Kun teinit eivät innostu äidin huippuideoista…

Joululomalla meillä on sitten aikaa olla yhdessä! Joululomalla on sitten aikaa olla osallistuva, aktiivinen ja innostava vanhempi! 

Itä-Suomessa on valtavasti lunta. Kiskomme lapset kännyköistä irti ja käskemme koko porukan yhdessä ulkoilemaan. Teini ei suostu laittamaan minkäänlaisia ulkohousuja, ja tulee ovea kohti hyvin hitain askelein.

Ehdotamme pulkkamäkeä. Vastaukset ovat äänähdyksiä, naaman vääntelyitä ja silmien pyörittelyjä.

Ehdotamme lumiukon rakentamista. Ei, ei todellakaan. Lumisotaan saamme esiteininkin ja teininkin mukaan, jopa nauraen hetkeksi, kun tulitamme kunnolla.

Pyydän saada ottaa teinistä ja 17-vuotiaasta koirasta kuvan, koska tämä voi olla viimeinen kerta, kun näemme mummokoiran. Ei sovi, koska nolot vaatteet. Nolot vaatteet ovat talvikengät, farkut, talvitakki ja villapaita, jonka helma näkyy takin alta. Entäs minä sitten Kuomissani, superpaksussa, silmille vedetyssä pipossani, tumpuissani ja ulkohousuissani? En kysy sitä, mutta minulla ei ole kyllä kylmäkään. Se on keski-ikäiselle ykkösprioriteetti.

Mummi pyytää lapsilta lumipalloista tehtyä lumilyhtyä, kun on suojasää. Minä innostun ja sanon, että saamme porukalla äkkiä lyhdyn tehtyä. Ihan parasta, näitä tehtiin aina lapsena!

Teen lyhtyni ihan itse.

Normaaleja, eläväisiä ja ihania koululaisia nämä ovat, mutta kasvaneet jo isoiksi. Se, joka ei ole kasvanut, on minä. Luulen yhä, että hyvää vanhemmuutta on viedä koko perhe pulkkamäkeen pariksi tunniksi. Kun ei kuulemma olekaan, hämmennyn.

Leikkipuistoon keinumaan, lastentapahtumaan, kotieläinpihaan, perhepeliä pelaamaan… Omassa päässäni hyvältä kuulostavat ideat olivat hyviä perheessämme ehkä neljä vuotta sitten.

Toki he nauttivat aikuisten lautapeleistä, kukin tietyistä leffoista, shoppailusta ja vaikka koko perheen herkutteluilloista, mutta talven ihmemaan keskellä pulkkamäki on todellakin so last season…

Vaikka olen kirjoittanut tästä monesti, kirjoitan yhä. Missä on ohjekirja varhaisteinien ja teinien vanhemmuuteen? Ihanko oikeasti heistä on hauskempaa tehdä jotain ilman perhettä kuin perheen kanssa?

Eikö tosiaan enää pulkkamäkeen? Ei ulkohousuja? Ei lumilyhdyn tekoa?

Vertaistukea, kiitos! Eikö kukaan muu järkyty siitä, että lapset eivät enää innostu mistään samasta kuin ennen? Onko muilla haasteita loma-aikojen tekemisissä, kun perheessä on eri-ikäisiä lapsia? 

Kommentit

6 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Heh!

Montako vuotta nuorempi sun esikoisesi on nyt kuin sinä, kun aloit seurustelemaan? Saisiko siitä hahmotettua vähän suhtellisuuden tajua? Samojen ”ongelmien” kanssa täälläkin painitaan ja realiteettiterapia auttaa ja samalla riipii… hyvää uutta vuotta!

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Niin, hyvä vertaus. Lähinnä pohdin tätä omaa heräämistäni tilanteeseen. Näen kyllä monin tavoin, että hän ei ole enää pieni ja kunnioitan sitä. Vertaistueksi muillekin, joille lasten kasvu tulee välillä yllätyksenä.

Sait sentään talvikengät teinin jalkaan ? hyvä sinä! Täällä 15v.jurottaa omassa huoneessa visusti oven takana, kuulokkeet päässä, ja kommunikointiyritykset kaatuvat tuskastuneeseen huokailuun ja ilmeilyyn, kun emme anna olla rauhassa. Kaveriporukassa hän on pidetty ja äänekäs, mutta kotona puhuu vain halutessaan jotakin. Mikään yhteinen tekeminen ei tule kuuloonkaan, vaan on rangaistus. Olemme mieheni kanssa niin noloja ja vanhanaikaisia, ettei seuramme kelpaa missään tilanteessa. Välillä se suututtaa, välillä tekee surulliseksi. Ennen niin herttainen ja puhelias lapsi on muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi, jota hädin tuskin tunnemme. Mietimme usein, onko jotain oikeasti vialla, mutta koululta sanottiin, että poika oikuttelee meille, koska olemme ne turvallisimmat ihmiset, jotka eivät koskaan hylkää, vaikka miten huonosti käyttäytyisi. Tunnen silti, että kasvatus on mennyt pieleen, kun emme ole ansainneet minkäänlaista kohteliaisuutta osaksemme. Olisi mukavaa tuntea olevansa perhe, niinkuin ennen, mutta viimeiset 2 vuotta olemme olleet mieheni kanssa kahden. Vuoroviikoin luonamme on täysihoidossa ärtyisä, käytöstavat unohtanut nuorimies, jolla ei ole meille yhtään mitään sanottavaa. Paitsi silloin kun on nälkä, ei ole puhtaita vaatteita, tarvitsee kyydin, suuttuu kun ”vain hänellä” on kotiintuloaika ja kyyläävät vanhemmat. Ainoa hyvä puoli tässä on se, että olemme mieheni kanssa entistä läheisemmät toisillemme, kun olemme vain kahden. Ja ei kai tämä tilanne voi enää kauaa kestää? Loppuuhan se murrosikäkin joskus?

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Meillä ei taistella hänen kanssaan, mutta häntä ei vain enää kiinnosta samat asiat mitkä ennen. Tämä on opettelua minulle… Joo, olen ikionnellinen talvikengistä. Tsemppiä arkeen!

Teini on terve, kun se jäkittää, eikä suostu mihinkään.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä