Äitiys 20.7.2018

Ystäväni tarina: Pelkäsin hirveästi sektiota – ja jouduin hätäsektioon kaksi kertaa

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Ystäväni tarina -postaussarjassa kirjoitan ystäväni tai lukijani tarinan. Tällä kertaa kirjoitin Heidin tarinan hätäsektioista.

Ystäväni tarina: Pelkäsin hirveästi sektiota – ja jouduin hätäsektioon kaksi kertaa

Ensimmäinen raskaus

Olin alkanut haaveilla salaa pienestä suloisesta nyytistä. Tuntui, että se oli ainoa asia, mitä meiltä enää puuttui.

Olimme olleet yhdessä jo muutaman vuoden ja olimme menneet hetkeä aikaisemmin naimisiin. Meillä oli kiva koti, työpaikat ja koirakin, joten uskalsin lopulta sanoa haaveeni ääneen. Olimme 24-vuotiaita, kun miehenikin oli sitä mieltä, että vauva saisi tulla.

Olimme yrittäneet lasta noin puolitoista vuotta, kun vappuna 2011 raskaustesti näytti ensimmäistä kertaa plussaa. Testi näytti vihdoinkin ne kaksi viivaa, joita olin niin hartaasti toivonut!

Kävin sekunnissa kaikki tunneskaalat läpi valtavasta ilosta kauhuun. Mies vain tutki tikkua eikä heti ymmärtänyt, mitä kaksi viivaa tarkoittavat. Miehen ensimmäinen reaktio taisi olla järkytys siitä, että vauva todella on nyt tulossa, kaiken sen yrittämisen, hormonilääkityksineenkin, jälkeen.

Kaikki oli uutta, kauheaa, jännittävää ja ihanaa. Hormonimyrskyt nostivat päätänsä: yhdessä hetkessä olin iloinen normaali itseni, kun taas sekunnin murto-osassa saatoin itkeä ja räyhätä ties mistäkin. Kaikki hajut kuvottivat minua.

Onneksi raskausaika ei ollut koko ajan tuskaa ja huonoa oloa. Oli ihania hetkiäkin, jolloin nautin kasvavasta mahastani. Nautin ensimmäisestä ultrasta ja vauvan potkuista, joita isäkin sai tuntea.

hätäsektio

Lähete kokoarvioon

Raskausaika meni hyvin. Ihan loppuraskaudessa neuvolan terveydenhoitaja lähetti minut äitipolille tarkastukseen, koska hän oli huolissaan vauvan koosta. Vatsani oli todella iso. Menin äitiyspolille arvioon ennen joulua. Vauvan painoarvio sillä hetkellä oli 3,9 kg. Olin shokissa vauvan koosta, koska laskettu aika olisi vasta kolmen viikon kuluttua.

Lääkäri sanoi, että vauvan koko tarkistetaan joulun jälkeen ja mahdollisesti käynnistetään synnytys silloin. Tuolloin ensimmäisen kerran iskostui mieleeni, mitä sektio tarkoittaa. Tuli pakokauhu.

En todellakaan haluaisi sektiota enkä varsinkaan nukutusta! Ajatuksesta tuli minulle iso mörkö, joka vaikutti jouluunkin. Puhuin peloistani ääneen äidillenikin.

Sektio pelotti ajatuksena todella.

Synnytys käynnistetään

27.12.2011 istuin äitipolin aulassa. Toivoin, että saisin jonkun muun lääkärin kuin edellisellä kerralla ja että hän ei olisi sektion kannalla.

Lääkäri oli juuri se sama. Tutkimuksen jälkeen lääkäri tuumasi, niin kuin olin kauhuissani odottanut, että ottaisivat minut sisään sairaalaan ja aloitettaisiin synnytyksen käynnistys.

Vauvan painoarvio oli 4,1 kg. Raskausviikkoja oli 39+1.

Jännitti, mutta yritin työntää ajatuksen leikkauksesta taka-alalle. Ehkä synnytys onnistuisi alakautta! Pari päivää odottelin osastolla, minkä jälkeen heräsin kipeänä ja tuskaisena. Nopeasti supistuksista tuli kunnolla kipeitä.

Mies saapui ja pääsimme saliin. Vauvan sydänääniä seuraava kätilö sanoi, että sydänäänet ovat aika alhaiset, joten kannattaa varautua sektion mahdollisuuteen. Apua, apua!

Sydänäänet laskivat aina, kun supistus tuli. Kätilö poistui hetkeksi salista, jolloin näin itse monitorista, että sydänäänet laskivat yhä.

Hätäännyin.

Kutsuimme paikalle kätilön, joka kutsui heti lääkärin. Kun asentoni vaihtokaan ei auttanut, lääkäri ilmoitti, että nyt mennään hätäsektioon.

hätäsektio

”Nyt mennään hätäsektioon!”

Kätilöt toivat kiireellä toisen sängyn, johon minut siirrettiin välittömästi.

Olin paniikissa.

Vilkaisin hädissäni miestäni, kun minua lähdettiin kiidättämään leikkaussaliin. Mies jäi yksin hämmentyneenä synnytyssaliin, kun kätilöt lähtivät juosten viemään minua.

Muistan siitä juoksumatkasta sen, että kätilö käski minun hengittää, että vauva saisi happea, kun en hätääntyneen itkuni seasta muistanut edes hengittää.

Seuraava muistikuvani on siitä, kun heräsin heräämössä. Olin tokkurainen, sekaisin, hämmentynyt ja pelokas.

Kun pääsin vihdoin osastolle huoneeseeni, näin ensimmäisen kerran meidän suloisen pienen poikavauvamme.

Meidän suloinen pieni vauvamme nukkui tyytyväisenä sairaalan sängyssään. Aluksi en edes uskaltanut ottaa häntä syyliini, koska pelkäsin, että tiputan hänet. Lopulta kuitenkin pyysin miestäni nostamaan hänet syliini, enkä voinut muuta kuin ihmetellä sellaista pientä ihmisen alkua. Hän syntyi 29.12.2011 klo 11.05.

Pettymyksen käsittelyä

Aika pian synnytyksen jälkeen tuli negatiivisia tunteita ja myllerryksiä, kun yritin opetella hoitamaan vauvaa ja iloita vauvasta ja samalla yritin käsitellä sitä, miksi juuri meille piti tapahtua tällaista.

Tuli iso pettymys omaa kehoa kohtaan, kun en ollutkaan onnistunut synnyttämään normaalisti. En saanutkaan kokea synnytystä loppuun asti. Vauvan kokokin oli vain 3,5 kg. Oman kätilön kanssa juttelulla ja asioiden läpikäymisellä oli iso merkitys.

Joka tapauksessa päätin, että en synnytä enää ikinä, niin traumaattinen kokemus oli.

Se päätös oli vahva!

sektio

Toinen raskaus

Esikoisen vauvavuosi meni synnytyksestä toipumiseen, mutta kun hän täytti vuoden, alkoi vauvakuume hiipiä takaisin…

Testiin piirtyi kaksi viivaa maaliskuussa 2014, kun olin 29-vuotias. Raskausaika meni aika paljon samalla tavalla kuin esikoisenkin odotus, mutta kaikki oli jo tuttua. Olin onnellinen. En miettinyt synnytystä, keskityin enemmänkin odotukseen ja raskaana olemiseen.

Kun jäin äitiyslomalle, pelko synnytyksestä iski täysillä päälle. Pelkäsin, että tämäkin raskaus päättyy hätäsektioon. Terveydenhoitajani sai minut luottamaan, että tuleva synnytys voi olla aivan toisenlainen kokemus.

Synnytys käynnistyi itsestään raskausviikoilla 38+5. Se oli aivan uutta ja ihmeellistä. Olin toki kipeä supistuksista, mutta tällä kertaa kestin supistukset aivan toisella tavalla kuin esikoisen aikana, kun synnytys oli käynnistetty. Oli uutta ja ihmeellistä, kun kätilö ilmoitti, että nyt saat ruveta ponnistamaan, kohta vauva syntyy.

Myös se oli hämmentävää, uutta ja ihanaa, että kun meidän pieni tyttömme syntyi, sain hänet heti syliini. Tyttömme syntyi 27.11.2014 klo 11.46.

hätäsektio

Kolmas raskaus

Yllätyimme aika lailla, kun tein positiivisen raskaustestin tammikuussa 2016.

Lapset olivat 4- ja 1-vuotiaita. Olin pari kuukautta ennemmin täyttänyt 31 vuotta. Mieheni oli tuolloin 32-vuotias.

Olimme toki puhuneet tai paremminkin minä olin haaveillut, että ehkä joskus vielä yksi vauva saataisiin meidän perheeseen, mutta ensiksi voisin mennä hetkeksi takaisin työelämäänkin.

No, hän halusikin tulla perheeseemme omalla aikataulullaan. Raskaus oli todellinen yllätys, koska kaksi vanhempaa lasta saivat alkunsa hormonilääkityksen avulla.

Kuopusta odottaessani en niinkään miettinyt, että jokin menisi raskaudessa vikaan tai että vauvalle sattuisi jotain. Tottakai alitajunnassa oli pieni pelko, että mikä tahansa voi mennä odotuksessa vikaan koska vain ja milloin vain.

Kolmannen lapsen odotuksen yhteydessä piti myös pyörittää lapsiperhearkea, jolloin sitä työnsi niitä omia pelkojaan taka-alalle ja toivoi vain, että raskaus sujuu ja menee hyvin.

Loppuraskaudessa pelko jysähti jälleen täysillä päälle. Neuvolassa minua kannustettiin ja rohkaistiin, mutta pelkäsin silti. Asia oli mielessäni koko ajan.

Pelotti!

”Sydänäänet laskevat!”

Kun raskausviikkoja oli takana 40+2, heräsin aamulla supistuksiin. Lähdimme sairaalaan, kun mieheni tuli töistä neljän aikaan ja äitini oli tullut meille.

Kun pääsimme synnärille, oloni alkoi olla jo tuskaisempi ja supistukset olivat jo kipeämpiä. Olin jo neljä senttiä auki, joten pääsimme saliin heti.

Sain hengitellä ilokaasua ja istua jumppapallon päällä kaikessa rauhassa. Jossain vaiheessa aloin olla vielä kipeämpi, joten lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot, minkä jälkeen sain spinaalipuudutuksen.

Puudutuksen jälkeen olin jo sitten aika pian täysin auki, jolloin huomattiin, että vauvan sydänääniin tuli lasku. Kätilö käski vaihtaa asentoa ja samalla hengitellä happea.

Lääkäri avusti kiwi-kupilla vauvaa tulemaan alemmaksi samalla kun minä yritin ponnistaa. Vauva oli liian korkealla eikä liikkunut. Silloin kuulin ne lääkärin päättäväiset, pelottavan tutut sanat taas:

”Nyt mennään hätäsektioon!”

Ei voinut olla totta!

hätäsektio

Taas hätäsektioon

Vaikka ymmärsin, että nyt on kiire ja hätä, en mennyt samalla tavalla paniikkiin.

Hoin mielessäni, että tästäkin selvitään ja että tästä kyllä toivutaan ajan kanssa. Muistan matkan leikkaussaliin sekä surkean huokaukseni kätilölle, että miksi taas näin tapahtuu. Tällä kertaa kumminkin luotin enemmän siihen, että lääkärit ja hoitajat osaavat asiansa ja että olen vauvan kanssa hyvissä käsissä.

Ensimmäisellä kerralla heräämöstä herätessäni olin ihan sekaisin ja järkyttynyt. Tällä kertaa olin enemmänkin helpottunut, kun sain kuulla, että poika on syntynyt ja hänellä on kaikki hyvin.

Voi sitä kiitollisuuden ja rakkauden määrää, kun vihdoin sain kuopuksemme syliini! Olin varmasti ihan tokkurassa vielä kaikista lääkkeistä, mutta tunsin helpotusta siitä, että vaikka synnytys ei mennyt niin kuin olisin toivonut ja halunnut, olimme molemmat hengissä ja olosuhteisiin nähden voimme hyvin. Poika syntyi 30.9.2016 klo 20.47.

hätäsektio

Synnytyksissä voi tapahtua mitä vain

Osastolla sain mieheltäni kuulla, miksi kuopuksen synnytys oli päättänyt hätäsektioon. Napanuorassa oli ollut solmu, jonka takia hän ei synnytyksen aikana päässyt kunnolla laskeutumaan. Tämän myös kuulin synnytystä hoitaneelta kätilöltä, jonka kanssa juttelin synnytyksen kulusta ja siitä, mitä oli tapahtunut ja miksi.

Napanuora oli mitä ilmeisimmin mennyt liian tiukalle siinä vaiheessa, kun vauva oli yrittänyt laskeutua ja lääkäri oli yrittänyt vielä imukupilla auttaa laskeutumaan, jolloin vauva ollut päässytkään liikkumaan, koska napanuora ei antanut enää myöten.

Vaikka nuorimmaisenkin synnytys päättyi hätäsektioon, se oli helpompi hyväksyä kuin esikoisen hätäsektio. Asia oli jo tutumpi.

Samoin koki mieheni. Ensimmäisellä kerralla hän oli peloissaan, kun taas toisen hätäsektion aikana hän oli luottavaisempi.

hätäsektio

Emme olisi voineet tehdä mitään toisin

Emme olisi itse voineet tehdä mitään hätäsektioiden estämiseksi. Kukaan henkilökunnastakaan ei olisi voinut estää sektioita. Tärkeintä oli, että saimme vauvat maailmaan elossa ja terveenä.

Nuorimmaisen sektion jälkeen myös lääkäri kävi juttelemassa tapahtuneesta ja leikkauksesta. Samalla lääkäri myös sanoi, että jos vielä lapsia aiomme hankkia, niin seuraava lapsi olisi meidän viimeinen ja muita vaihtoehtoja ei olisi kuin suunnittelu sektio.

Totesin lääkärille, että meille riittävät nämä kolme. Ja se päätös on pitänyt, meidän perheessä kolme lasta on hyvä luku. Ajatus kolmannesta sektiosta ei oikein innosta, vaikka suunniteltu sektio olisi varmasti kokemuksena aivan toisenlainen kuin hätäsektio.

Nyt ymmärrän, että synnytyksen aikana voi tapahtua ihan mitä vain. Kaikki tunteet kuuluvat asiaan eikä henkilökunta säikähdä minkäänlaisia reaktioita. Vaikka kuinka yrität lukea ja valmistautua tulevaan synnytykseen, ei voi täysin olla valmis siihen, mitä voi tapahtua.

Välillä synnytyksissä ei mene kaikki hyvin. Haluan silti uskoa, että Suomessa on kaikesta huolimatta hyvä synnyttää ja että synnäreillä henkilökunta on osaavaa ja ammattitaitoista ja he pyrkivät tekemään kaikkensa äidin ja syntymättömän vauvan parhaaksi ja hyväksi.

Olen kiitollinen siitä, että meille sattui ammattitaitoisia kätilöitä, hoitajia ja lääkäreitä, jotka tiesivät, mitä tekevät. Heidän ansioistaan meillä on kolme tervettä lasta.

Yhtä paljon kuin on synnyttäneitä äitejä, yhtä paljon on kokemuksia, tunteita ja tarinoita. Mikään tunne ei ole tabu eikä mitään ajatus tai kokemus väärä tai huono. Minua pelotti, mutta silti uskalsin vielä yrittää vauvaa uudestaankin.

Olen kiitollinen Suomen lääketieteestä. Kiitos, että sekä minä että lapsemme olemme hengissä. Se ei ole itsestäänselvyys.

Kuvat Pixabay.com

Millä viikolla sinun lapsesi syntyivät? Alakautta vai sektiolla?

Lue myös nämä ystäväni tarinat:

Onhan se nyt prkl, että täiongelmasta ei päästä

Vasta valokuvasta ymmärsin, että todella painan 148 kg

Älä sano, että lapseni selviää syövästä, jos tiedän, että hän ei selviä

Lapsuusiän autismi ei oikeuta lapseni haukkumiseen

Usko lapseesi kehitysvammasta huolimatta

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (2)

Kiitos! Olen iloinen, että Heidi kertoi kokemuksensa minulle.

1 vastaus

Kiitos tästä kirjoituksesta!
Rehellinen, mutta rehentelemätön.
Tätäkin näkökantaa tarvitaan, vaikka omalla tavallaan blogikolleegasi Mariankin luomusynnytyskirjoitukset ovat mielenkiintoisia.

1 vastaus

Kiitos! Olen iloinen, että Heidi kertoi kokemuksensa minulle.

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yli pyykkivuorten
HANNA MAARIA Havaintoja perhe-elämästä, äitiydestä, naiseudesta, sisustamisesta ja lapsen keliakiasta. Vertaistukea myös uhmaikään, kouluikään, murrosikään ja ruuhkavuosiin. Blogissa mukana "Aava", s. 2011, "Henrik", s. 2006, "Matilda", s. 2003 ja aviomies. Yhteydenotot: ylipyykkivuorten@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Vielä saan pitää sinua kädestä. 💕 #kaksplusblogit #äitibloggaaja #ylipyykkivuorten

ylipyykkivuortenblog

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: