Ystäväni tarina: Lapseni ottamasta valokuvasta ymmärsin, että todella painan 148 kg

Ystäväni tarina -postaussarjassa kirjoitan ystäväni tarinan, joka on mielestäni merkityksellinen. Tällä kertaa kirjoitin lukijani Marin onnistumistarinan 70 kilon laihduttamisesta.

”Näyttäisinpä prinsessalta.”

Toivoin, että näyttäisin prinsessalta, mutta tiesin, että en näyttänyt.

Olin ylipainoinen lapsi ja reilusti ylipainoinen nuori.

Rakastin makeaa. Olisin voinut syödä herkkuja loputtomasti! Vanhempani yrittivät hillitä syömistäni, joten söin salaa. Vanhempani kannustivat liikkumaan, oikein innostivat ja tsemppasivat, mutta minua ei kiinnostanut.

Useimmiten en ajatellut painoani yhtään. Toisinaan korostin itseäni näyttävillä vaatteilla ja jopa räikeillä väreillä ja paljeteilla. Jos joku olisi sanonut, että ylipainoinen ei voi pukeutua punaiseen makkarankuoripaitaan, niin olisin varmasti laittanut päälle sellaisen paidan ja laittanut vielä samanlaiset housutkin, ja ottanut sitten kuvan!

Masennusta, yksinäisyyttä ja koulukiusaamista

Painoni nousi nuoruusvuosinani ihan huomaamatta. Minua kiusattiin peruskoulussa rankasti, mikä toi masennuskausia ja paniikkihäiriön. Elämäni oli tuolloin muutenkin kaaosta. Yritin hallita elämäni eri asioita yksin ilman apua. Ne olivat raskaita aikoja.

Söin suruun, ahdistukseen, yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Syöminen toi lohtua.

Aikuisena aloin seurustella ja avioiduin. Sain pojan vuosina 2002, 2003 ja 2005 ja vielä tytön vuonna 2011. Raskaudet, masennukset, hormoniehkäisy ja hiilihydraattipitoinen ruokavalio saisivat minut siirtymään vaatekoosta seuraavaan ja aina vain siitä seuraavaan.

Painoni nousi jatkuvasti uudelle kymmenluvulle.

Kaksi lapsistani on erityislapsia, joten arki oli aikamoista kaaosta välillä. Ajattelin, että tärkeintä on nauttia elämästä ja olemisesta. Halusin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Ajattelin, että on ihan ok olla ylipainoinen.

Ne ajatukset toivat silloin voimavaroja arjen muihin osa-alueisiin.

laihduttaminen

Portaat olivat kauhun paikka

Polviani ja nilkkojani särki usein. Jalkapohjani kipeytyivät jo hetken seisomisen tai siivoamisen jälkeen. Alaselkäni oli aina kipeä.

Oli lievää astmaa, jatkuva väsymys ja tokkuraisuutta. En jaksanut tehdä ikinä mitään, mutta en saanut nukuttuakaan. Selkäni kipeytyi helposti nukkuessani.

Kumartelu, kyykistely ja kyykystä ylös nouseminen olivat mahdottomia. Oli ihan hirveää kulkea kaksikerroksisen kotimme rappusissa. Kauhea tunne, että omassa kodissa ei pystynyt liikkumaan huoneesta toiseen!

Minua ahdisti julkisesti liikkuminen sekä erityisesti juhlat. Pelkäsin, että en mahdu kulkemaan ahtaissa tiloissa. Syntyi ihan kammo julkisia paikkoja kohtaan.

Vaatteiden ostaminen itketti. Jos housut sopivat lantiolta, niissä oli pari metriä pituutta liikaa. Vaatekokoni oli 60.

Outoja huimauskohtauksia

Tyttäreni syntymän jälkeen aloin saada outoja huimauskohtauksia. Henkeä ahdisti paljon. Luulin niitä paniikkikohtauksiksi, kunnes ”kohtaus” kesti kaksi viikkoa putkeen.

Kahden viikon aikana kävin vuoroin sairaalassa ja vuoroin lääkärillä kotikunnassa. Lääkäri tutki tarkemmin kaikkia oireitani ja arvojani ja totesi, että minulla on ollut keuhkoveritulppa, jonka oma keho kuitenkin on saanut hoidettua pois. Sain lääkityksen.

Ajattelin tuolloin ensimmäistä kertaa, että jotain on tehtävä. Sain upeasti 25 kiloa pois, mutta ne kaikki palasivat.

Elin taas hampurilaisilla ja pullalla. Kun herkuttelin pitsalla, söin kolme pakastepitsaa kerralla.

Arki oli vaikeaa; oli monta pientä lasta sekä lapsilla erilaisia diagnooseja. Oli ongelmia parisuhteessa. Haaveilin omasta urasta ja vakipaikasta, mutta sain vain pätkätöitä.

Se oli kierre: koin, että ylipaino vaikutti työllistymiseenikin, joten söin suruuni pullaa, paljon.

lihavuus

Haluanko elää?

Eräänä aamuna tuolloin 3-vuotias tyttäreni oli napannut minusta kuvan tabletillani. Katsoin kuvan myöhemmin ja kauhistuin. Mietin, että haluanko todella näyttää tältä ja olla näin sairas?

Tajusin, että on viimeinen hetki onnistua, jos haluan elää.

Tällaisen 156 cm pitkän ihannepaino on kai aika pieni. Minulle puntari näytti lukemaa 148 kg.

Ystäväni vinkkasi, että lihavuusleikkaus voisi olla hyvä minulle. Mietin asiaa paljon.

Lopulta vuonna 2015 päätin, että varaan lääkäriajan.

Sallin kaksi palaa suklaata

Aloin lukea netistä tarinoita painoa pudottaneista ihmisistä sekä ylipäätään ihmisistä, jotka olivat saavuttaneet jotain.

Tarinoissa ihmiset kertoivat tiukasta päättäväisyydestä olla antamatta periksi. Kävelemään opetteleva lapsi opettelee niin kauan, että ei enää kaadu. Oivalsin, että minun täytyy tehdä sama.

Alku oli todella vaikea, koska minun piti muuttaa kaikki tapani ja tottumukseni. Kirjasin ylös kaiken mitä söin, millaista elämäni on, miksi haluan laihtua ja miksi leikkaus olisi minulle hyvä.

Varasin lääkäriajan ja kun tapasin lääkärin, näytin muistiinpanoni hänelle. Ilokseni lääkäri kirjoitti minulle lähetteen lihavuusleikkaukseen! Oli kuitenkin yksi ehto: painoa oli saatava pois ennen kuin leikkaus voitaisiin tehdä.

Innostuin kasvispainotteisesta ruokailusta ja viidestä ateriasta päivässä entisen kahden sijaan. Jos teki mieli makeaa, sallin itselleni kaksi palaa suklaata, joita napostelin pitkään ja hitaasti, muru kerrallaan.

Opettelin nautiskelemaan hotkimisen sijaan ja tunnustelemaan milloin oikeasti olen vielä nälkäinen. Opettelin hyötyliikuntaa.

Arki, laihdutus, avioero

Yllättäen elämänmuutokseen löytyikin aikaa, vaikka yhtä aikaa oli se sama arki lasten kanssa – sekä eteen tullut avioero.

Kun ensimmäisen kerran astuin puntarille, yksi kilo oli kadonnut. Jo se toi uskoa ja voimia! Tiesin, että nyt teen jotain oikein.

Huomasin heti pienenkin pudotuksen jälkeen, että jaksoin liikkua enemmän. Jaksoin touhuta lasten kanssa ja olin pirteä.

Kun menin pyytämään lähetettä, painoin siinä 130−135 kg. Sain pudotettua painoani reilun kymmenen kiloa ja pääsin leikkaukseen. Leikkaus onnistui hyvin.

Mies ihastui minuun ennen kuin laihduin

Erosin laihdutusprosessini alussa. Tapasin melkein heti uuden, ihanan miehen. Hän ihastui minuun, kun olin isokokoisimmillani. Samalla lailla kun hän hyväksyi minut isokokoisena, hän hyväksyi elämänmuutokseni sekä leikkaushaaveeni.

Mies oli tukenani leikkauksen jälkeen sekä koko projektin ajan. Parempaa miestä ja ystäviä ei voisi olla kuin mitä minulla on!

Voi olla, että yksi henkeni pelastus oli myös entisen liiton päättyminen. Vanhat tavat oli helpompi jättää taakse, kun koko muukin elämä muuttui.

laihduttaminen

Hääpuku 70 kiloa kevyemmälle

Hääpäiväni aamuna, marraskuussa 2017, painoin 74 kg. Olin tuona päivänä lähes onnellisempi kuin koskaan! Olin pudottanut 70 kg.

Olen siis alittanut jo reilusti tavoitteeni, joka oli 80 kg paino. Kun pääsin tavoitteeseen, innostuin kokeilemaan, vieläkö pystyn saamaan vähän pois. Olen tyytyväinen tähän, mutta jos tästä vielä kiinteydyn, niin se on vain plussaa.

Olen menossa vielä korjausleikkaukseen, jossa poistetaan ylimääräistä ihoa. Odotan sitä innolla; se tuo uusia mahdollisuuksia taas pukeutumiseen. Minun ei enää tarvitse verhoutua polviin asti oleviin säkkeihin.

Mielialani on piristynyt. Kaikki tuntuu edelleen uudelta ja innostavalta. Haluan kokeilla uusia liikuntalajeja. Haluan ulkoilla ja liikkua lasteni kanssa.

Laihaa kohdellaan paremmin

Ollessani isokokoinen moni kohteli minua kuin jollain tavalla älyllisesti kehitysvammaista. Minulle puhuttiin kuin pikkulapselle, kuin sellaiselle, joka ei ihan ymmärrä kaikkea.

Nielin ilkeät vastalauseeni, mutta nyt tuntuu, että olisi pitänyt sanoa jotain ja puolustaa itseäni ja kaikkia muitakin isokokoisia!

Kaikkea ei tarvitse sietää eikä toisen ihmisen ulkonäkö kuulu kenellekään muulle!

Kun laihduin, huomasin, että ihmiset alkoivat pitää enemmän yhteyttä minuun. Moni on paljon ystävällisempi ja kohtelee fiksummin tai fiksumpana. Se on vähän hämmentävää ja tavallaan surullistakin.

Ystävät, perhe ja lapseni ovat ylpeitä onnistumisestani. Ahtauduimme juuri 6-vuotiaan tyttäreni kanssa yhtä aikaa vanhoihin farkkuihini. Tyttären ilme oli järkyttynyt, kun hän ihmetteli, olenko todella käyttänyt niitä housuja joskus.

Olen alkanut nähdä itseni peilistä ihan toisenlaisena. Pidän olkapäistäni ja ”uusista” kasvoistani. Pidän itsestäni ensimmäistä kertaa ihan tosissaan.

Nyt ymmärrän, että ei voi auttaa, kasvattaa tai elättää muita, jos ei rakasta ja kunnioita itseään tai on aivan loppu. On osattava arvostaa itseään ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

laihduttaminen

Älä anna muiden estää unelmaasi

Elämänmuutoksenhaluni lähti liikkeelle valokuvan tuomasta shokista. Lihavuusleikkaus ei ollut oikotie onneen. Se ei takaa laihtumista pelkästään, vaan se on paremminkin työkalu ja se auttaa tavoitteen saavuttamiseen.

Täytyy tiedostaa ongelmansa, ja tunnustaa se itselleen. Vasta sitten voi alkaa hakea apua tai lähteä liikkeelle omin voimin.

Nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta. Ajattelen, että niin kauan kun oikeasti voi hyvin, jaksaa liikkua, on terve, on terveet elämäntavat ja osaa rakastaa itseään ja muotojaan niin kaikki on hyvin. Jos joutuu hokemaan itselleen tuota sanaa ja jokin ahdistaa, on aika miettiä, että pitäisikö sittenkin tehdä jotain.

Se, miten sinua kohdellaan ei saa vaikuttaa siihen, että jäisit paikallesi tai antaisit muiden mielipiteiden lannistaa saavutuksesi.

Parempi elämänlaatu ja onnellinen arki ovat mahdollisia kaikille. Unelmat voi saavuttaa, jopa sen, jota pidät yhtä kaukaisena kuin lottovoittoa.

Ei tarvitse tyytyä huonoon elämänlaatuun. Parempi elämä on jokaisen saavutettavissa. Ero on siinä, miten paljon kukakin on valmis tekemään elämänsä ja unelmiensa saavuttamiseksi

 

Usko unelmaasi. Yksikin pieni askel vie sinua kohti tavoitettasi – kunhan otat seuraavankin askeleen. Jos haluaa saavuttaa jotain, on tehtävä muutoksia. Jo sokeripalan jättäminen kahvista on muutos.

Hakeudu vertaistukiryhmään verkon kautta, niin saat tukea heti, kun sitä tarvitset. Tee puolisolle ja ystäville selväksi, että tästä lähtien haluat, että sinua huomioidaan ja hellitään vaikka halauksin pullan tai suklaan sijaan. Pyydä, että läheiset tukevat sinua tiukan paikan tullen.

laihtuja

Morsian, jonka jaksaa nostaa syliin

Häissämme järjestettiin yllättäen morsiamen ryöstö. Kaksi minulle tärkeää ihmistä nappasi minut käsivarsilleen. Niin vain he kaappasivat minut ja kantoivat rivakasti piiloon. Se nauratti. Minut jaksettiin kantaa! Minut!

Enää en ole se juhlia pakoileva, ahtaaseen paikkaan jumiin jäävä arka ihminen.

Olen onnellinen, että tyttäreni otti sen kuvan. Ihanaa, että sain terveyteni takaisin.

Kerro oma tarinasi blogin kommenttikentässä tai blogin Facebook-sivulla! Miten sinä olet onnistunut? Mikä estää onnistumasta juuri nyt?

Kuvat Marin kotialbumista.

Lue myös

Ystäväni tarina: Lapsuusiän autismi ei oikeuta lapseni haukkumiseen

Ystäväni tarina: Usko lapseesi kehitysvammasta huolimatta

Ystäväni tarina: Johan on prkl, että täiongelmasta ei päästä

Ystäväni tarina: Älä sano, että lapseni selviää syövästä, jos tiedän, että hän ei selviä

Kommentit

7 kommenttia

Heisulivei, laihdutan toista kertaa suurmpaa kilomäärää. Jossakin vaiheessa minulle tuli sokea piste painonnousun jatkuessa, elintavat eivät olleet muuttuneet mihinkään. Minut pysäytti Tules- ongelman paheneminen ja verenpainelääkitys löi vettä myllyn. Muutama kilo kuussa lisää. Luutkin vaihtoivat kivuliaasti asentoa. Painoa en olisi kaivannut yhtään lisää. Sitä tuli monta kymmentä kiloa lyhyessä ajassa ja se toi tullessaan entisten vaivojen lisäksi, kaikki lihavuusongelmat. Sitten alettiin säätää särkkäreitä. Akuuttikipu vähän hellitti ja laitoin kaikki tsemppareitten ja ravintoterapeuttien ohjeet uuteen järjestykseen. Nyt mennään sillä, että nivelten liikkuvuus on parempi, haaveilen painonpudotuksesta ja pidän pääni kylmänä. Dieettiruokavalioni on junttiruuasta, jolla kyllä pärjää. Uskon yhteisvoimaan. Lopputulos ei jää vain itseni hyödyksi, ja elinikäni pitenee varmasti. Alkumetreillä ollaan, mutta järki päässä ja itselleen voi luvata mitä tahansa. Ei tarvitse edes luopua mistään, peittävät ja liehuvat vaatteet piilottavat ponnisteluni, ettei asia ole kokoajan läsnä. Elämä vie mennessään ja käy toivottavasti puntarini kimppuun. Hali kaikille laihduttajille ja tukihenkilöille, he ovat sen ansainneet.

Upea suoritus ja motivoiva kertomus! Kaikki (fb:n) ikävät kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa. Asiattomasti kommentoivilla ei itsellään ole kaikki hyvin. Ihania ja onnen täyteisiä vuosia tästä eteenpäin niin Marille kuin Hannallekin! 🙂

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos! Muutin otsikon paremmaksi, kun keskusteli lähti ensin vähän hassuun suuntaan.

Loisto juttu,kiitos tämän jakamisesta! Tulee hyvä mieli,kun joku on onnistunut saamaan elämänilon takas ?

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos! Mari teki upean työn!

Ihan mielettömän hienon työn olet tehnyt! Kerrot sen myös ihanalla tavalla, kannustaen. 🙂 Kaikkea parasta kevääseen! -Elisa

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Hei, kerron Marille terveisesi! Kirjoitin Marin tarinan hänen minulle antamiensa vastausten perusteella.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä