Joo, totta tuo uhma. Eskariuhma, teini-ikä, kouluikä ja melkein-keski-ikä x 2 kun on perheessä yhtä aikaa, niin siinäpä väännetään… Ihana sinä, mun äiti- ja äitipuoli-idoli 🙂

Mulla on 5 v ja 2 v pojat ja 2 kk tyttö. Veljekset tappelevat AINA. Pieniä hetkiä on rauha maassa (yleensä hetken verran sen jälkeen kun Pikku Kakkonen on alkanut), mutta yleensä jatkuvaa nahistelua. Heillä on vieläpä yhteinen huone, joten ei ole mitään pyhää aluetta, jonne toinen saisi mennä ja olla rauhassa. Olen välillä aivan rikki. Isommat hyödyntävät sen ajan kun olen imettämässä ja isompi kiusaa pienempää ja pienempi itkee. Joku on sanonut että kun lapset kasvavat, niin murheet suurenevat. Kaverillani on 14-vuotias poika, joka lintsaa koulusta ja ajaa mopolla, vaikka ei ole korttia vielä. Ei kuulosta hyvältä. Nyt kun omat lapset on niin pieniä vielä ja pysyvät kanssani neljän seinän sisällä, niin minulla on sentään jonkinlainen kontrolli siihen mitä tapahtuu. Välillä toivoisi että olisi joku freeze-nappi, jota voisi painaa ja kysyä joltain neuvoa. 😀

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Varmasti ihan luonnollinen reaktio pikkusiskon tuomaan elämänmuutokseen. Käyvätkö he jossain kerhossa? Tsemppiä arkeen, ota neuvolassa puheeksi, jos mietityttää.

Kuulostaa niin tutulle. Meillä 12, 10,7 ja 2 vuotiaat talossa ja jokaisella aivan eri mielenkiinnon kohteet joten yhteiset tekemiset aiheuttavat kitkaa. Keskimmäiset riitapukarit riitelevät jatkuvasti ja minä alennun lopulta kun muu ei auta niin uhkaamaan puhelimen poisotolla mikä tosi naurettavaa muttakun muu ei auta. Tällä hiljenevät ja hipsivät omiin huoneisiinsa.
Kaukana ovat ne autuaat ajat kun minulla oli 3 alle kouluikäistä. Koin silloin paletin olevan hanskassa vaikka meillä sairasteltu pienenä hirveästi. Taloa rakennettu ja mies paljon töissä. Koin kuitenkin jaksavani. Nykyään olen riittämätön vanhempi ja koen etten osaa esiteinien maailmaa yhtään. Mitähän sitten kun murkkuikä kunnolla puskee päälle…? Eli todellakin koen olevani parempi vanhempi pienten lasten kanssa kuin ns.’isojen’.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos tästä vertaistuesta! En siis ole ainut.

Niin tuttua tämä sinun kirjoitus kun blogi tekstikin. Minulla lapset 11, 9, 6 ja 1v. Teen 3-vuorotyötä, mies lyhennettyjä työpäiviä. En todellakaan riitä kaikille. Mies olettaa myös minun tekevän kotitöitä niin kuin ennen töihin paluuta -itse hän tekee 2h lyhyempiä työpäiviä ?
Lapsilla on kaikilla eri tarpeet ja vaatimukset. Äiti vielä kelpaa vaikka 11vuotiaalta alkaa jo kuulemaan ’ihan sama’ ja ’ei kiinnosta’-kommentteja.

Minua naurattaa kommetit ”kyllä se helpottaa kun lapset kasvaa”. Ja eikä muuten helpota se on varma! Pienten kanssa oli helppoa koska jos itkivät riitti syliin otto tms. Nyt kun ovat jo alakouluiässä jatkuva riitely,vastaan väittäminen ja kiukuttelu on hermoja raastavaa… Teini-ikää odotellessa (kauhulla).

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Aamen!

Tuttua on!

Hyvä että muillakin, eikä se stressaamalla parane. Meillä on paljon niitä päiviä kun 13v on pelannut pleikkarilla, 11v tietokoneella ja 5v tabletilla ja se talouden toinen muka aikuinen toisella pleikkarilla koko_**tun_illan kun ite tulee yhdentoista aikaan illalla töistä ympäripyöreän päivän jälkeen toteamaan just että kukaan ei oo tyhjentänyt tiskikonetta, siivonnut kissanhiekkalaatikoita, tehnyt läksyjä, syönyt kunnon ruokaa jne. niin voin kertoa että kyllä siinä saattaa vähän itsellä volyymi nousta. Vaikka onhan se toki kiva että jokainen on omalla ruudullaan eri huoneissa ettei tarvii tapella ja mua on kuitenkn odotettu että voi päivän kuulumisia vaihtaa sitten kun pitäis tosissaan olla jo nukkumassa. Kyllä se siitä! Oon myös huomannut että ihan mystisesti lapset muistaa niitä hyviä hetkiä vuosienkin takaa vaikka arki olis välillä yhtä huutoa.

Miksi usein puhut Aavan uhmasta? Itse kasvatusalalla työskentelevänä olisin jo huolissani jos lapsella uhmaa ilmenee vielä eskari-iässä? Yleensä uhma laantuu 3-4 vuotiaana, kuitenkin viimeistään 5-vuotiaana. Onko Aava vain temperamenttinen ja paljon kiukutteleva ja laitat sen edelleen uhman piikkiin?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä